Asperger puolisoita?

Kirjoissa neuvotaan kommunikoimaan autistiselle asteikolla 1-10 esim "surullinen 8". Kokeilkaa ennenkuin eroatte tätä ja vielä niin että lisänä joku koodi esim H (tarvitsen halauksen) jne.

Friends are so unique and special that there is a special day reserved for a friendship day. Today, friends appreciate their friendship with others more than one.

Plz visit: - <a href=" http://www.dooiitt.com/friendship-day-wishes/ "> Friendship

Day </a> The gift should always be carefully chosen, especially if my friend presents Valentine's Day. The gift has to be chosen taking into account your tastes and preferences.

Plz visit: - <a href=" http://www.dooiitt.com/friendship-day-wishes/ "> Friendship hopes </a>

Vanha ketju mutta hyvää asiaa. Itse olen as piirteinen ja tapailen nyt asperger miestä. Ymmärrän häntä todella hyvin, mutta minun on vaikea sulattaa sitä että todella monet hänen aspergerpiirteensä näyttäytyvät minulle itsekkyytenä ja itsekeskeisyytenä. Olen epäitsekkyys-oikeudenmukaisuus fundamentalisti ja tasavertaisuus on mulle lähes pakkomielle. En kestä sitä, että miehen voimakkaat aspergerpiirteet näyttäytyvät itsekeskeisyytenä, kun hän ei kykene ajattelemaan oman maailmankuvansa ulkopuolelta. Itse olen ns oppinut toimimaan neurotyypillisessä maailmassa ja minulla on esimerkiksi ystäviä, jotka pitävät minusta ja joille olen tärkeä. On raivostuttavaa, kun mies menee pelkästä ajatuksesta että tapaisi ystäväni, tavallaan paniikkiin kuin pikkulapsi. Mun on vaikea sulattaa sitä, koska tiedän tavallaan miltä hänestä tuntuu, mutta olen itse altistamalla ja osin pakottamalla itseni pakottanut pois niistä sosiaalisista peloista. Osittain olen opetellut ns sosiaalisen persoonan jonka turvin tiedän kuinka käyttäytyä ystävien kanssa yms. Ahdistaa kun mieheltä puuttuu tämä taito. Olenko liian vaativa jos ajattelen, että mieskin pystyy oppimaan siihen? Väkisin ajattelen, että kun itse olen terapian avulla pystynyt oppimaan, niin on vain tahdosta kiinni että toinen oppii myös, koska kyse on vain sosiaalisen käyttäytymisen säännöistä jotka pystyy oppimaan ulkoa. Kyseessä 30v ihminen. Mies on sosiaalinen ihmisten kanssa joita hän ei tunne, tai omien harvojen ystäviensä kanssa. Ei kuitenkaan pysty kohtaamaan minun ystäviäni. Ja vaikka puhun siitä että asperger näyttäytyy itsekeskeisyytenä, en tarkoita että assit olisivat itsekkäitä tms. Mutta se oman maailmankuvan sokea korostaminen ja noudattaminen on mielestäni itsekeskeistä ja itsekästä, enkä usko että maailma olisi hyvä paikka jos kaikki eläisi niin. Onko täällä ketään joka ymmärtää mitä tarkoitan?

Vierailija kirjoitti:

Vanha ketju mutta hyvää asiaa. Itse olen as piirteinen ja tapailen nyt asperger miestä. Ymmärrän häntä todella hyvin, mutta minun on vaikea sulattaa sitä että todella monet hänen aspergerpiirteensä näyttäytyvät minulle itsekkyytenä ja itsekeskeisyytenä. Olen epäitsekkyys-oikeudenmukaisuus fundamentalisti ja tasavertaisuus on mulle lähes pakkomielle. En kestä sitä, että miehen voimakkaat aspergerpiirteet näyttäytyvät itsekeskeisyytenä, kun hän ei kykene ajattelemaan oman maailmankuvansa ulkopuolelta. Itse olen ns oppinut toimimaan neurotyypillisessä maailmassa ja minulla on esimerkiksi ystäviä, jotka pitävät minusta ja joille olen tärkeä. On raivostuttavaa, kun mies menee pelkästä ajatuksesta että tapaisi ystäväni, tavallaan paniikkiin kuin pikkulapsi. Mun on vaikea sulattaa sitä, koska tiedän tavallaan miltä hänestä tuntuu, mutta olen itse altistamalla ja osin pakottamalla itseni pakottanut pois niistä sosiaalisista peloista. Osittain olen opetellut ns sosiaalisen persoonan jonka turvin tiedän kuinka käyttäytyä ystävien kanssa yms. Ahdistaa kun mieheltä puuttuu tämä taito. Olenko liian vaativa jos ajattelen, että mieskin pystyy oppimaan siihen? Väkisin ajattelen, että kun itse olen terapian avulla pystynyt oppimaan, niin on vain tahdosta kiinni että toinen oppii myös, koska kyse on vain sosiaalisen käyttäytymisen säännöistä jotka pystyy oppimaan ulkoa. Kyseessä 30v ihminen. Mies on sosiaalinen ihmisten kanssa joita hän ei tunne, tai omien harvojen ystäviensä kanssa. Ei kuitenkaan pysty kohtaamaan minun ystäviäni. Ja vaikka puhun siitä että asperger näyttäytyy itsekeskeisyytenä, en tarkoita että assit olisivat itsekkäitä tms. Mutta se oman maailmankuvan sokea korostaminen ja noudattaminen on mielestäni itsekeskeistä ja itsekästä, enkä usko että maailma olisi hyvä paikka jos kaikki eläisi niin. Onko täällä ketään joka ymmärtää mitä tarkoitan?

Näyttääkö mies tunteensa? Miten huomio sinua?

Vierailija kirjoitti:

Kiitos tästä keskustelusta joka toivottavasti jatkuu edelleen. Monta asiaa olen ymmärtänyt uudessa valossa. Olen tutustunut mieheen jolla todennäköisesti jonkin tason AS. Olemme siis vain ystäviä (ainakin toistaiseksi). Ymmärrän hänen omituisuuttaan nyt paremmin. Kiitos näistä tarinoista!

Minäkin haluan kiittää kaikkia keskusteluun osallistuneita. Itsekin tutustuin ihanaan mieheen, jota olen tapaillut nyt 5 kk, ja luulin jo rakastuneeni. Kuitenkin koko ajan mieltä on kaihertanut tunne, ettei kaikki ole ihan kunnossa. Olenkin itkenyt vuolaasti näitä kokemuksia lukiessani, sillä tiedän nyt, etten koskaan tule saamaan tähän mieheen sellaista tunneyhteyttä, jota olen kaivannut. En voi muuta, kuin luopua hänestä, niin kipeää kuin se tekeekin. Voimia kaikille kirjoittaneille!

Koittakaa nyt ensin saada apua miehelle. Varaa lääkäriin aika ja jutelkaa tuosta epäilystä, diagnoosi on tärkeä myös aikuisille, jotta hän saa tarpeeksi tukea, terapiaa / lääkityksen. Myös lapsen kannalta tärkeää, sillä nämä sairaudet myös voivat periytyä.

Minäkin tajusin jälkikäteen ettei kaikki ollut ok.

Hänen mielestään kompromissit ei kuulu parisuhteeseen, eli oli tosi joustamaton ja jos joku suunnitelma muuttui sai hepulin. Hän puhui tosi rumasti muista ihmisistä (esimerkiksi ystävistäni) , ja jos siitä huomautti hän sanoi ettei halua rajoittaa sanomisiaan, se olisi itsensä rajoittamista. Ja jos olin stressaantunut hän sanoi "et voi olla stressaantunut kun en minäkään ole". Ja en voi olla eri mieltä ilman että hänen mielipiteensä olisi väärä, joten hän tunsi olonsa uhatuksi jos olin jostain eri mieltä.

