Asperger puolisoita?

Asseissa on ihan yhtä paljon variaatiota kuin kaikissa muissakin. Assikin voi kehittää itseään eikä huonoa käytöstä tule ikinä hyväksyä.

- Seurusteleva N27

Vierailija kirjoitti:

Asseissa on ihan yhtä paljon variaatiota kuin kaikissa muissakin. Assikin voi kehittää itseään eikä huonoa käytöstä tule ikinä hyväksyä.

- Seurusteleva N27

Olen siis itse se AS-puoliso. 

Millä tavalla aspergeria hoidetaan? Ilmeisesti jotakin kuntoutusta on olemassa?

Olen mielenkiinnolla lukenut tämän keskustelun ja aika moni palanen loksahdellut kohdalleen muiden kokemusten kautta. Epäilen nimittäin seurustelukumppanillani aspergeria. Olen koko seurustelun ajan (noin vuoden) pitänyt häntä hyvin omalaatuisena, siihen oikeastaan hänessä rakastuinkin, persoonalliseen luonteeseen. Tutustuimme sattuman kautta yhteisessä harrastuksessa(hän ei siis varsinaisesti lähestynyt minua), siitä tilanne sitten eteni nopeasti seurusteluun.

Olen seurustellut useita kertoja aiemmin, enkä ole koskaan tuntenut että kukaan olisi kohdellut minua näin ihanasti kuin hän - tykkää ottaa fyysistä kontaktia., silitellä, halailla..ennemmin jopa liikaa kuin liian vähän, seksiä paljon ja parasta mitä koskaan ollut.. Mielestäni ihan hyvä keskustelukumppanikin. Kuitenkin, moni asia mietityttää. Esim hän ei ollut seurustellut ennen minua (molemmat liki kolmekymppisiä), ei ole järin kiinnostunut muiden asioista, ei ole halukas tutustumaan uusiin ihmisiin. Tietää kuitenkin miten tilanteissa tulee käyttäytyä, ja ystävieni seurassa osaa esittää ainakin seurallista. Omaa äärettömän muistin niissä asioissa mitkä häntä kiinnostaa,. Meillä on yhteinen huumorintaju ja saman suuntaiset kiinnostuksen kohteet, mutta joskus kun vitsailen (pidän ilmiselvänä että hän tajuaa heti sen olevan tyhmä vitsi), hän ei välttämättä tajuakaan sen olevan vitsi! Aluksi luulin hänen vain esittävän lankeavan vitsiin, mutta nyt olen tajunnut että ei hän esitä. Lisäksi ei voi sietää esim vaatteiden hankaavia lappuja, tai sitä kun rasvaa laitetaan iholle (... tätäkään en vain voinut käsittää ennen kuin nyt) tai tiettyjä ruokia missä tietty koostumus..

Eikös tämä ole aika selvä asperger?? Pitäisi varmaan ottaa asia puheeksi,mihinkään tutkimuksiin ei varmasti ikinä suostu menemään. Sinänsä ei parisuhdettamme ole millään tasolla häirinnyt, toki olemme olleet yhdessä niin vähän aikaa, että kaikki nuo oudot piirteet tuntuvat vain ihanilta, alkaakohan joskus häiritsemään/voikohan vielä ilmetä uusia piirteitä?

Vierailija kirjoitti:

Koittakaa nyt ensin saada apua miehelle. Varaa lääkäriin aika ja jutelkaa tuosta epäilystä, diagnoosi on tärkeä myös aikuisille, jotta hän saa tarpeeksi tukea, terapiaa / lääkityksen. Myös lapsen kannalta tärkeää, sillä nämä sairaudet myös voivat periytyä.

Tämä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koittakaa nyt ensin saada apua miehelle. Varaa lääkäriin aika ja jutelkaa tuosta epäilystä, diagnoosi on tärkeä myös aikuisille, jotta hän saa tarpeeksi tukea, terapiaa / lääkityksen. Myös lapsen kannalta tärkeää, sillä nämä sairaudet myös voivat periytyä.

Tämä

Mitä mies on tehnyt sellaista että tarvitsisi ”apua”?

