TAAS riita miehen lasten nukkumisjärjestelyistä - auttakaa!

mutta seinä ei jousta.

AP olet ihan pelle. Mies ei halua sinua lastensa elämään, joten väisty.

Pieni vinkki vajakille: sinä. Kai se nyt olis jättänyt ap:n, jos ei halauis sitä ihan koko elämäänsä. Että sinä tyhmä katkera exä, mene hoitoon.

mutta seinä ei jousta. AP olet ihan pelle. Mies ei halua sinua lastensa elämään, joten väisty.

Pieni vinkki vajakille: sinä. Kai se nyt olis jättänyt ap:n, jos ei halauis sitä ihan koko elämäänsä. Että sinä tyhmä katkera exä, mene hoitoon.

itse se ei sitä tajua, mutta kohtelunsa ei ole mitään tyttöystävä/vaimokandidaattikohtelua.

Joku kirjoitti: "Sä et ole äiti, sä et ole vanhempi, sä et edes oikeasti asu siellä vaan roikut mustasukkasena vahtimassa, mitä ne tekee."



Minulla on uusioperhe ja kyllä me ihan oikeasti olemme mukana kaikki kaikkien elämässä. Olemme näin sopineet, että kaikki aikuiset ovat mukana toisen lapsen elämässä, saa komentaa, tehdä yhteisiä asioita ja olla kuin KOTONAAN. Tämä on meidän kaikkien viiden koti ja kaikki saa olla, tehdä ja puuttua toisten asioihin aina tarvittaessa.



Mieheni ja tyttäreni tekevät paljon yhteisiä asioita, kuten myös minä hänen poikieen kanssa. Se kasvattaa ja komentaa joka ehtii ja joka on paikalla. Ei meillä jaotella kuka saa osallistua mitenkin mihinkin elämänosa-alueeseen ja meillä on usein kasvatuspalavereja, joissa asioista sovitaan. Aikuiset voi olla salaa eri mieltä, mutta lapsille me olemme aina yhteinen rintama, jonka kanssa ei puljata.

Minä en kans ymmärtänyt tuota ajatusta mitä täällä on tuotu esiin, että makuuhuone muuttuu toisen lapsen huoneeksi siksi aikaa kun ovat isänsä luona. Lapsillahan on jo huone. Eikö se ole ihan normaalia, että lapsilla on yhteinen huone, jos he ovat isänsä luona yhteensä 4 yötä kuukaudessa? Joku toinen tekisi toisesta makkarista vaikka työhuoneen ja laittaisi ne lapset sinne olkkarin lattialle nukkumaan. Vaikka olis kuinka 11-vuotias, niin kuvittelisin myös sen ikäisen käsittävän jokaisen nukkuvan omassa sängyssä, kun sänkyjä kerran on kaikille. Ei niin, että "parhaimmillaan" kaksi nukkuu sohvalla ja patjalla, yksi parisängyssä ja yksi sänky on tyhjillään. En ymmärrä miten ap:n mies on tähän alunperinkään suostunut. Tilapäisjärjestelyn eron jälkeen oisin tajunnut, mutten pysyvää. Minusta tässä on nyt kahdentasoisia pulmia ratkottavaksi. Ensinnäkin käytännön järjestelyt siitä, miten etäviikonloppuja vietetään, kuka nukkuu missäkin ja mitä mahdollisesti yhdessä voitaisiin tehdä, jos lapsia tekeminen kiinnostaa. Ehkä vierasmakuuhuoneen voisi selkeämmin sisustaa poikien huoneeksi? Voisi auttaa tuon nukkumisdilemman kanssa. Lisäksi isän pitäisi oppia vetämään rajoja lapsilleen, ettei sitten ole murkkuiässä ihan helisemässä heidän kanssaan. Vaikka etäviikonloppuna voidaan jotain spesiaaliakin tehdä, ei arjen rutiineja varmaankaan kannata vetää ihan vessanpöntöstä alas. Lisäksi ratkottavana on ap:n asema perheessä ja isän asenneongelma tätä kohtaan, eli se hankalampi ongelma. Minusta ap:llä on selkeä oikeus pistää miehensä selkä seinää vasten ja sopia yhteisistä pelisäännöistä. Onhan se nyt normaalia, että vuosia kestäneessä suhteessa otetaan askeleita eteenkinpäin, oli ap:n miehellä kuinka traumaattinen ero takana. Luulen, että ap:n mies ei tajua mitä menettäisi, jos suhde päättyisi. Ei kaikki naiset suhtaudu yhtä myötämielisesti kumppaninsa lapsiin ja halua viettää aikaa heidän kanssaan. Varsinkin, jos suhde on muuten onnellinen!