Jotenkin pikkulapsimainen, aina sai jännittää miten hän reagoi, raivostuuko tai itkeekö... Tosi pitkään menin hänen ehdoillaan ja kun viimein piti ajatella minun tarpeita ja toiveita niin hänestä suhteemme oli tullut huonoksi. Rakastin häntä mutta tajusin että jos sama meno olisi jatkunut olisin vain kärsinyt ja hän ei olisi välittänyt.

Nostan vanhaa ketjua, koska täällä oli paljok asiaa. Selasin koko ketjun läpi, välillä itketti ja välillä nauratti..

Sain kuulla vasta pari viikkoa sitten, että miehelleni on diagnosoitu asperger lukioiässä. Itse olin sitä pidemmän aikaa epäillyt ja mies itse on elänyt tähän asti diagnoosinsa kieltäen. Myös vanhempansa ovat uskotelleet, ettei dg ole totta ja ettei asiasta saa koskaan puhua kenellekään, koska se on heidän mukaansa hävettävä asia. Nyt pakotin miehen mt-puolen lääkärille, koska tilanne kotona alkaa olemaan sietämätön, ja tämä lääkäri oli nostanut esiin vanhan diagnoosin.

Voisi kai sanoa, että meidän suhde toimi niin kauan, kunnes vauva tuli mukaan kuvioihin. Vauva on nyt 6kk, ja on todella uuvuttavaa tajuta, ettei mies ymmärrä hänen eikä minun tarpeitani ollenkaan, ellen minä sanoita ääneen. Eikä sekään riitä, olen monta ja monta kertaa sanonut miehelle, että oon aivan loppu tähän vauvan kanssa yksin valvomiseen, mies taputtaa mua olkapäälle ja painelee tulpat korvissa omaan makariinsa nukkumaan. Toisaalta, en myöskään voi miehelle vauvaa jättää, koska mies ei osaa toimia muuttuvissa tilanteissa ja voi oikeasti olla vaaraksi lapselle (esim. ei huomaisi tukehtumista/erottaisi kipuitkua tms). Miehen vanhemmat laittoi välit poikki minuun kokonaan, kun käskin miestä hakemaan apua tai minä lähden, oma turvaverkkoni on aika olematon.

Toisaalta tiedän, että me ollaan vauvan kanssa miehelle tärkeitä. Mutta onko se pelkkä tieto tarpeeksi? Ja voiko tämä tilanne tästä muuttua? Syksyllä alkaa miehellä jonkinlainen kuntoutus.

Vierailija kirjoitti:

Heips,

onko täällä ketään jolla olisi aspergerista kärsivää puolisoa?

olen ihan loppu mieheni kanssa, jolla lievä asperger. Diagnoosia ei ole tehty virallisesti, mutta kaikki merkit ovat hyvin selvät.

Haluaisin avioeron, mutta en tiedä miten voisin rikkoa perheen, siksi että mies on "omituinen" ja omissa maailmoissaan. Tuntuu kuitenkin siltä kuin vetäisi kivirekeä pereässään. Mies on kiltti ja kunnollinen ja turvallinen (hyvä isä), mutta ihan "pihalla" koko ajan. Ei pysty keskittymään mihinkään tavalliseen, ei huomaa jos kahlaa lumessa kotiin, että hmm.. lumityöt voisi vaikka tehdä ennenkuin minä kehoitan häntä tekemään ne jne.

On tosi fiksu (kirjaviisas, tietää todella paljon asioita), siis paljon fiksumpi kuin minä, mutta kaikki käytännön asiat ovat sairaan vaikeita. Kaipaisin niin toista aikuista arkeen.

Muita? Miten tämä teillä ilmenee.

Onko teillä lapsia? Asperger on vahvasti periytyvää. Onko anopilla tai appiukolla samoja piirteitä. Luultavimmin on. Kysy heiltä myös tukea ja neuvoa. Googlaa vertaistukiryhmiä.

Asperger-ihminen ei hahmota maailmaa samoin, eikä tunne kuten muut. Onko miehesi harkinnut lääkitystä, rauhoittaa kuulemma ajatuksia, "selventää" päätä.