Tämä on vuosien varrella kehittynyt keskustelu. Ja mielenkiintoinen onkin. Erosin vuosi sitten omasta miehestäni, ja kesällä meidän esikoinen sai as-diagnoosin. Itse olen hyvin tunteellinen ja verbaalinen tyyppi ja näin jölkikäteen voin sanoa, että avioliittomme oli yhtä helvettiä. Hain apua vaikka kuinka paljon psykologeilta ja muualta, mutta kukaan ei koskaan millään tapaa maininnut että miehessä olisi jotain outoa (hän kävi myös yhteisillä käynneillä).

Jos olisin tiennyt... asiat olis voineet mennä niin eri tavalla. Mies ei tänä päivänäkään myönnä omaa eikä lapsen erityisyyttä.

Liittomme kuului esimerkiksi miehen omat jutut (esimerkiksi lähes 8 vuotta remontoi kesät talvet), koskaan ei halunnut tehdä koko perheen kanssa yhdessä asioita, ei kyennyt mihinkään syvällisempään keskusteluun (tuntui että puhun seinälle), ei empatiaa missään tilanteessa. Jonkinlaisessa ydinperhe-läheisriippuvuussuhteessa elin siinä kunnes mies päätti hommata uuden naisen.

Elämäni on nyt paljon helpompaa, mutta voin sanoa ettei se ero aspergerista ole myöskään kovin helppoa kun ei se erossakaan sen enempää kommunikoi. Minä järjestin ja hoidin erossa ihan kaiken, mies vaan asusteli uuden naisen luona.

Nyt toivon vaan ettei muut lapset saisi diagnoosia. Esikoinen sai 8-vuotiaana ja oireita aloin itse huomaamaan eskari-iässä.

Heippa! En ole lukenut tätä koko keskusteluketjua, tämähän on tositosi pitkä. Mutta sen verran, että löydän lähes kaikista kokemuksistanne omaan tilanteeseeni sopivia. Kaikki kertomanne AS piirteet eivät tietenkään sovi omaan puolisooni, mutta niin suuri osa, että alkaa sydämeltä tipahdella kiviä. On paljon helpompaa suhtautua puolison omituisuuksiin, kun saa selville, että taustalla on neurobiologinen ongelma, eikä esim pahansuopuus, uppiniskaisuus, ylipäätään tahalisuus tai tahto loukata läheistä.

Meillä on molemmilla 2. avioliitto menossa. Mieheni on "pohjimmiltaan" todella viehättävä ja kirkasälyinen kaveri. Mutta on niin paljon omituisia asioita, jotka haittaavat arkea, että olen alkanut etsiä jälkiä sylttytehtaalle. Parikin terveydenhuollon ammattilaisena toimivaa ystävääni on vihjaissut, että kannattaisi tehdä AS testi. No minä tein sen mieheni puolesta, ja pisteitä tuli varovaisillakin vastauksilla 130.

Oma sietokykyni on vain 21 avioliittovuoden jälkeen tietyissä asioissa aivan finaalissa. En millään haluaisi, että lähtisimme eri teille. Rakastan miestäni, mutta hän on joskus tosi pelottavakin ja jännitän koko ajan, etten vaan provosoisi häntä kiihtymään. Fyysisesti hän ei uhkaa minua, mutta kieli on niin terävä ja julma, kun impulssikontrolli pettää, että pelkään jonankin päivänä reagoivani siihen niin voimakkaasti, että yhteiselämä päättyy.

Minä hoidan lähes kaikki arjen "asiointiasiat" (nytkin oli unohtanut auton katsastuksen ja sai sakot). Hän kyllä puunaa ja putsaa autoja, hoitaa pihan ja pellettilämmityksen, imuroi (vaikkakin ns keskilattiaimurointia, hermo ei kestä haastavampia paikkoja), laittaa pyykkejä kuivumaan. Jos minä olen laittanut pyykit tai täyttänyt astianpesukoneen, hän korjaa työni tuloksen paremmaksi.

Hän "tietää, ja on aina oikeassa" ... aamulla kun herään, hän alkaa selostaa jotain lehdestä lukemaansa tms loputtomiin ja suurella paatoksella. Hän on NIIN olemassa...koko ajan huutelee: tule katsomaan! mikä tää on? missä se on? mikä tähän nyt tuli?...Nautin, kun hän lähtee vaikka kuntosalille tai autokorjaamolle. Saan edes hetken rauhan. Itse olen töissä ja hän eläkkeellä. Nautin, kun saan ajella työasioilla, pääni tuulettuu!