On ihan normaalia, että lapsilla on omat huoneet isällä käydessään. Jos isästä on OK antaa 4 päivänä kuukaudessa oma makuuhuoneensa lapsen huoneeksi, niin missä on ongelma?

Minusta mies voisi laittaa ao:n seinää vasten ja kysyä, millä oikeidella tämä psykologisine silmineen puuttuu hänen ja lasten elämään. Arjen rutiinit eivät ole synonyymi sille, että ap saa määrätä siitä, miten miesystävä elää.

Ap ei ole avovaimo, koska ei asu tuossa kodissa vaan on ainoastaan käymässä, tyttöystävän asemassa. Silloin ei ihmeemmin ole oikeuksia sanella muille sääntöjä.

Vaikka olis kuinka 11-vuotias, niin kuvittelisin myös sen ikäisen käsittävän jokaisen nukkuvan omassa sängyssä, kun sänkyjä kerran on kaikille. Ei niin, että "parhaimmillaan" kaksi nukkuu sohvalla ja patjalla, yksi parisängyssä ja yksi sänky on tyhjillään. En ymmärrä miten ap:n mies on tähän alunperinkään suostunut.

Ei kyse varmaankaan ollut suostumisesta sen kummemmin. Eron jälkeen mies oli vuokrannut ison asunnon jossa mh kaikille. Silti pienempi poika vielä sen verran nuori että oli halunnut nukkua isän kanssa samassa huoneessa, ts. isän vieressä sitten koska käytännössä poika tuli isän leveään parisänkyyn, pojan omassa huoneessahan oli vaan yksi sänky. Näin heillä meni kauan aikaa, vuosia. Miehellä oli pari lyhyempää naissuhdetta sinä aikana. En tiedä millaiset järjestelyt heillä silloin oli - luultavasti naiset meni omiin koteihinsa. Minä tulin sitten kuvioihin. Melko pian sen jälkeen mies muutti paikkakuntaa (liittyi osittain minuun, mutta oli kyllästynyt pitkään työmatkaansa muutenkin) ja vuokrasi jälleen 3 mh asunnon, paikkakunnalta joka oli lähempänä lapsia, minua ja työpaikkaansa. Siihen asuntoon mies osti uuden sängyn jonka julisti olevan "meidän". Tämä on nyt muutes ihan konkreettisesti se sänky jota mun pitäisikin yhtäkkiä pitää lapsen sänkynä, jonka minä olen vain itsekkäästi valloittanut häneltä. Tuossa asunnossa lapset nukkui omissa huoneissaan. Sitten miehen asunto irtisanottiin, uusi vuokrataso markkinoilla siinä vaiheessa niin korkea että hän joutui ottamaan "vain" 2 mh asunnon. Molemmat poikien sängyt kannettiin samaan huoneeseen joten minä kuvittelin että jakavat sen sitten, ja meille, anteeksi miehelleni, jää omansa.

