Lue keskustelun säännöt.
Kysymys uskovaisille, etenkin pitkään uskossa olleille!
22.08.2011 |
Nuorille (kahdenkympin molemmin puolion) on aika tyypillistä mustavalkoinen ja ehdoton ajattelu kaikessa. Tämä heijastuu luonnollisesti myös uskonelämään. Silloin uskontotuudet ovat selkeitä ja yksinkertaisia ja herkästi ajatellaan, että tiedetään jotain enemmän ja syvemmin kuin muut.
Olemme miehen kanssa pitkään ihmetelleet, miksi monilla tämä linja jatkuu pitkälle aikuisuuteen. Mekin olimme nuorina fundamentalisteja, mutta nyt nelikymppisinä tilanne on toinen. Mitä enemmän ikää ja kokemusta tulee, sen vähemmän luulee tietävänsä kaiken. Tämä pätee kaikkeen elämässä, myös uskoon. Emme pysty enää sitoutumaan tiukkaan kristillisyyteen, jossa ei ole varaa kyseenalaistaa tai katsella asioita laajemmin.
Monet ikätoverimme ja vanhemmatkin ovat kuitenkin edelleen kovin fundamentalistisessa uskossa. Heille uskonasiat ovat ehdottomia, niistä ei voi joustaa yhtään. Hämmentävää on se, että suurin osa näistä ihmisistä on fiksuja ja koulutettuja, ei siis mitään hörhöjä.
Mikä on syynä sille, että heidän uskonnollinen maailmankuvansa ei iän myötä tunnu avartuvan ollenkaan? Tunnemme miehen kanssa olevamme yksin, koska seurakunnat ovat täynnä vain näitä yhden totuuden ihmisiä. Kyllä mekin olemme uskossa ja olisi mukava pitää kiinni srk-yhteydestä, mutta erilaisuuden ja ulkopuolisuuden kokemus on siellä liian vahva.
Mielipiteitä?
Kommentit (52)
Tuon perusteella olette vaarallisella tiellä. Tuosta seuraa täydellinen luopumus ennen pitkää. Uskovan pitää olla aina valveilla ja varoa maallistumista. Jos lakkaatte pitämästä Raamattua Jumalan Sanana, niin mitä sitten jää jäljelle?
Mitä tarkoitat. Missä aiassa olette avarakatseisia? Missä joustatte? Alkoholinkäyttö?Seksi?Rehellisyys? Mielipiteet, homoihin, maahanmuutto yms? Oli niin yleisellä tasolla tuo teksti, että ei voi sanoa mitään.
Meillä ei ole niin tiukka "me vs. ne" -ajattelu kuin monilla muilla tuntuu olevan. Koemme olevamme ihan tavallisia ihmisiä, emme jotain maailmasta erotettuja pyhiä.
- Emme paheksu kohtuullista alkoholin käyttöä, tanssimista tms. "maailman harrastuksia" ;)
- Hyväksymme homoliitot ja avoliitot, mutta emme irtosuhteita tai pettämistä
- Emme hyväksy epärehellisyyttä
- Emme hyväksy aborttia kuin ääritapauksissa
- Kannatamme maahanmuuttoa emmekä koe muslimeita uhkana
- Arvostamme eri uskontojen edustajia ja katsomme että he tavoittavat Jumalasta ehkä jotain sellaista, josta kristitytkin voisivat ottaa opiksi
- Suhtaudumme erittäin varauksellisti evankeliointiin eli omien näkemysten tuputtamiseen. Jutella toki voimme jos joku kysyy tai on kiinnostunut, mutta motivaation mahdolliseen uskoontuloon pitää tulla omaehtoisesti, ei tyrkytettynä
- Emme pidä Raamattua kirjaimellisena Jumalan sanana vaan teoksena, jota pitää lukea kokonaisuutena ja ottaa sieltä isoja linjojaTässä nyt jotain mieleen tullutta.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jotakin tuosta ajattelustasi. Itse olen ollut uskossa lapsesta asti ja nyt siis 30-vuotias. Koen, että seurakunnissa on paljonkin ahdasmielistä ajattelua, mutta myös avaraa kypsää kristillisyyttä. Kuva ei siis ole noin negatiivinen kuin sinulla. Minusta kuulostaa jopa jotenkin kummalliselta, että näkisit tosiaan vain ahdasmielisyyttä ympärilläsi.
Ajattelen itse niin, että on tarpeen sitoutua siihen epätäydelliseenkin yhteisöön, mikä seurakunta on, koska epätäydellisyys liittyy aina ihmisten yhteisöihin. Sama asiahan se on työpaikalla ja suvussakin. Kuitenkin seurakunta on Raamatussa todettu uskovalle tarpeelliseksi ja rakentavaksi.
Minua auttaa myös se, että en ole koskaan ajatellut mitenkään ihanteellisesti seurakunnasta tai uskovaisista yleensä. Siksi toisten tai oma epätäydellisyys ei tuota pettymystä.
Mitä mieltä olet näistä ajatuksista?
että on oikein tehdä ratkaisu sen heikon veljen omantunnon mukaan. Eli vaikka Paavali uskaltaa tehdä jotakin ja se heikko veli taas kokee sen synniksi, oikea tapa on tehdä sen heikomman veljen omantunnon mukaan, ettei Paavalin vahvuus tulisi synniksi heikommalle veljelle.
Otetaan esimerkiksi vaikka alkoholin käyttö. Jos kylään on tulossa "heikko veli", tai vaikkapa raitistunut alkoholisti, niin tietenkin on oikein ja huomioon ottavaa jättää alkoholijuomat tarjoamatta.