Puolisoni alkaa nyt itsekin tunnistaa Aspergeria, ja toivon että pikkuhiljaa päästään puhumaan siitä avoimesti ja voidaan tehdä "sotasuunnitelmaa", miten pärjäämme tämän haittatekijän kanssa.

Kovasti on tuonut lohtua, kun olen lukenut tekstejänne!

Mitäs tuohon sanoisi kukaan teistä siinä tilanteessa missä itse että asperger onkin tyttöystävällä meillä asia niinpäin naisilla as uusimpien epäilyksen mukaan yleisempää mitä tiedetty ennen ilmeisesti ali diagnosoitua. kun naisten oireet ei ole yhtä selkeitä ujo kiltti ja tunnollinen tyttö ei aina kiinnitä huomiota vaikka koulussa kuten as poika eikä tytöillä aina niin selkeesti erikoisia mielenkiinnon kohteita kuin as pojilla. Tyttöjen oireet usein vähemmän silmiinpistävä

Mies123 kirjoitti:

Mitäs tuohon sanoisi kukaan teistä siinä tilanteessa missä itse että asperger onkin tyttöystävällä meillä asia niinpäin naisilla as uusimpien epäilyksen mukaan yleisempää mitä tiedetty ennen ilmeisesti ali diagnosoitua. kun naisten oireet ei ole yhtä selkeitä ujo kiltti ja tunnollinen tyttö ei aina kiinnitä huomiota vaikka koulussa kuten as poika eikä tytöillä aina niin selkeesti erikoisia mielenkiinnon kohteita kuin as pojilla. Tyttöjen oireet usein vähemmän silmiinpistävä

En saanut mitään selvää. Kaikki kirjoitettu yhteen.

Hei 197, sinulla on hyviä pointteja. Minulla 30 vuotta avioliittoa takana erityisihmisen kanssa, joka itse arvelee itsessään as-piirteitä, ja niin minäkin. On pystynyt muuttumaan (hitaasti tosin) yhteisen elämämme aikana, mutta edelleen on hankalaa. Minulla on ollut kasvatusvastuu kolmesta lapsesta ja puolisosta. Puoliso on oppinut toimintatapoja, joilla esim. napsauttaa myötätunnon päälle, lohduttaa, ottautuu yhteisiin asioihin, kuuntelee juttuja asioista, joista ei itse ole kiinnostunut. Edelleen kuitenkin näkee erityisesti konfliktitilanteessa asiat vain omalta kantiltaan, isottelee kokemaansa "vääryyttä", demonisoi vastapuolta ja tämä kaikki johtaa tietysti vaikeuksiin parisuhteessa. Tänään viimeksi tällaista, ja minulla on jälleen aika lohduton olo. Näiden juttujen lukeminen on kyllä helpottanut - niin paljon on tuttuja asioita! Uskon, että näiden erityisihmisten hyvät ominaisuudet ovat pitäneet monet parisuhteet kasassa. NT-puoliso on myös joustanut, patistanut, kovistellut, ymmärtänyt. Ikävää on, jos as- tai muu erityisihminen ei itse näe tarvetta ponnistella sen eteen, että yhteinen elämä ja moninaiset sosiaaliset tilanteet sujuisivat paremmin. Tämä  olisi todella tärkeää, koska muuten kaikki duuni jää puolisolle, ystäville, läheisille. Olisi kiinnostava saada kuulla miten as-ihmisiä opastetaan itsetuntemukseen, joustavuuteen, vastavuoroisuuteen ja toisten ihmisten ymmärtämiseen. Tähän mennessä olen lähinnä lukenut tekstejä, joissa opastetaan lähimmäisiä siinä, miten as otetaan huomioon. Miten as voisi ottaa muita huomioon? Tällaisia tekstejä kaipaisimme myös me jaksamisen ja kehittymisen tueksi. Tsemppiä kaikille parisuhteessa ja perheessä eläville - aina tämä on taistelua, joskin antoisaa sellaista:)

tutun kuuloista tekstiä minulle ... asperger testi netissä antaa minulle 72% eli piirteitä löytyy ... depressiotesti aina "vakava masennus" ... add/adhd/ahdistustesti 75% .... minulla on vahvasti traumaattinen lapsuus. olen addikti, mutta ei päihteet kuitenkaan.  käyn terapiassa viikottain, jo monta vuotta takana. depislääkkeitä syöty +10 vuotta. minulla on monia fyysisiä oireita / sairauksia.