Sellainenkin mulle on tullut tässä mieleen, että koska mies tekee juuri niin kuten pojat inahtaa, koska haluaa koko ajan miellyttää, niin yksinkertaisesti pojat tottakai ilmoittavat haluavansa omat huoneet. Ainahan se on kivempaa niin, etenkin kun eivät ole kovinkaan ystäviä keskenään. Niin isä sitten suostuu tähän, vaikka hänen pitäisi laittaa se raja, ja sanoa että ei kun valitettavasti järjestely on nyt tämmöinen tässä asunnossa. Jos lapsen ei edes perheen sisällä, jossa käsittääkseni jokaisen on taivuttava kompromisseihin koska yhdessä toisten kanssa eletään (tietenkään en perheistä mitään tiedä, lapsettomana outsiderinahan en kuulu perheeseen, voi minua raukkaa) ei tarvitse harjoitella hieman sen oman mukavuusalueen ulkopuolelle astumista, niin millaisia aikuisia kasvaa tällaisista nuorista? Jotka aina saavat oman tahtonsa läpi, muista välittämättä? Vaikka ikäkin sen jo sallisi, kokonaisuutta ei tarvitse katsoa eikä ymmärtää, eikä toisten kannalta tarvitse asioita ajatella, kunhan vaan itsellä kaikki niin kuin itse tahtoo? Täytyy sanoa että JOS mulla olisi omia lapsia (valitettavasti ei tule koskaan olemaan, mutta se on sitten eri tarina) niin noin en kyllä toimisi.

Avain tässä on se 14-vuotias. Hänhän on se jonka ei kelpaa nukkua 4 yötä kuukaudesta veljen kanssa, eikä nykyään edes isän kanssa. Ja häntä mies pyrkii erityisesti miellyttämään ja on kaikessa mielinkielin, koska koittaa hyvitellä lapsen erosta saamia traumoja. Myöntää itsekin, että näin on. Mutta mun mielestä on väärä taktiikka. Kaiken salliminen ja antaminen taatusti kostautuu myöhemmin.

Kukaan muu ei valita järjestelystä kuin ap. Ja hän on systeemissä se ainoa, joka ei kuulu perheeseen ja jonka edes viikonloppukoti tuo asunto ei ole. Jos ap olisi anoppi, niin antaisitteko hänen määräillä?

Kun puhutaan esimurrosikäisestä tai murkkuikäisestä lapsesta, niin tuntuu perin oudolta jos lapsi nukkuu isänsä sängyssä samalla kun isä (ja usein myös isän naisystävä) nukkuu sohvalla ja patjalla olohuoneessa, toisen vierashuoneen sängyn ollessa tyhjänä. En minä olisi murkkunakaan isää laittanut sohvalle nukkumaan, jos sänkykin olisi tarjolla. Miksei miehen asunto ole sinun mielestä edes ap:n viikonloppukoti, jos hän kerran viettää siellä valtaosan ajastaan? Ja jos systeemi on jatkunut vuosia, eikä ole mikään viime kuukausien juttu? En kyllä anopinkaan antaisi määräillä. Jos tarjolla on vierassänky, siinä nukuttaisiin.

siinä on se asian ydin: joku tässä kuviossa ei halua sitoutua ja siksi ap ei asu samassa taloudessa kuin mies ja tämän "viikonloppulapset". Jos ap:n mies kuolisi tänään, voisivat lapset samantien vaihtaa lukot eikä ap:lla olisi mitään keinoa päästä asuntoon, koska hän ei asu siellä. Ap:n mies haluaa, että hänen lapsillaan on hyvä olla isän luona. Se tarkoittaa sellaisia yksinkertaisia asioita kuin vuode ja oma huone. Mies kykenee ajattelemaan lapsiaan eli antamaan huoneen lapsen käyttöö, ap ei siihen kykene. Ap:n kirjoituksien perusteella he ovat olleet vuosia yhdessä, mutta systeemi on vuodesta toiseen samanlainen. Isä asettaa lapset ap:n edelle, ja sekös ap:ta riepoo. Ap taas ei uskalla sitoutua ja luopua omasta asunnostaan vaan pitää koko ajan takaportin sen sijaan että ostaisi koko perheelle yhteisen, ison kodin (johon ap:lla olisi varaa, mutta ei nähtävästi halua osallistua perheen kuluihin).

