Mua säälittää nelikymppiset pienten lasten äidit.

sai lapsen 18-vuotiaana. Kun hänen tyttärensä oli pian täyttämässä 18 ja meni kihloihin, äiti totesi puolittain vitsinä, että nyt hänellä ei sitten ole enää lasta, pitänee tehdä uusi. Ja hän tosiaan tekaisi toisen tytön 36-vuotiaana. Ja silti kuulemma neuvolassa törmäsi usein itseään vanhempiin ensisynnyttäjiin.



Nyt suvussa on hauskat 5- ja 3-vuotiaat tyttökaverukset, joista se pari vuotta vanhempi on toisen täti.



Elämä voi mennä niin eri tavalla, ja jokaisessa on omat hyvät puolensa.

No eikös tämä ole faktaa?

Ihan sama kuin sanoisi, että kaikki kaksikymppiset ovat vielä niin lapsellisia, etteivät pysty huolehtimaan lapsista.

Tai sitten sinä kuulut samaan kastiin urpo-ap:n kanssa.

yli 40-v naisilta. Ei niillä tee enää työelämässäkään mitään.

Ongelmajätettä.

Miksi luonto ei korjaa 40v naisia saman tien haudan lepoon?

Mikä ihme siinä on et meitä nelikymppisiä vuoroin kadehditaan, säälitään ja ennenkaikkea tiedetään varmana tietona jopa kohtalotkin meitä paremmin...?

kummastelin minäkin... ;)

ovat reilu kuusikymppisinä jo ilmeisesti vanhainkodissa tai niin raihnaisia, etteivät pysty enää seurustelemaan lastenlastensa kanssa. Nelikymppisten vanhemmat ovat tosiaankin siinä 60-70-vuotiaita - ehkä sinun suvussasi nämä ovat jo lusikalla syötettävää kamaa? Meillä nimittäin siinä iässä mennään eikä meinata.

ovat reilu kuusikymppisinä jo ilmeisesti vanhainkodissa tai niin raihnaisia, etteivät pysty enää seurustelemaan lastenlastensa kanssa. Nelikymppisten vanhemmat ovat tosiaankin siinä 60-70-vuotiaita - ehkä sinun suvussasi nämä ovat jo lusikalla syötettävää kamaa? Meillä nimittäin siinä iässä mennään eikä meinata.

Ehkä nelikymppiset ovat järjestäneet asiansa niin hyvin, että he eivät tarvitse vanhemmiltaan lastenhoitoapua vaan pärjäävät ihan itse? Onhan toki ymmärrettävää, että kun lapset tekevät lapsia, vastuun niistä kantavat isovanhemmat...

saa odottaa 40 vuotta tullakseen isovanhemmaksi. Kyllä noi lapsensaanti-iät on jokseenkin perinnöllisiä ja ikä nousee koko ajan.

Nyt nelikymmpisenä lapsensa saavien vanhemmat ovat todennäköisesti jo kaikki yli 70v. Ei siinä enää juosta kiipeilytelineisiin hakemaan Nico-Pettereitä alas.

Vanhempani ovat vireitä alle 70-vuotiaita eläkeläisiä jotka hiihtävät tuhansia kilometrejä vuodessa, matkustavat ympäri maailmaa ja ovat kaikin puolin tässä maailmassa mukana -- myös apuna ja tukena kun sitä tarvitaan. Esikoinen on 8 ja mummon ja ukin kanssa on päässyt useammalle matkalle ( 4 manteretta!) ja ollut hoidossa ihan riittävästi -- siis ehkä kerran kuussa yökylässä noin 2-vuotiaasta lähtien, jolloin ITSE raaskin 36-vuotiaana ihanan poikani yökylään päästää. Eipä tehnyt mieli bailaamaan sitä ennen, otettiin miehen kanssa aina poika mukaan kaupunkilomille ja muutenkin menoihin. Imetinkin tuohon saakka, joten olisi ollut hankalaakin pitemmät hoitojaksot. Toki isovanhemmat hoitivat päiviä ja iltoja yksivuotiaasta lähtien aina silloin tällöin.