tästäkin löydän itseni:   https://www.autismiliitto.fi/files/2717/Parisuhdeopas_6_painos_nettiin…

olen erittäin aistiyliherkkä: äänet, kosketus. rutiinit erittäin tärkeitä. samoin oma yksityinen aika. kaikki matkat ahdistavat minua paljon. haluaisin että viikot ovat samanlaisia koko ajan, perusarkea.

ihmettelen välillä miten vaimo kestää minua, yli 10v oltu yhdessä ja asuttu yhdessä se aika. minulla on oma huone nukkumiseen, aina korvatulpat. myös töissä suojaan kuuloni koska reagoin kaikkeen koko ajan ja voimakkaasti myös. vireytilani vaihtelee rajusti, käyn 5pv viikossa "normitöissä", mutta se kuormittaa minua paljon. haluaisin olla rauhassa omissa jutuissani 2-3pv yksin. välillä tuntuu että pystyn ajattelemaan vain oman tyylin tehdä asioita. putkiaivo menoa. käytän työssäni persoonaani ja olen siinä taitava. ihmiskontakteja on todella paljon töissä.

monesti työn jälkeen haluan olla vain rauhassa omissa oloissani, tai tavata valikoituja kavereita / ystäviä. välillä mietin olenko tunnevammainen tai luonnehäiriöinen. luen paljon kirjoja ja tutkin asioita.

En kyllä jaksaisi. Niin ystävyys- kuin parisuhteessa tärkeintä on vuorovaikutus tunnetasolla. Ainakin omalla kohdallani. Olen ollut suhteessa asperger-tyyppisen ihmisen kanssa kuusi vuotta. Tuntui, että omakin tunne-elämä alkoi koteloitumaan, koska puolisosi eli hyvin "ropottimaisesti" käytännön asioita saman kaavan mukaan toistellen: päivittäisstruktuurit toivat ilmeisesti hänelle turvallisuudentunnetta.  Kaikki tunneperäinen näytti peloittavan häntä, niin ilot kuin surutkin ja ne olisi pitänyt ohittaa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, siirtymällä saman tien "turvalliseen arkeen", tyyliin, että mitä tänään syötäisiin. Empatiakyky puuttui täysin, tai ei ainakaan tullut mitenkään esille. Kaikki emotionaalinen puoli oli kuin pois pyyhkäisty elämästä. En olisi jaksanut enää pidempään kyseisessä suhteessa, vaan olisin sairastunut henkisesti. Kyseinen henkilö on pysynyt tuttavana eron jälkeen 20 vuotta ja soittelemme aika-ajoin kuulumisia, kuin jonkun sukulaisen kanssa. Ystävät ovat sitten erikseen toki. 

Epäilen, että puolisollani on tämä lievänä. Kaikki merkit viittaavat siihen, samoin ne jutut lapsuudesta, mitä olen anopilta kuullut. Hän käy ihan normaalisti töissä ja kaikki menee päällisin puolin hyvin, mutta alan silti olla ihan loppu. Minä olen aina se, joka joutuu tekemään asioissa päätökset, minä olen se joka joutuu astumaan asioissa epämukavuusalueelle, minä olen se joka ottaa vastuun asioista. Hän ei koskaan. Hän ei kestä muutoksia, joten minun on tehtävä ne. Lisäksi minua on alkanut ahdistaa se, että puolisoni ei osaa lukea minua ilmeisesti yhtään. Hän tietää, tai ainakin hänen pitäisi 11 vuoden jälkeen tietää, että on eräitä asioita joista en välitä puhua tai tilanteita, joissa menen kiusaantuneeksi tai jotka ovat minulle raskaita. Olen puhunut siitä ja aivan varmasti se näkyy olemuksessani. Silti hän ottaa juuri niitä asioita puheeksi, ikään kuin ei ymmärtäisi että en jaksa sitä. Kerta toisensa jälkeen hän myös haluaa minut tilanteisiin, jota ovat minulle raskaita. Kun puhun asiasta, hän ahdistuu. Lisäksi, vaikka hän ei ole tunnekylmä, hän ei jotenkin osaa osoittaa empatiaa luontevasti kun sellainen tilanne tulee vastaan. Tai osoittaa sen oudosti. Kun omaiseni kuoli, hän vain katsoi minua ja ikään kuin odotti jotakin merkkiä miten toimia tai mitä sanoa. Sekin olisi pitänyt kai päättää tai kertoa hänelle.