Ootko nyt tosissasi, että nyt olisikin minun tehtävä ostaa iso koti jonne kaikki mahtuisimme? Vaikka kuulemma mun on turha edes kuvitella tyrkyttää itseäni mukaan "kotia leikkimään" ja isän ja lastensa täydellistä symbioosia rikkomaan ja ahdistamaan heitä aamiaispöytäkeskusteluillani. Ja mistä oikein päättelet että minulla olisi varaa ostaa iso koti? Sanoin aiemmin että olen varakkaampi kuin mies, mutta se on helppoa koska mies on aika varaton. Mistä päättelet että meistä juuri minä en uskalla sitoutua ja luopua omasta asunnostani? Mistä päättelet etten osallistu perheen kuluihin? Osallistun siltä osin kuin on järkevää, siis lähinnä ruokaa ja sen sellaista ostan, mutta juurihan mulle on täälläkin sanottu että en kuulu perheeseen, joten miksi toisaalta osallistuisinkaan. Onhan heidän perheessään jo äiti ja isä jotka osallistuu. Minähän olin vaan se ylimääräinen heittopussi, vakipano joka ei tajua lähteä kotiinsa tärkeämpien ihmisten tieltä. No joo, tälle ketjulle sai kyllä nauraa ääneen, sen verran koomisille urille on jotkut kommentit lähteneet. Kaikilla ei taida olla lääkitys ihan kohdillaan. Kun 11-v nukkuu isän sängyssä, niin ei toki isä siinä nuku. Isä on sitten sohvalla. Ja jos minä olen siellä, niin sohva/patja. Vierasmakuuhuoneessa on kaksi 90 cm hyvää joustinpatjasänkyä ja se toinen sänky siellä on siis tyhjillään. Joskus mies nukkuu siinä mutta sitten taas 14-v kaipaa sitä omaa tilaa eikä halua iskää samaan huoneeseen. Minkä taas ymmärrän hyvin tuon ikäiseltä. Niin se varmaan on kuten täällä viisaammat sanovat että miehen makuuhuone itseasiassa on toisen lapsen oma huone, jossa asuu 4 yötä kuukaudesta ja lopun aikaa isä vaan lainaa sitä ja hui, myös naisystävän antaa tulla samaan vuoteeseen joka onkin siis oikeastaan lapsen sänky. Hänellä ei siis näytä omassa kodissaan olevan edes makuuhuonetta itselleen, raukalla... Kyllä kuulostaa naurettaville tämmöiset tulkinnat mitä täällä esitetään! Jos olisi noin niin varmasti miehen kannattaisi sisustaa se enempi lapsen huoneeksi. Parisänky nyt ainakin ensiksi voisi lentää mäkeen. Mahtuu lapsi kapeampaankin ja ainahan minä voin nukkua patjalla sängyn vieressä ja pidellä miestäni kädestä niin kauan kunnes käsi puutuu. Ap

Muille riittää, sopii ja on mieluisaa nykyinen järjestely. Jos siis sinä haluat yhteisen uusperheen kodin, ryhdy toimiin sen hankkimiseksi. Nykyisessä asunnossa et maksa edes puolta vuokrasta, mutta katsot oikeudeksesi määrätä, miten siellä sisustetaan, mitä siellä viikonloppuisin tehdään ja syödään.

Eli olet ottanut itsellesi oikeuksia, mutta et yhtään vastuuta ja velvollisuuksia! Sinua voisi kuvata parhaiten käenpoikana, joka vaatii ja tahtoo, mutta itse ei osallistu.

Anna miehen ja lasten olla 4 päivää kuukaudessa keskenään onnellisina, pelata keskiyön yli ja syödä aamupalapöydässä vaitonaisina paahtoleipää. Se ei ole heiltä pois. Saat sitten levitellä kylpyhuoneeseen meikkejäsi loput noin 27 vrk/kk.

Vaikka olis kuinka 11-vuotias, niin kuvittelisin myös sen ikäisen käsittävän jokaisen nukkuvan omassa sängyssä, kun sänkyjä kerran on kaikille. Ei niin, että "parhaimmillaan" kaksi nukkuu sohvalla ja patjalla, yksi parisängyssä ja yksi sänky on tyhjillään. En ymmärrä miten ap:n mies on tähän alunperinkään suostunut.