POjan nimi ei ole nico-petteri, mutta sporttinen äitini kyllä kiipeää halutessaan pojan perään ihan milloin haluaa ja minne haluaa, isästäni puhumattakaan!

Mieheni kanssa olemme koulutettuja, hyvin toimeentulevia,

terveitä, hoikkia ja reippaita -- ei meitä ole tämä lapsiperhe-elämä uuvuttanut, päinvastoin. On ollut elämämme parasta aikaa kaikin puolin. Olemme molemmat tehneet 80 % työaikaa ja/tai nelipäiväistä viikkoa jo 5 vuotta, siitä asti kuin poika meni päiväkotiin. On siis downshifatattu lapsen takia, ja nautittu olostamme. palkat ovat sitä luokkaa, että niistä on varaa downshiftata.

Säälikää vaan, ihan rauhassa, ehkä te nuoret olette niin energisiä, että teillä on varaa tuhlata energiaa toisten asioiden murehtimiseen ja säälimiseen. Me elämme omaa elämäämme ja olemme siihen ihan täysin tyytyväisiä. Tässä vaiheessa elämää osaa jättää toisten valinnat omaan arvoonsa ja keskittyä tekemäänitse niitä hyviä ja kestäviä sellaisia :)

olla vanhempi. Se vaatii jämäkkyyttä ja näkemystä elämästä!



Mitä taas tuohon isovanhempikysymykseen tulee, niin kovin nuorena lapsia tehtailevissa suvuissa ovat mummoja jo 40-45. Usein ensimmäisen nuorena saaneet ovat uudella kierroksella ja monessa tapauksessa sillä mummulla on ihan omia lapsia vielä nurkissa holhottavana. Lisäksi nuo mummot on työelämässä, ei niillä ole aikaa hoitaa ja holhota lapsenlapsia kuten eläkeikäisillä on.



Sain esikoiseni 28-vuotiaana ja äitini oli silloin 58. Yksin sain hoitaa vauvaa, joskus illalla tai viikonloppuna sain apua. Kakkonen tuli, kun oli 33-vuotias ja äitikin jo eläköitynyt. Jestas tää on ollut paratiisi, kun apuna on 63-vuotias, pirtsakka mummu, jolla on aikaa vaikka kuinka. Vaatimalla vaati tätä nuorempaa parina päivänä viikossa päivällä hoitoon, jotta saan levätä. Lepäämistarvetta ei edes ollut, mutta kun kerran pyysi ja pyysi, niin tottakai mielelläni otan rennosti muutaman tunnin päivällä. Ylipäätään kaikki hammaslääkäreistä lähtien on järjestynyt eläkeläismummun avulla suitsait ja olen saanut tehtyä yliopisto-opintoja toista tutkintoakin varten, kun aina on lapselle hoitopaikka tiedossa.



Pikemminkin näillä eläkeikäisillä on enemmän aikaa lapsenlapsille kuin niillä, jotka on töissä. toki ovat väsyneempiä jo, mutta toisaalta muuta kuormaa ei juuri ole elämässä. enemmän se työikäistä rasittaa hoitaa vaikka 10-15 tuntia viikossa lapsenlapsia kuin eläkeikäistä, jolla on muu aika on vapaa-aikaa.

yli 40-v naisilta. Ei niillä tee enää työelämässäkään mitään.

Ongelmajätettä.

Miksi luonto ei korjaa 40v naisia saman tien haudan lepoon?

http://www.duodecimlehti.fi/web/guest/arkisto?p_p_id=dlehtihaku_view_ar…

Nelikymmpisinä vanhemmuus tuo etujakin. Ei tarvitse laskea senttejä kaupassa ja sen mukaan kun ei ole rahahuolia niin äitinä oleminen ei stressaa.

Mutta minunpa äitini on vireä viiskymppinen(saanut minut nuorena, mutta minä sain lapseni vasta reilusti 30+), jota ei kyllä ole näkynyt lastenhoitopuuhissa. Ei se ehdi ja on jo omat lapsensa hoitanut, elää nyt itselleen. Että ei se oma tai vanhempien ikä takaa yhtään mitään!