Toisaalta hän on upea puoliso. Uskollinen, rauhallinen, luotettava ja kaikkea sellaista. Ei mitään draamaa, ei mitään sekoilua. Mutta nuo muut asiat.. ne tuntuvat joskus raskaille. Tunsin melko tavalla alusta saakka, että jokin outo piirre hänessä ajoittain on, mutta se ei sillä tavalla haitannut. Mutta mitä enemmän aikaa kului, mitä vähemmän hän muuttui sen ajan mukana, alkoi asia mietityttää. Vahingossa katsoin dokumentin ketjun aiheesta ja palaset loksahtelivat kohdalleen. En tiedä onko se hyvä vai huono, koska sehän vaan kertoo että hän ei todennäköisesti ainakaan muutu. 

Tämmöisiä mietteitä..

Olen ollut yhdessä 20v puolisoni kanssa. Hänellä on selviä as-piirteitä, mutta loppupeleissä ne ovat lieviä tai ainakin niiden kanssa on opittu elämään. Hän on hyvin herkkä, ei pidä lainkaan poikkeamista "lukujärjestyksestä" jne. Ihastuin häneen aikanaan erilaisuutensa takia, joskus on rankkaa, mutta pärjätty on. Jotkut asiat olemme kääntäneet huumoriksiksin:

"Rakastellaanko huomenna suunnittelemattoman impulsiivisesti klo 13.32 (jolloin tulee töistä). Hän voi sängyssä olla tietyllä tavalla hyvin "yllätyksellinen", jos etukäteen sovittu asiasta. Hän on selvästi opettelemalla oppinut hoitelemaan tietyt tilanteet. Joskus mietin, mikä on näytelmää ja mikä aitoa. Hän lähestyy minua aina hyvin määrätietoisesti seksiin, ja se tuntuu "päätökseltä". Toisaalta seksi on aina ollut hyvää, eli päämäärä on liikettä tärkeämpää.

Meillä on 2 as-lasta (toisella diagnoosi, toinen (lähes täysi-ikäinen) kieltäytyy tutkimuksista (mikä ei tietenkään itseisarvo olekaan). Loukkaantui meille viime vuonna siinä määrin, että ei halunnut asua enää kotona, oli jonkin aikaa mielummin laitoksessa. Nyt taas kotona, mutta selvästi ei ole unohtanut asiaa.  Uskoakseni lentää pesästä, kun täysi-ikäistyy.

Toinen taas on ottanut asian vastaan hyvin rakentavasti, ja on kertonut, että diagnoosi on saanut hänet ymmärtämään, miksi on sellainen, kuin on. Hän käy neurovalmennuksessa ja on saanut elämäänsä suunnan.

Vierailija kirjoitti:

Aspergermieheni antaa äärimmäisen pidättyväisen ja estyneen vaikutelman, ei esimerkiksi kestä katsoa eikä kuulla mitään, missä on mukana jotain seksiin viittaavaa. Lastaan hän halaa kuitenkin täysin luontevasti ja mielellään. Lapsi on muutenkin ainoa, joka saa häneen aina yhteyden. Lasta hän kuuntelee aina ja osaa myös lohduttaa toisin kuin minua. Hän on ehdottomasti hyvä ja huolehtivainen isä.

Opin hoitamaan monet juoksevat asian lapsen kautta, koska minua mies ei kuunnellut. Valitettavasti nuoremme on jo muuttanut pois kotoa, joten joudumme tulemaan toimeen keskenämme. Ilman välittäjää se on välillä hyvin vaikeaa. Kun ei vaan mene perille, mitä sanon eikä sekään, kun kädestä pitäen näytän.