Ei kyse varmaankaan ollut suostumisesta sen kummemmin. Eron jälkeen mies oli vuokrannut ison asunnon jossa mh kaikille. Silti pienempi poika vielä sen verran nuori että oli halunnut nukkua isän kanssa samassa huoneessa, ts. isän vieressä sitten koska käytännössä poika tuli isän leveään parisänkyyn, pojan omassa huoneessahan oli vaan yksi sänky. Näin heillä meni kauan aikaa, vuosia. Miehellä oli pari lyhyempää naissuhdetta sinä aikana. En tiedä millaiset järjestelyt heillä silloin oli - luultavasti naiset meni omiin koteihinsa. Minä tulin sitten kuvioihin. Melko pian sen jälkeen mies muutti paikkakuntaa (liittyi osittain minuun, mutta oli kyllästynyt pitkään työmatkaansa muutenkin) ja vuokrasi jälleen 3 mh asunnon, paikkakunnalta joka oli lähempänä lapsia, minua ja työpaikkaansa. Siihen asuntoon mies osti uuden sängyn jonka julisti olevan "meidän". Tämä on nyt muutes ihan konkreettisesti se sänky jota mun pitäisikin yhtäkkiä pitää lapsen sänkynä, jonka minä olen vain itsekkäästi valloittanut häneltä. Tuossa asunnossa lapset nukkui omissa huoneissaan. Sitten miehen asunto irtisanottiin, uusi vuokrataso markkinoilla siinä vaiheessa niin korkea että hän joutui ottamaan "vain" 2 mh asunnon. Molemmat poikien sängyt kannettiin samaan huoneeseen joten minä kuvittelin että jakavat sen sitten, ja meille, anteeksi miehelleni, jää omansa. Sellainenkin mulle on tullut tässä mieleen, että koska mies tekee juuri niin kuten pojat inahtaa, koska haluaa koko ajan miellyttää, niin yksinkertaisesti pojat tottakai ilmoittavat haluavansa omat huoneet. Ainahan se on kivempaa niin, etenkin kun eivät ole kovinkaan ystäviä keskenään. Niin isä sitten suostuu tähän, vaikka hänen pitäisi laittaa se raja, ja sanoa että ei kun valitettavasti järjestely on nyt tämmöinen tässä asunnossa. Jos lapsen ei edes perheen sisällä, jossa käsittääkseni jokaisen on taivuttava kompromisseihin koska yhdessä toisten kanssa eletään (tietenkään en perheistä mitään tiedä, lapsettomana outsiderinahan en kuulu perheeseen, voi minua raukkaa) ei tarvitse harjoitella hieman sen oman mukavuusalueen ulkopuolelle astumista, niin millaisia aikuisia kasvaa tällaisista nuorista? Jotka aina saavat oman tahtonsa läpi, muista välittämättä? Vaikka ikäkin sen jo sallisi, kokonaisuutta ei tarvitse katsoa eikä ymmärtää, eikä toisten kannalta tarvitse asioita ajatella, kunhan vaan itsellä kaikki niin kuin itse tahtoo? Täytyy sanoa että JOS mulla olisi omia lapsia (valitettavasti ei tule koskaan olemaan, mutta se on sitten eri tarina) niin noin en kyllä toimisi. Avain tässä on se 14-vuotias. Hänhän on se jonka ei kelpaa nukkua 4 yötä kuukaudesta veljen kanssa, eikä nykyään edes isän kanssa. Ja häntä mies pyrkii erityisesti miellyttämään ja on kaikessa mielinkielin, koska koittaa hyvitellä lapsen erosta saamia traumoja. Myöntää itsekin, että näin on. Mutta mun mielestä on väärä taktiikka. Kaiken salliminen ja antaminen taatusti kostautuu myöhemmin.

Jos tuo järjestely on OK kaikille muille paitsi sinulle, niin ehkä se oletkin sinä, joka ei halua tehdä kompromisseja tai kestä pettymyksiä? Sinulle on liikaa, että mies ottaa huomioon muita kuin sinut?