Eivätkö nämä piirteet häirinneet seurusteluaikana?

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä miksi asseja aina sorsitaan!

Aina täytyy syntipukki löytyä.

Ei vaan keskustellaan kuten muistakin ihmissuhdeongelmista.

Vierailija kirjoitti:

Nostan vanhaa ketjua, koska täällä oli paljok asiaa. Selasin koko ketjun läpi, välillä itketti ja välillä nauratti..

Sain kuulla vasta pari viikkoa sitten, että miehelleni on diagnosoitu asperger lukioiässä. Itse olin sitä pidemmän aikaa epäillyt ja mies itse on elänyt tähän asti diagnoosinsa kieltäen. Myös vanhempansa ovat uskotelleet, ettei dg ole totta ja ettei asiasta saa koskaan puhua kenellekään, koska se on heidän mukaansa hävettävä asia. Nyt pakotin miehen mt-puolen lääkärille, koska tilanne kotona alkaa olemaan sietämätön, ja tämä lääkäri oli nostanut esiin vanhan diagnoosin.

Voisi kai sanoa, että meidän suhde toimi niin kauan, kunnes vauva tuli mukaan kuvioihin. Vauva on nyt 6kk, ja on todella uuvuttavaa tajuta, ettei mies ymmärrä hänen eikä minun tarpeitani ollenkaan, ellen minä sanoita ääneen. Eikä sekään riitä, olen monta ja monta kertaa sanonut miehelle, että oon aivan loppu tähän vauvan kanssa yksin valvomiseen, mies taputtaa mua olkapäälle ja painelee tulpat korvissa omaan makariinsa nukkumaan. Toisaalta, en myöskään voi miehelle vauvaa jättää, koska mies ei osaa toimia muuttuvissa tilanteissa ja voi oikeasti olla vaaraksi lapselle (esim. ei huomaisi tukehtumista/erottaisi kipuitkua tms). Miehen vanhemmat laittoi välit poikki minuun kokonaan, kun käskin miestä hakemaan apua tai minä lähden, oma turvaverkkoni on aika olematon.

Toisaalta tiedän, että me ollaan vauvan kanssa miehelle tärkeitä. Mutta onko se pelkkä tieto tarpeeksi? Ja voiko tämä tilanne tästä muuttua? Syksyllä alkaa miehellä jonkinlainen kuntoutus.

Itse seurustelin aspergerin kanssa. Asuimme yhdessä yli 3 vuotta. Jossain vaiheessa tajusin, että minähän haluan lapsia joskus. Tässä vaiheessa erosin miehestäni - uskon, että jos olisin hänen kanssaan hankkinut lapsen, olisin hyvin pian ollut samassa tilanteessa kuin sinä nyt. Toki eroon oli muitakin syitä, mutta yksi päällimmäinen syy oli se, ettei kyseinen mies olisi varmasti millään tasolla kyennyt huolehtimaan pienestä lapsesta (sanoi aina itsekin, ettei hän vauvan kanssa mitään osaisi/haluaisi tehdä, mutta sitten kun lapsi olisi vähän vanhempi, voisi leikkiä lapsen kanssa...)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Heips,

onko täällä ketään jolla olisi aspergerista kärsivää puolisoa?

olen ihan loppu mieheni kanssa, jolla lievä asperger. Diagnoosia ei ole tehty virallisesti, mutta kaikki merkit ovat hyvin selvät.

Haluaisin avioeron, mutta en tiedä miten voisin rikkoa perheen, siksi että mies on "omituinen" ja omissa maailmoissaan. Tuntuu kuitenkin siltä kuin vetäisi kivirekeä pereässään. Mies on kiltti ja kunnollinen ja turvallinen (hyvä isä), mutta ihan "pihalla" koko ajan. Ei pysty keskittymään mihinkään tavalliseen, ei huomaa jos kahlaa lumessa kotiin, että hmm.. lumityöt voisi vaikka tehdä ennenkuin minä kehoitan häntä tekemään ne jne.