Yhä useammin olen miettinyt, että normaalin miehen kanssa voisi olla helpompaa. Ei tarvitsisi koko ajan varoa, että mies tuntee itsensä uhatuksi ja pakenee yksityiselle, autistiselle saarelleen. Mikään riitely ja erimielisyyksien selvittely ei nimittäin onnistu. Jos olen eri mieltä, en ole järkevä, ja mies jatkaa puhumista kanssani vasta, kun alan olla järkevä. Järkevyys asuu yksinomaan hänen päässään, ei minulla juuri koskaan.

Yritän haarukoida argumentteja, jotka hänelle menisivät perille, kun oikeat, aidot, tunteistani lähtevät argumentit eivät tehoa. Tämän jälkeen hän syyttää minua manipuloinnista.

Onneksi hän on niin fiksu, että olemme useimmista asioista samaa mieltä.

Ei hitto nyt vasta löysin tämän ketjun, nämä kommentit on kultaakin arvokkaampaa vertaistukea!! :D juuri tuo ”ei tarvitsisi varoa että mies tuntee olonsa uhatuksi ja pakenee yksityiselle autistiselle saarelleen” on niin raivostuttavan kuvaava! ja sai mut nauramaan katketakseni. Ja se että saa nähdä aikamoisen vaivan kun ”opettaa” toista ja opettelee mitkä sanavalinnat auttaa saamaan viestin perille.

Omassa suhteessa ongelmaa tuo erotiikan puute, mies ei halua, häntä häiritsee kaikki hipsuttelukin.

Huhh. Pitää tulla aina välillä lukemaan nämä kommentit ja päästellä samalla höyryjä, ehkä sen jälkeen taas näkee kirkkaammin sen, kuinka lopulta ihana, vilpitön, loputtoman kiltti, älykäs, hauska ja luotettava kumppani itsellä on. Niin rakastettava mutta välillä tuntuu vähän kivireeltä.

Kiitos mainiosta ketjusta iloineen ja suruineen. Sain eilen tietää puolisoni olevan assi.

Olisi kai pitänyt kellojen soida jo vuosikymmen sitten, vaan eipä niin käynyt kuitenkaan. Muuten niin lempeä ja rakastava mies muuttui täysin jähmeäksi ja empatiakyvyttömäksi tietyissä tilanteissa, enkä tajunnut mistä voisi olla kyse- kunnes eilen ymmärsin asian hänen assiudensa kautta. Hän ei vaan yksinkertaisesti osaa toimia tietyissä tilanteissa! Paljon olen jo antanut anteeksi, mutta en tiedä, pääsenkö yli tietyistä jutuista koskaan. Esim. minuun on kohdistunut kahdesti väkivallanuhkaa julkisella paikalla, eikä mies ole tehnyt elettäkään suojellakseen minua. Toisella kerralla lähti vaan kävelemään nopeammin edelläni, toisella ripitti kyllä sanallisesti uhkailijan, mutta ei mitenkään lohduttanut minua tai kysynyt, olenko kunnossa. Nämä tilanteet olivat todella traumatisoivia itselleni, ja tekivät isot säröt luottamukseeni miestä kohtaan.

Mies on periaatteessa aivan loistava kumppani: rakastava, haluaa olla paljon lähellä, hellii ja sanoo usein rakastavansa. Kehuu, ihastelee, himoitsee. On hyvä kuuntelija (vaan ei keskustelija, paitsi jos puhutaan hänen omista mielenkiinnonkohteistaan), käy kokopäivätyössä ja haluaa jakaa rahansa reilusti. Ystävällinen, vilpitön, huumorintajuinen ja kertakaikkisen kaunis ihmissielu. Mutta...nyt kun tiedän, ettei hän tule koskaan muuttumaan tietyissä asioissa, olen oikeasti hyvin hämmentynyt omista tunteistani tässä tilanteessa: olen aina ajatellut meidän olevan yhdessä ns. ikuisesti, mutta nyt en ole enää aivan sataprosenttisen varma? Oloni on jotenkin outo. Ymmärsin miehen diagnoosin myötä myös sen, että en tule koskaan saamaan tiettyjä asioita elämältä tämän kanssa (nyt en puhu materiasta, kiitos vaan). Mutta haluanko elää elämää, jossa en pysty niitä saamaan..?