Kuten itse kirjoitit itsestäsi "Vaikka ikäkin sen jo sallisi, kokonaisuutta ei tarvitse katsoa eikä ymmärtää, eikä toisten kannalta tarvitse asioita ajatella, kunhan vaan itsellä kaikki niin kuin itse tahtoo?" Eli katsopa asioita toisen kannalta ja anna miehen pitää lapsensa. Sinun tyylilläsi jatkamalla ne pojat eivät kohta enää tule isänsä luokse ja niin sinä teet siitä miehestä uuslapsettoman! Vai onko se ehkä tarkoituksesi: kun et omia lapsia saa, olkoot mieskin ilman omiaan?

ja mies haluaa sen pitää niin.



Tottakai se ottaa koville, mutta kannattaako siihen haaskata enää vuosia vai kannattaisiko ottaa mies, joka voisi ottaa sinut vaikka vaimokseen ja jonka kanssa voisi hankkia vaikka ihan oman perheen? Sellaisen mihin säkin mahdut? Omia lapsia, joiden kanssa voisi leipoa pullaa ja joilla olisi omat huoneet ja aviovuode, jonka jakaa miehen kanssa?



Mä ottaisin mieluummin oman miehen ja oman perheen ja omat lapset!

Ap, missä vaiheessa teidän yhteenmuuttoprojekti on? Onko se vielä ihan haaveiluasteella, enemmän sinun kuin miehen toive, mitä mieltä lapset ovat? Oletteko jo katselleet sopivia asuntoja edes alustavasti?



Jotenkin tuntuu niin tylyltä, että täällä kaikki tuntuu sanovan ap:n olevan ainoa yhteiseen kotiin kaipaava. Vai onko oikeasti niin?



Minusta ap:n vetäytyminenkään ei ole mikään ratkaisu, jos kerran parisuhdetta haluatte jatkaa. Tuntuu niin kummalta, että lasten pitäisi saada vuosikausia aikaa totutella isän ja ap:n parisuhteeseen, varsinkin kun erosta on jo aikaa.



Entäs jos vain tekisitte vierashuoneesta selkeästi poikien huoneen? Mahtuuko sinne tilanjakajaa tai muuta vastaavaa? Eihän nyt neljä yötä kuukaudessa voi katastrofi olla, isommallekaan lapselle.

Minulla on uusioperhe ja kyllä me ihan oikeasti olemme mukana kaikki kaikkien elämässä. Olemme näin sopineet, että kaikki aikuiset ovat mukana toisen lapsen elämässä, saa komentaa, tehdä yhteisiä asioita ja olla kuin KOTONAAN. Tämä on meidän kaikkien viiden koti ja kaikki saa olla, tehdä ja puuttua toisten asioihin aina tarvittaessa.

Mieheni ja tyttäreni tekevät paljon yhteisiä asioita, kuten myös minä hänen poikieen kanssa. Se kasvattaa ja komentaa joka ehtii ja joka on paikalla. Ei meillä jaotella kuka saa osallistua mitenkin mihinkin elämänosa-alueeseen ja meillä on usein kasvatuspalavereja, joissa asioista sovitaan. Aikuiset voi olla salaa eri mieltä, mutta lapsille me olemme aina yhteinen rintama, jonka kanssa ei puljata.

Sinulla on väärä mies! Haluatte eri asioita elämältä. Perustavan laatuisesti olette yksinkertaisesti liian erilaisia.