Ja 40 vuotiaat ovat yleensä tosi itsekkäitä, kun ovat tottuneet elämään vain itsensä ja aikuisen kumppaninsa kanssa niin kauan. Sitten onkin vaikeaa sopeutua vauva-aikaan ja siihen, että joistakin tietyistä asioista on pakko luopua, kun ne eivät onnistu enää lapsen kanssa.

tämä sun analyysi meni täysin persiilleen;

asiahan on juuri päinvastainen

EHKÄ eri asia jos vasta esikoisen saa 4-kymppisenä. Tai sitten siinä iässä on jo valmis luopumaan omista vouhotuksista ja omistautumaan pienelle ihmiselle.

Olin valmis luopumaan omista vouhotuksista ja omistautumaan pienille ihmisille.

Muutaman vuoden ennen lasten saamista olin jo miettinyt, että haluan elämääni muutakin kuin niitä omia vouhotuksia. Sain lapseni kypsemmällä iällä, ja hyvä niin. Nuorempana olisin ahdistunut kotielämään (samoin kuin äitini aikanaan nuorena äitinä ahdistui), mutta tällä iällä nautin kotona olemisesta.

Vertaan tuossa vain itseäni ja äitiäni, sillä olemme luonteiltamme kovin samanlaiset. Äidilleni ei sopinut äitiys nuorena, mutta mummona hän on aivan mahtava (vaikka ei pysty juoksemaan lasten perässä).

Jotkut on hyviä äitejä jo kovin nuorella iällä, toiset vasta vähän vanhempana, ja jotkut eivät missään iässä jaksa lapsiperhearkea.

Minä olen paljon enemmän kiinni noiden pienimpien elämässä kuin parikymppisenä tai kolmekymppisenä.

Nelikymppisenä itsetunto on jo niin kohdillaan että eläytymiskyky, viisaus ja avoimuus antaa paremmat eväät lapsen kanssa olemiselle. Ja lapsilla on myös isä ja isommat sisarukset, ei mummojen tarvitse hoitaa heitä päiväkaupalla, vaikka ihan elossa ovatkin :)

terve ja hoikka kahden lapsen äiti, ja voin sanoa vilpittömästi sääliväni yli 40-vuotiaita esikoisen saajia. Eikä tämä mistään ylenkatseesta johdu, vaan siitä, että itse olen ollut aivan jaksamiseni äärirajoilla jo kymmenen vuotta nuorempana yhden allergisen ja yhden temperamenttisen pikkulapsen kanssa. Ja toki jotkut ihmiset ovat supersuorittajia, jotka pystyvät valvomaan öitä kuukausikaupalla sen vaikuttamatta heidän mielialaansa, mutta itse en ole, enkä ole kovin moneen elämäni aikana törmännyt. Useimmat ikätoverini valittavat ikääntymisen vaikutuksia, vaikka kaikki olemme terveitä ja suht hyväkuntoisiakin. Tietenkin ikä on vain numero, mutta on otettava huomioon, että ikääntymisen haittavaikutuksia ei voi kukaan välttää.

asutko jossain tuppukylässä, jossa kaikki on duunareita ja tekevät lapset 20 kymppisinä kun ei oo mmutakaan tekemistä..kouluja kun ei jaksa käydä ja saahan sitä sitten kaupan kassalta vähän äityslomaa kun tenavia tehtailee. ELÄT IHAN TOISESSA MAAILMASSA KUN ME MUUT...

Minulla on maisterikoulutus, mies on tohtori. Jos lapsia saa biologisesti oikeassa iässä, ei se tarkoita sitä, että koulut jää kesken ja loppuelämä eletään sosiaaliturvalla.

Elät ihan toisessa maailmassa kuin minä, jos näin kuvittelet.