Paljon on mielessäni. Ensimmäinen reaktio asiaan, kun tajusin kaiken, oli vilpitön suru. Itketti. Nyt oloni on jotenkin turta, en pysty ajattelemaan asiaa vaikka yleensä analysoin kaiken puhki vaivatta. En vaan tiedä.

Luin kaiken läpi tähän asti. Vertaistuki saa kokemaan ihanaa - ja tällaisessa elämässä harvinaista - ymmärretyksi tulemisen tunnetta. Kiitos!

Moni ihmettelee, miten kukaan nentti päätyy as:n puolisoksi. Usko pois, sitä olen tähän tietoisuuteen tuloni jälkeen pohtinut paljon itsekin. Nuorena sitä ensinnäkin luuli, ei ollut muuta tietoa, että me ihmiset olemme pohjimmaiselta käyttöjärjestelmältämme kuitenkin samanlaisia, että erot eivät ole niin mullistavia kuin miksi ne sitten myöhemmin osoittautuivat. Siinä vaiheessa oli jo tupa täynnä lapsia, osa heistä erityistarpeisia (joiden dg:n kautta miehenkin erilaisuuden laatu tarkentui).

Osa ihmisistä (nentti tai as tai muu) kykenee, haluaa ja on kiinnostunut itsensä ja taitojensa kehittämisestä. Osa ei. Jos ihminen pitää muita outoina (ei esim. näe omaa toimintaansa hankaluuksien katalysaattorina vaan vain muiden) ja itseään erinomaisena ei-mitään-kehittämistarpeita sisältävänä, niin mikään oppiminen ja kehittyminen ei lähtökohtaisesti ole mahdollista. Ja on asioita, joissa kukaan ei yksin pysty kurkottamaan kuilun yli.

Monien pienten ja isojen ärsytysten, arjen jatkuvan tahmeuden sekä ohitetuksitulemisten kanssa olen voinut elää jotenkuten yli 20 vuotta as-liitossa, mutta jotain palautumatonta vahinkoa tapahtui siinä, kun akuutin lääketieteellisen kriisin hetkellä hän jätti minut heitteille kotiin, käänsi selkänsä turhautuneisuuden rypyt otsallaan ja poistui paikalta, jättäen minut todella pahaan pulaan. En saanut häntä mitenkään saavuttamaan ymmärrystä fyysisestä ja henkisestä hätätilasta, koska hänen neurologiansa ei tavoita toisen kokemusmaailmaa. Luottamus meni ja tiedän nyt, että hädän hetkellä häneltä ei saa käytännön tai henkistä tukea.

As ei siis ole pelkästään mikään pieni mukavuustekijädetalji nenttipuolisolle, vaan pahimmassa tapauksessa hengenvaarallista. Nyt hiljalleen pohdin, että jos tähän loppuiäksi jään, niin minkälaisia varautumissuunnitelmia on ylipäätään mahdollista tehdä vastaavien hätätilanteiden varalle.

Tuosta oppimisesta ja opettamisesta vielä, että elämässä mikään tilanne ei toistu riittävän samanlaisena, jotta yhdessä tilanteessa as:lle opetettu toimintanalli olisi hänelle mahdollista ottaa käyttöön uudessa (vain jonkin verran erilaisessa) tilanteessa. Vaikka tuotakin tilannetta on puitu (lue: minä olen puinut hänen kuulleen) moneen kertaan ja hän jollakin tavalla taitaa ymmärtää, että hänen olisi pitänyt toimia toisin siinä hetkessä, niin elämässä ihan varmasti ehtii tulemaan vielä uusia kriisejä ennen kuin kuolema korjaa, niin miten ihmeessä voisin luottaa, ettei minua jätetä heitteille jälleen näissä uusissa tilanteissa. Jos ei ymmärrä niin ei ymmärrä, vaikka tahto olisi miten hyvä tahansa. Tämä on suurin syy, miksi olen alkanut miettiä loppuelämän radikaalia uudelleenjärjestelyä - eloonjäämisvietti, itsesuojeluvaisto...