Ap, missä vaiheessa teidän yhteenmuuttoprojekti on? Onko se vielä ihan haaveiluasteella, enemmän sinun kuin miehen toive, mitä mieltä lapset ovat? Oletteko jo katselleet sopivia asuntoja edes alustavasti? Jotenkin tuntuu niin tylyltä, että täällä kaikki tuntuu sanovan ap:n olevan ainoa yhteiseen kotiin kaipaava. Vai onko oikeasti niin? Minusta ap:n vetäytyminenkään ei ole mikään ratkaisu, jos kerran parisuhdetta haluatte jatkaa. Tuntuu niin kummalta, että lasten pitäisi saada vuosikausia aikaa totutella isän ja ap:n parisuhteeseen, varsinkin kun erosta on jo aikaa. Entäs jos vain tekisitte vierashuoneesta selkeästi poikien huoneen? Mahtuuko sinne tilanjakajaa tai muuta vastaavaa? Eihän nyt neljä yötä kuukaudessa voi katastrofi olla, isommallekaan lapselle.

vaan sen asian päättää mies ja lapsensa. Ei ap voi mennä vaikka siskonsa kotiinkaan määräämään, miten siellä huoneet jaetaan. Miesystävän koti on samanlaista "toisen aluetta", jossa ap ei voi määrätä. Hänellä on oma koti, jonka voi tehdä haluamakseen ja jossa olla.

lasten välisessä suhteessa on jotain tosi kummallista, jos veljekset eivät pysty nukkumaan samassa huoneessa ja pienempi ei saa syödä sushia, koska isompi ei tykkää siitä? Ihan oikeesti. Miehellä tuntuu olevan joku suuri syyllisyys isompaa lasta kohtaan. Lisäksi hän roikkuu sellaisessa "voi voi kun olen eronnut mies"- tilanteessa, minua pitää ymmärtää loputtomiin- asenne, koska olen eronnut. Eniten olisin huolissani juuri tuosta että miksi pienempi lapsi ei saa valmistaa sushia jos isompi ei pidä siitä? Ilmeisesti se isompi on myös se syy, miksi sama huone ei kelpaa pikkuveljen kanssa. Eli ongelmatapaus, jonka vanhemmat sallivat. Ei lasten kuulu antaa määrätä tuolla tavalla. No menee pari vuotta ja läsnä on todellinen teini, 16 v. Mitähän muuta se alkaa sitten määräämään?

kertoa ap sinulle, että itse olen eronnut yh mutta minä, vaikka kuinka olen yrittänyt lukea ajatuksiasi, en pysty samastumaan sinun tilanteeseesi. Minulla naisena tuo kuvio ei olisi mikään ongelma, sillä ajattelen, että niin kauan kun parisuhteessa on jomman kumman kotona asuvia lapsia, yhteen ei muuteta.



Ei se sen kummempaa ole. Ja on meillä toiminut jo viisi vuotta.



Hankkiudu ap yksiin miehen kanssa, joka haluaa sinut lapsensa kasvattajaksi ja aviovaimoksi.

mies ei halua AP:ta lasten elämään. AP kiukuttelee ja on onneton, joka luultavasti tekee myös miehestä ja lapsista onnettomia.



Jos joku AP:n kaltainen kiukuttelija tunkeutuisi lapsen ja miehen elämään tyrkyttäen itseään, mä varmaan soittaisin mun miehelle ja PYYTÄISIN, että AP menee kotiinsa lapsiviikonloppuina ja antaisi isän viettää aikaa lastensa kanssa ihan vaan keskenään.



Onneksi eksäni vaimoke etenee hitaasti ja tunnustellen ja tiedän heidän olevan tosissaan keskenään, eikä minun tarvitse huolehtia miten lapsiani kohdellaan kun he ovat eksälläni ja tyttöystävälläni.

lasten välisessä suhteessa on jotain tosi kummallista, jos veljekset eivät pysty nukkumaan samassa huoneessa ja pienempi ei saa syödä sushia, koska isompi ei tykkää siitä? Ihan oikeesti. Miehellä tuntuu olevan joku suuri syyllisyys isompaa lasta kohtaan. Lisäksi hän roikkuu sellaisessa "voi voi kun olen eronnut mies"- tilanteessa, minua pitää ymmärtää loputtomiin- asenne, koska olen eronnut. Eniten olisin huolissani juuri tuosta että miksi pienempi lapsi ei saa valmistaa sushia jos isompi ei pidä siitä? Ilmeisesti se isompi on myös se syy, miksi sama huone ei kelpaa pikkuveljen kanssa. Eli ongelmatapaus, jonka vanhemmat sallivat. Ei lasten kuulu antaa määrätä tuolla tavalla. No menee pari vuotta ja läsnä on todellinen teini, 16 v. Mitähän muuta se alkaa sitten määräämään?