Ja lastensaannin aloitin 24-vuotiaana, kolme lasta parin vuoden ikäeroilla. Isäni on kuollut ja äitini alkanut varhain dementoitua. Oma äitini oli 32v kun minut sai, eli silloin aikanaan suht iäkäs (olen -79 syntynyt).

Ikinä en oo nauttinut äitiydestä niin paljon kuin nyt. Nuorempana oli aina joku ihme kiire, olin asioissa tosi pedantti ja stressasin jos en ollut vaikka tehnyt sitä perjantaisiivousta, en enää.



Vanhempani ovat päässeet nyt eläkkeelle ja niillä on aikaa enemmän lapsenlapsille kuin silloin työelämän aikoihin.





Mua saa sääliä ja lasta jos siltä tuntuu, tosin se on kyllä ihan turhaa, joten ap voi käyttää senkin energian omien lapsiensa hoitoon tai johonkin vähän järkevämpään.

Mitä taas tuohon isovanhempikysymykseen tulee, niin kovin nuorena lapsia tehtailevissa suvuissa ovat mummoja jo 40-45. Usein ensimmäisen nuorena saaneet ovat uudella kierroksella ja monessa tapauksessa sillä mummulla on ihan omia lapsia vielä nurkissa holhottavana. Lisäksi nuo mummot on työelämässä, ei niillä ole aikaa hoitaa ja holhota lapsenlapsia kuten eläkeikäisillä on.

Mummo lykkää oman iltatähtensä viikonloppuisin hoidettavaksi omalle tyttärelleen, parikymppiselle kolmen lapsen yksinhuoltajaäidille. Mummo perusteli toimintaansa näin "Siinähän se menee muiden jatkona, ei siitä 'Minnalle' vaivaa ole".

Tämä on niitä sukuja, joissa teiniäitiys periytyy äidiltä tyttärelle. Esikoisensa saavan 16-18 v iässä. Nuoret mummot eivät aina ole kovin innokkaita hoitoavun tarjoajia.

olen 41v, mulla on 21 ja 18-vuotiaat tyttäret sekä vuoden ikäinen vauva ja neljännen lapsen saan vuoden vaihteessa.



Ihanaa aikaa!

lähelläkään jaksamiseni rajoja vaikka ikää on kohta 42 v ja olen vauvan ja 1,5-vuotiaan äiti. Öitä minäkin joudun valvomaan mutta vastaavasti nukun päiväunia joten univelkaa ei sanottavasti ole.

terve ja hoikka kahden lapsen äiti, ja voin sanoa vilpittömästi sääliväni yli 40-vuotiaita esikoisen saajia. Eikä tämä mistään ylenkatseesta johdu, vaan siitä, että itse olen ollut aivan jaksamiseni äärirajoilla jo kymmenen vuotta nuorempana yhden allergisen ja yhden temperamenttisen pikkulapsen kanssa. Ja toki jotkut ihmiset ovat supersuorittajia, jotka pystyvät valvomaan öitä kuukausikaupalla sen vaikuttamatta heidän mielialaansa, mutta itse en ole, enkä ole kovin moneen elämäni aikana törmännyt. Useimmat ikätoverini valittavat ikääntymisen vaikutuksia, vaikka kaikki olemme terveitä ja suht hyväkuntoisiakin. Tietenkin ikä on vain numero, mutta on otettava huomioon, että ikääntymisen haittavaikutuksia ei voi kukaan välttää.

niin se on sinun kokemus. Itse olin 39v, ja eka kuukausien jälkeen lapsen hoito on ollut ihan helppoa, en ole kokenut raskaaksi. Päin vastoin, hyvin jaksaa. Lapsen seura on hyvin stimuloivaa ja hauskaa.

Nuorena sitä tietysti jaksoi riekkua ja juhlia vaikka yöt läpeensä, mutta lapsiperheen säännöllinen elämänrytmi sopii oikein mainiosti.

Lapsen harrastukset ja niihin osallistuminen tasutajoukoissa ja järejestäjänä, ulkoilu ja matkustelu lapsen kanssa tuo väriä elämään, ja sitä katsoa asioita taas toisesta kulmasta.