On tosi fiksu (kirjaviisas, tietää todella paljon asioita), siis paljon fiksumpi kuin minä, mutta kaikki käytännön asiat ovat sairaan vaikeita. Kaipaisin niin toista aikuista arkeen.

Muita? Miten tämä teillä ilmenee.

Onko teillä lapsia? Asperger on vahvasti periytyvää. Onko anopilla tai appiukolla samoja piirteitä. Luultavimmin on. Kysy heiltä myös tukea ja neuvoa. Googlaa vertaistukiryhmiä.

Asperger-ihminen ei hahmota maailmaa samoin, eikä tunne kuten muut. Onko miehesi harkinnut lääkitystä, rauhoittaa kuulemma ajatuksia, "selventää" päätä.

Eivätkö nämä piirteet häirinneet seurusteluaikana?

Voi kristus taas näitä ammattilaisia täällä. Ei Aspergeriin ole lääkitystä - koska se ei ole sairaus. Debiilit.

Vierailija kirjoitti:

Eivätkö nämä piirteet häirinneet seurusteluaikana?

No omasta puolestani voin sanoa, että alkuun ajattelin, että mies on vain ujo ja ehkä hieman "yksinkertainen" mutta pidin näitä piirteitä myös viehättävinä, koska koen yltiösosiaaliset höpöttäjät itsekin aika uuvuttavina. Toki näissä on välimuoto, ja näin jälkeenpäin olen itsekin ihmetellyt, miten en silloin alkuun tajunnut mitään. Mutta ei kai rauhallisuus aina mikään asperger-piirrekään ole?

Oma as-mies kykenee niukinnaukin huolehtimaan itsestään. Minulle selkeni vasta jälestäpäin, että ennen meidän yhteenmuuttoamme äitinsä kävi hoitamassa siivouksen ja ruuanlaiton ja isänsä hoiti auton renkaiden vaihdot, viemäritukokset yms "miesten työt". Tyhmähän sitä on ollut kun on vain luottanut toiseen, ja että esim. että siisti koti olisi ollut merkki itsestäänhuolehtivasta miehestä.

Selkeimmin as-piirteet näkyy miehessä, kun tapahtuu jotain yllättävää, jolloin mies menee aivan lukkoon ja häipyy. Jälkeenpäin on kyllä pahoillaan, mutta onhan se itselle raskasta olla kaikesta jatkuvasti vastuussa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä miksi asseja aina sorsitaan!

Aina täytyy syntipukki löytyä.

Ei vaan keskustellaan kuten muistakin ihmissuhdeongelmista.

Tarvitsevat vertaistukea. Tietämäni assimies on - sille päälle sattuessaan - todella rasittava rikkiviisas yksityiskohtiin takertuva jankkaaja. Voin vain kuvitella parisuhteessa...

Tosi erikoista. Kaikki tuntemani Aspergerit ovat ylihygieenisiä, siistejä ja tarkkoja. Vaativat sitä myös muilta. O gelmat ilmenevät sosiaalisissa suhteissa. Taitaa olla muuta vikaa (myös) näissä puolisoissa. Kehitysvamma?

Vierailija kirjoitti:

Koittakaa nyt ensin saada apua miehelle. Varaa lääkäriin aika ja jutelkaa tuosta epäilystä, diagnoosi on tärkeä myös aikuisille, jotta hän saa tarpeeksi tukea, terapiaa / lääkityksen. Myös lapsen kannalta tärkeää, sillä nämä sairaudet myös voivat periytyä.

Ei asperger ole sairas eikä tarvitse mitään lääkitystä.

Ja itselläni on käsitys, että asperger voi yksilöstä riippuen olla hyvinkin "eri tasoinen"? Riippuen esim. kasvatuksesta ja temperamentistakin.

Se minua as-miehen puolisona kiinnostaisi, että miten tämä lapsilla ilmenee? Tuo meidän puolivuotias kyllä oikein hakemalla hakee katsekontaktia ja viihtyy sylissäkin, niiden perusteella neuvolan th sanoi, ettei vaikuta autistiselta.

