Miksi syöpäsairas äiti saa maata sohvalla ilman syyllisyyttä, mutta masentunut äiti ei?

Maailman helpoin kysymys. Vastaus: useimmat ihmiset eivät ymmärrä sairautta jota ei voi sormella osoittaa eikä ruumiinavauksessa paikantaa.

mä olen masentunut vaikka elämässäni ei mielestäni ole yhtään mitään vikaa. Päinvastoin minulla olisi paljonkin syitä olla onnellinen. Eikä minussa persoonanakaan ole mielestäni mitään vikaa muihin verrattuna. En vain saa itseäni piristymään tai kiinnostumaan mistään tai olemaan vähemmän apaattinen tai enemmän jaksava vaikka tekisin mitä. Päässä kaikki on vain mustaa vaikka ei pitäisi olla.

että parantaako teidän oloanne se, että joku hirveästi säälii ja sympatioi, ja onko sillä jotain merkitystä paranemisen kannalta? Vai antaako tällainen lähestyminen enemmän syytä käpertyä omaan surkeuteenne?

Entä vaikuttaako "ota itteäs niskasta kiinni" - kommentit sairauteenne pahentavasti?

Vai onko muiden kommenteilla / asenteilla mitään merkitystä?

Syöpäsairaan tilanteeseen on ainakin itseni helpompi samaistua, vaikka en ole syöpää sairastaunut..

Eikä kumpikaan noista ääripäistä ole hyviä. Parasta mitä läheisenä voi tehdä, on ottaa selvää sairausluokituksellisesta masennuksesta ja kannustaa masentunutta hoitoon. Kuunnella ja ymmärtääkin saa, mutta sellainen omaishoitaja-psykologiksi heittäytyminen ilman koulutusta ei auta sairastunutta ja pahimmillaan johtaa siihen, että pian on kaksi autettavaa.

Ja sama pätee tähän "persuksille potkimiseen", eli jätetään ne diagnosoinnit ja hoitosuunnitelmat ihan ammattilaisten ja potilaan välillä päätettäviksi asioiksi, jookos. Masennustilojen syntyyn on useita syitä ja vielä niiden syiden sisällä tarkempia syitä. Esim. oma masennukseni johtui lähinnä välittäjäainehäiriöstä, johon siis tehoaa vain tietyntyyppinen lääkitys. Toki läheisten kaikenlaiset epäilyt ja kommentit tuntuivat pahalta, mutta ennen kaikkea se jättää syvemmän jäljen ihmissuhteeseen. En enää luota varauksetta niihin ihmisiin, jotka aikoinaan sanoivat että esitän vain tai joiden mielestä lääkkeet on turhia koska on olemassa jokin diipadaapa-taikasana joka hävittää masennuksen pois kun siihen uskoo ym. Toisaalta opin tästä itse, miten kohdata sairas ihminen, sairaudesta tai sen taustasta riippumatta. Kyllähän sen syövänkin ehkäisemiseen voisi paljon itse vaikuttaa, mutta sen sanominen syöpäpotilaalle on julmaa.

Masentuneenakin olisin halutessani päässyt sieltä sohvan pohjalta ylös - lopulta löytyikin motivaatiota sieltä hilautua ja sain elämäni takaisin raiteilleen. Aikaa vievää ja vaatii hoitoa mutta ei mahdotonta.



Nyt syöpähoitoja saaneena en aina yksinkertaisesti kykene nousemaan sohvalta. Se tunne on kamala, kun vaihtoehtoja ei ole eikä tilanteelle voi mitään. Tällä hetkellä nousemiseni sohvan pohjalta vaatii oikeasti muiden apua... Eli fyysinen heikkous on jotain ihan erilaista; jotenkin toivotonta ja lannistavaa.

Yhtä aikaa osastolla oli tyttö, josta näki että jo hengittäminenkin on sille niin suuri ponnistus ettei se enää muuhun pystynyt, makasi vain, ja diagnoosina vakava masennus.