Aina mennaan assin johdolla. Han haluaa liikkua koko ajan ja valvoa yot. Menny omakin vuorokausirytmi paalaelleen. Ei just muuta syo kun roskaruokaa. Joten syon sita itekkin. Koko ajan pitaa kayda kavereillaan yhdessa (suurin osa ei haluaisi olla assin kanssa tekemisissa edes. Assi ei tajua olevansa ei-tovottu vieras). Assin kasitys kaverisuhteesta on se, etta han tietaa kaiken paremmin kuin muut ja saa siksi opettaa ja valistaa muita. Haukkuu ihmisia koko ajan. On rahaton, mutta esiintyy kuin maailmanomistaja. Hieno auto tarvii olla ja ulkona syodaan sita rasvamattoa. Kova aani, puhuu paalle. Pelkaa maarattyja juttuja, jotka haluisi multakin kieltaa. Kauhee tarve esittaa. Ihmisarvo tulee sen mielesta materiasta. Ei ole tehnyt koskaan toita, vaikka kykenis. Ei kuulemma huvita herata aikasin aamuisin. Ei huolehdi hygieniastaan, peseydy vaikka vetaa uudet merkkivaatteet paalle. Puuttuu KOKO AJAN muiden ihmisten asiohin, haluaa pasmaroida. Hyvia puolia? - - yritanpas palauttaa niitakin mieleeni..

Vierailija kirjoitti:

Olen mielenkiinnolla lukenut tämän keskustelun ja aika moni palanen loksahdellut kohdalleen muiden kokemusten kautta. Epäilen nimittäin seurustelukumppanillani aspergeria. Olen koko seurustelun ajan (noin vuoden) pitänyt häntä hyvin omalaatuisena, siihen oikeastaan hänessä rakastuinkin, persoonalliseen luonteeseen. Tutustuimme sattuman kautta yhteisessä harrastuksessa(hän ei siis varsinaisesti lähestynyt minua), siitä tilanne sitten eteni nopeasti seurusteluun.

Olen seurustellut useita kertoja aiemmin, enkä ole koskaan tuntenut että kukaan olisi kohdellut minua näin ihanasti kuin hän - tykkää ottaa fyysistä kontaktia., silitellä, halailla..ennemmin jopa liikaa kuin liian vähän, seksiä paljon ja parasta mitä koskaan ollut.. Mielestäni ihan hyvä keskustelukumppanikin. Kuitenkin, moni asia mietityttää. Esim hän ei ollut seurustellut ennen minua (molemmat liki kolmekymppisiä), ei ole järin kiinnostunut muiden asioista, ei ole halukas tutustumaan uusiin ihmisiin. Tietää kuitenkin miten tilanteissa tulee käyttäytyä, ja ystävieni seurassa osaa esittää ainakin seurallista. Omaa äärettömän muistin niissä asioissa mitkä häntä kiinnostaa,. Meillä on yhteinen huumorintaju ja saman suuntaiset kiinnostuksen kohteet, mutta joskus kun vitsailen (pidän ilmiselvänä että hän tajuaa heti sen olevan tyhmä vitsi), hän ei välttämättä tajuakaan sen olevan vitsi! Aluksi luulin hänen vain esittävän lankeavan vitsiin, mutta nyt olen tajunnut että ei hän esitä. Lisäksi ei voi sietää esim vaatteiden hankaavia lappuja, tai sitä kun rasvaa laitetaan iholle (... tätäkään en vain voinut käsittää ennen kuin nyt) tai tiettyjä ruokia missä tietty koostumus..

Eikös tämä ole aika selvä asperger?? Pitäisi varmaan ottaa asia puheeksi,mihinkään tutkimuksiin ei varmasti ikinä suostu menemään. Sinänsä ei parisuhdettamme ole millään tasolla häirinnyt, toki olemme olleet yhdessä niin vähän aikaa, että kaikki nuo oudot piirteet tuntuvat vain ihanilta, alkaakohan joskus häiritsemään/voikohan vielä ilmetä uusia piirteitä?

Kiitos ihanasta kirjoituksestasi.

T. As-nuoren läheinen