Ja asperger tai ei, niin minusta on kyllä silkkaa kusipäisyyttä, ettei ennen lastensaamista kerrota omista diagnooseistaan, oli ne miten selkeitä tai ei..

Vierailija kirjoitti:

Ja itselläni on käsitys, että asperger voi yksilöstä riippuen olla hyvinkin "eri tasoinen"? Riippuen esim. kasvatuksesta ja temperamentistakin.

Se minua as-miehen puolisona kiinnostaisi, että miten tämä lapsilla ilmenee? Tuo meidän puolivuotias kyllä oikein hakemalla hakee katsekontaktia ja viihtyy sylissäkin, niiden perusteella neuvolan th sanoi, ettei vaikuta autistiselta.

Ja asperger tai ei, niin minusta on kyllä silkkaa kusipäisyyttä, ettei ennen lastensaamista kerrota omista diagnooseistaan, oli ne miten selkeitä tai ei..

Heh. Suurin osa 70-80 ja vielä 90-luvun asseista ovat duagnosoimattomia. Liittyen siihen, että diagnoosia on alettu antaa vasta vuonna 1989. Paha kertoa jos ei itsekään tiedä.

Niin no tietenkään jos ei itsekään tiedä, niin vaikea on kertoa. Minusta vaan on jotenkin surkuhupaisaa, että oma as-mies on meidän suhteen alusta asti painottanut, miten rehellisyydestä kaikki parisuhteessa lähtee, mutta itse vain jättänyt mainitsematta että on oman asperger diagnoosinsa saanut 12 vuotta sitten. Tai itse on hirveän hankala uskoa, että tuollainen asia "vain unohtuu"?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Heips,

onko täällä ketään jolla olisi aspergerista kärsivää puolisoa?

olen ihan loppu mieheni kanssa, jolla lievä asperger. Diagnoosia ei ole tehty virallisesti, mutta kaikki merkit ovat hyvin selvät.

Haluaisin avioeron, mutta en tiedä miten voisin rikkoa perheen, siksi että mies on "omituinen" ja omissa maailmoissaan. Tuntuu kuitenkin siltä kuin vetäisi kivirekeä pereässään. Mies on kiltti ja kunnollinen ja turvallinen (hyvä isä), mutta ihan "pihalla" koko ajan. Ei pysty keskittymään mihinkään tavalliseen, ei huomaa jos kahlaa lumessa kotiin, että hmm.. lumityöt voisi vaikka tehdä ennenkuin minä kehoitan häntä tekemään ne jne.

On tosi fiksu (kirjaviisas, tietää todella paljon asioita), siis paljon fiksumpi kuin minä, mutta kaikki käytännön asiat ovat sairaan vaikeita. Kaipaisin niin toista aikuista arkeen.

Muita? Miten tämä teillä ilmenee.

Onko teillä lapsia? Asperger on vahvasti periytyvää. Onko anopilla tai appiukolla samoja piirteitä. Luultavimmin on. Kysy heiltä myös tukea ja neuvoa. Googlaa vertaistukiryhmiä.

Asperger-ihminen ei hahmota maailmaa samoin, eikä tunne kuten muut. Onko miehesi harkinnut lääkitystä, rauhoittaa kuulemma ajatuksia, "selventää" päätä.

Eivätkö nämä piirteet häirinneet seurusteluaikana?

Voi kristus taas näitä ammattilaisia täällä. Ei Aspergeriin ole lääkitystä - koska se ei ole sairaus. Debiilit.

Juurikin näin, ja minkälaisia lääkkeitä sitä määrättäisikään? Aivan oikein, psykiatrisia neurotoksiineiksi luokiteltuja kemikaaleja, joilla on mm. mahdollisuus aiheuttaa aivojen surkastumista. Tuskin auttaa aspergerin syndroomaisella ihmisellä, kyseessä kun ei edes tosiaan ole sairaus vaan neurologinen poikkeavuus/häiriö.