Ei yhtä ainutta kaveria

Enkä viitsi toistaa itseäni. Tässäkö syy siihen ettei minulla ole ystäviä, en jaksa/halua tuputtaa itseäni??

ystäviä äitiyslomalla ja sen jälkeen. Äitiyden suurin pettymys oli että niitä ei niin vaan tullutkaan. Tunnistan hyvin AP:n perhekerhotilanteen jossa viikko toisensa jälkeen käyt katsomassa kun pieni sisäpiiri on keskenään ja aina jäät ulkopuolelle. Psyykkisesti tosi rankkaa!



Ja itsellä kanssa kiusaamistausta, tällöin itsetunto yleensä estää kaveraamisen koska automaattisesti ajatellaan että ei ne kuitenkaan minusta pidä. Ratkaisua omana ongelmaan en ole vielä keksinyt vaikka koti- ja työvuosia takana..

ja mulla on 6v lapsi.

-nro 20-

tiedetään ainakin miksi 24 on yksin valittamassa yksinäisyyttään, jos kuvittelee olevansa muiden yläpuolella niin tuskin muita kiinnostaa sellaisten ihmisten seura?

Jatkakaa vapaasti valitustanne...

on ihan eri kokemus perhekerhoista! Espoossa Tapiolan alueella ollaan kierrelty kerhoissa ja siellä on otettu hyvin vastaan uudet ihmiset, jotkut ehkä vähän säikähtävätkin toisten suoraa uteliaisuutta ja suorapuheisuutta. Keskustelukavereita löytyy yleensä useammalla eri kielelläkin, jos on sellaiseen tarvetta.



Itsekään en tuntenut yhtään paikallista lapsiperhettä ennenkuin kävin perhekerhoissa ja leikkipuistoissa. Omat kaverit asuvat kauempana eikä tavata edes viikottain.

Itse viihdyn yksin enkä kaipaa kavereita, mutta olen kyllä huomannut, että porukassa en vain osaa jutella muille ja "kaveerata". Vaikka yksin viihdynkin, ei minulla mitään muutamaa kaveria vastaan olisi. Ymmärrän siis ongelmasi sikäli, että tiedän miten hankalaa kaverisuhteita on luoda.

Itselläni se pohjimmainen ja lähtökohtainen ongelma on se, että en vain ole kiinnostunut muiden asioista. En jaksa kuunnella kiinnostuneena muiden juttuja ja omat ajatukseni harhailevat koko ajan omien asioiden ja harrastusten ympärillä.

Toinen ongelma on se, etten osaa "lukea" ihmisiä. En tiedä, milloin he ovat tosissaan ja milloin heittävät vitsiä. En osaa lukea tilanteita enkä hahmota, minkälaisia juttuja olisi soveliasta heittää missäkin tilanteessa. Jos suuni kuitenkin avaan, niin aika usein siitä seuraa lyhyt hiljaisuus, seinillä vaeltavia katseita, kunnes joku jatkaa vaihtamalla keskustelun suuntaa. Milloinkaan minulle ei ole valjennut, mitä olen sanonut väärin. Jonkilaista sosiaalisen silmän sokeutta.

mutta olen huomannut, että perhekerhoissa on trosi usein sisäänpäin lämpiävää porukkaa. Uusille siis ei jutella. Itse olen vain sitkeästi käynyt kerhoissa (siellä en siis tunne ketään ennestään, tai niissä- käyn useammassa). Paras taktiikka tutustua ihmisiin on ollut alkaa jutella jotain äidille, joka ei juuri sillä hetkellä ole juttusilla kenenkään muun kanssa vaan jossain syrjemmällä. Yleensä kysyn jotain, esim. lapsen ikää/ nimeä tms. Joskus juttu jatkuu, joskus tyssää siihen. Joka kerta juttelen yhden ihmisen kanssa, jota en tunne. Edes yhden lauseen. Vaikeasti ja hitaasti olen pääsemässä mukaan porukkaan.

että minulla ei yleensä ole vaikeuksia saada ystäviä enkä koe että minussa olisi mitään vikaa. Jotenkin vain perhekerhoissa ja leikkipuistossa usein äidit ovat niin sinnikkäitä pitäytymään vain vanhoissa tutuissaan.

kunnes aktivoiduin itse. Kyselen paljon uusilta jne...

Nyt taidan jo kuulua 'vakiokalustoon' vaikka garvoin enää käydään ja voi olla että kökin aika paljon niiden vanhojen mammatuttujen kanssa kun lapsia on jo useempia ja olo on kulahtanut ja väsynyt :D enkä usko olevani kamalan hyvää seuraa

Olemme asuneet paikkakunnalla vasta muutamia kuukausia. Meillä on pienet lapset 1,5v ja 0,5v ja mies tekee pitkää päivää. En tunne ketään täältä ja sukulaisetkin vaan syyllistävät minua, jos sanon olevani väsynyt.Masentaa tämä yksinäisyys välillä kovastikin. Lapset ovat ihania, mutta vielä niin kovin pieniä.

Minusta tuo oli oikein hyvä idea nuo yhteistreffit, eikä mikään luuserikerho, jos asenne on tuota luokkaa niin ei ihme, että on yksin.



Ystäviä tehdään hymyillä ja hyvällä asenteella. Ystävyys/kaveruus vaatii myös työtä ja sitä että astuu välillä oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Uskon kyllä, että aina yksinäisyys ei ole valinta. Itsellänikin on joskus vaikeaa ollut päästä sisäänlämpiäviin piireihin, mutta silloin vain paljon hyvää itseluottamusta: sellaisen ulkopuolelle jääminen ei ole sinun vikasi. Häntä pystyssä vain seuraavaan sosiaaliseen tilanteeseen.



Aloittajan puoliso voisi kyllä myös olla vähän rohkaisevampi. Em. asenne lannistaa entisestään. Mielestäni kummallakin puolisolla on vastuuta myös toisen hyvinvoinnista. Parisuhteessa ei voi ajatella, että se on sinun ongelmasi.



Itsesääliin vaipuminenkaan ei yleensä auta. "Elämässä on kaksi perusvalintaa: hyväksyä olosuhteet sellaisina kuin ne ovat - tai hyväksyä vastuu niiden muuttamisesta". Voimia kaikille yksinäisyyden kanssa kamppaileville.

Kun aina tulee kylmä pyyhe niskaan, kun yrittää neutraalisti jutella perhekerhossa tai puistossa niitä näitä toisten äitien kanssa, niin vaikeaa se on enää yrittää.. Sitä pettymystä ei jaksa. Pelkää, että miksi taas yrittäisin kun ei kukaan yhtään juttele takaisin tms. Mielestäni en ahdista ketään jos sanon "hei,onpa kiva kun X ja X keksi tuollaisen kivan leikin" tai kysäisen iloisesti minkä ikäinen lapsi on jonka kanssa oma lapseni tykkäisi leikkiä.

Paras on ollut se, kun puistossa keskenään tutut äidit keräävät lapsensa pois kun oma lapseni haluaisi mennä sekaan leikkimään. Pidetään tavallaan se oma pikkuympyrä eikä päästetä ketään sinne sekaan.



En huomannut, kun joku kysyi mistä päin olen. Olen Pirkanmaalta.

Olemme asuneet paikkakunnalla vasta muutamia kuukausia. Meillä on pienet lapset 1,5v ja 0,5v ja mies tekee pitkää päivää. En tunne ketään täältä ja sukulaisetkin vaan syyllistävät minua, jos sanon olevani väsynyt.Masentaa tämä yksinäisyys välillä kovastikin. Lapset ovat ihania, mutta vielä niin kovin pieniä.