Siinähän sillä on elävä esimerkki keskenkasvuisesta aikuisesta.

Meillä on vain ap:n tarina. Kaikissa tuntemissani erotapauksissa lapsilla on oma huone sekä isän että äidin luona. Karmean keskiluokkaista, mutta niin se menee. Olohuoneen lattia lasten nukkumapaikkana on 90-lukua.

Onneksi eksäni vaimoke etenee hitaasti ja tunnustellen ja tiedän heidän olevan tosissaan keskenään, eikä minun tarvitse huolehtia miten lapsiani kohdellaan kun he ovat eksälläni ja tyttöystävälläni.

Kerropa mikä sinulle on riittävän hitaasti? Meidän suhde on ollut olemassa jo monen monta vuotta. Kuinkahan kauan vielä pitäisi "edetä hitaasti" jotta kaikki osapuolesti varmasti saavat tarpeeksi pehmeän laskun. Sori vaan mutta elämä on, se etenee ja sen kanssa pitää vaan kaikkien elää.

niin se on sinun miesystäväsi koti. Siellä hän määrää, ja vaikka viettäsit koko kuukauden siellä, niin sinulla ei ole oikeutta määrätä asioita.



Jos nukkumisjärjestelyt ja muut vaivaa sinua, ole omassa kodissa sen ajan kun lapset ovat kylässä.



Mikäli mies haluaa jotain vakavampaa sinun kanssa, hän tulee pyytämään sinua sinne uudestaan. Silloin voitte hankkia yhteisen asunnos, ja sen mukaan määritellä huoneet.



Ennen sitä tule häviämään jokaisen taistelun, ja siihen on aivan turhaa tuhlata ruutia.

Minulla naisena tuo kuvio ei olisi mikään ongelma, sillä ajattelen, että niin kauan kun parisuhteessa on jomman kumman kotona asuvia lapsia, yhteen ei muuteta.

Olen eri mieltä. Miehen kotona ei asu lapsia, vaan hän on etäisä kaksi viikonloppua kuukaudessa. Pitäisikö sinun mielestään tosissaan pistää muu elämä paussille kunnes nuo lapsukaiset on saatu kasvatettua aikuisiksi. Sullekin on pakko todeta, että elämä on. Vain muutama prosentti ihmisistä ei halua rakastaa ja saada vastarakkautta, ja erittäin pieni osa ihmisistä valitsee mieluummin yksinasumisen kuin parisuhteen, jos sellainen on tarjolla (kaikillehan yksinasuminen ei ole valinta vaan pakon sanelemaa jos ei löydä sopivaa kumppania).

Onneksi eksäni vaimoke etenee hitaasti ja tunnustellen ja tiedän heidän olevan tosissaan keskenään, eikä minun tarvitse huolehtia miten lapsiani kohdellaan kun he ovat eksälläni ja tyttöystävälläni.

Kerropa mikä sinulle on riittävän hitaasti? Meidän suhde on ollut olemassa jo monen monta vuotta. Kuinkahan kauan vielä pitäisi "edetä hitaasti" jotta kaikki osapuolesti varmasti saavat tarpeeksi pehmeän laskun. Sori vaan mutta elämä on, se etenee ja sen kanssa pitää vaan kaikkien elää.

ja sähköstä, oman vesimaksusi jne. ja muuttaisit sinne miehen luokse kokonaan. Jos asia miehelle OK, muutat ja saat samalla enemmän oikeuksia. Sitten keskustelette, miten elämä etenee, tehdäänkö isommasta huoneesta huone pojille, kuka maksaa nettilaskut ja pitääkö sinua aamupalalla viihdyttää.

Jos yhteenmuutto ei ole miehelle mieleen, olet edennyt liian nopeasti.