Mutta jos on seurassa jossa kukaan ei koe alkoholia ongelmaksi, niin ei sen juominen ole mitenkään pois "heikolta veljeltä", joka ei ole edes paikalla!
Tai sitten ehkäisy - ei kai tällaisia asioita kuulutella pitkin kyliä? Jos haluaa ehkäistä niin ihan rauhassa vain, ei kai se muille kuulu tai muita estä toimimasta toisin.
ap
Itse en ole enää aikoihin kokenut seurakuntaa rakentavaksi yhteisöksi. Päin vastoin se tuntuu jotenkin syövän minua.
Löyhä yhteys seurakuntaan, esim. jumalanpalveluksessa istuminen, sopii minulle kyllä. Koen että silloin saan olla rauhassa sellainen kuin olen ja ottaa tilaisuudesta irti sen mitä saan. Mutta heti jos mennään pienryhmään tai vastaavaan, niin päälle tulee paine olla yhteisön kaltainen. Itse olen ainakin kokenut pienryhmät ym. poikkeuksetta paikkoina, joissa ei kuitenkaan ole oikein ajattelun ja kokemisen vapautta. Monesti normit ovat kirjoittamattomia, eivät mitenkään tietoisesti ääneen lausuttuja.
ap
ja kelvottomammaksi Jumalan edessä (myös suhteessa ihmisiin), sen kasvaneempi kristitty olet. Mitä kauemmas oma hurskautesi ja hyvyytesi on karsissut ja mitä selvemmin näet oman epätäydellisyytesi ja mitä enemmän kaipaat ja tarvitset Jeesuksen armoa sitä kasvaneempi kristitty olet.
Kristityn kasvu menee niin päin, että ihminen itse (oma hurskaus, omat ajatukset, oma..., oma... jne) vähenee ja Jumala saa sijaa ihmisessä entistä enmmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Selkeästi jeesus sanoo, älkää juopuko viinistä. Onko siinä jotain epäselvää? Ei siellä lue että yksin omissa oloissa saatte juoda itsenne sammuksiin. Eli saa kyllä juoda, mutta ei juopua. Jokainen joskus sortuu tekemään syntiä. Mutta ei sitä silti pidä hyväksyä. Ja sulle kuka otit islamin esille, niin kehotan kyllä tutustumaan islamin oppeihin, voit tulla toisiin aatoksiin.
Olen samaa mieltä kanssasi. Mutta pelkään että jos sitoudun johonkin seurakuntaan, minut "pakoteaan" ajattelemaan täysin samallatavalla kuin se kyseinen seurakunta opillisesti ajattelee, tai en pääse yhteisön jäseneksi.
Minulla oli ihana kotiseurakunta seurakuntanuoriaikoinani, mutta seurakuntaan tuli kriisi, ja johtaja pimahti, hän esim. jätti perheensä ja alkoi seurustelemaan yhden nuoren, kauniin, älykkään seurakuntatytön kanssa. Sitten myöhemmin seurakunta hajosi juuri opillisten seikkojen takia, kun seurakuntalaiset alkoivat kiistellä näistä seikoista.
Hyviä muistoja sain kuitenkin, meillä oli todella hyvä yhteishenki, sisäinen rakkaudellisuus (ennen näitä kriisejä) ja paljon ihania uskonasioita tapahtui. Usko oli elävää ja rakkaudellista. Nuo ikävät asiat sitten alkoivat murentaa uskoani, varsinkin kun ne ajoittuivat omaan henkilökohtaiseen uskonkriisiini. Nuoruus vaihtui aikuisuuteen, ja aikuisuuden haasteet ja vaikeudet aiheuttivat minulle ahdistusta ja masennusta.
Koen, että ainoa kestävä usko syntyy rakkaudesta, eikä opillisista näkemyksistä. Tunnen suurta inhoa uskovaisten jatkuvaan kontolliin ja toisten ihmisen tuomitsemiseen. Mielipiteitä saa olla, niissä ei ole mitään vikaa, mutta se että lähdetään tuomitsemaan inhottaa minua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyseistä ajattelua korostetaan erityisesti joissain ev.lut. piireissä.
Ymmärrän kyllä, että ihmisen on syytä tiedostaa oma epätäydellisyytensä. Mutta en käsitä tuollaista kauheaa kelvottomuudessa rypemistä. Kaikki me teemme virheitä, tietenkin, mutta osamme on myös ottaa niistä opiksi ja pyrkiä ensi kerralla parempaan.
Minusta kelvottomuuden korostaminen ei mitenkään lisää ihmisen vastuunottoa omasta elämästään. Jos on koko ajan huono surkimus, niin miten voi esim. tarjota lapsilleen tasapainoiset elämän eväät? Minusta vastuullinen aikuinen pyrkii terveeseen itsetuntoon, luottaa omiin kykyihinsä ja arvostaa itseään ja muita.
Ihmisellä on ihan täysin lupa tykätä itsestään ja nähdä itsessään kyky hyvään, kun sellainen kyky meissä kaikissa on. Mikä ihmeen tarve uskovaisilla on ottaa tämä pois? Mutta kuten sanoin, yhtä lailla tärkeää on myöntää vajavaisuutensa, osata olla heikko. Täydellisyyteen sairastuminen on yhtä huono juttu kuin jatkuva itsensä ruoskiminen.
ap
En itse usko tuonon ylinöyrään asenteeseen Jumalan edessä. Jos ihminen kokee itsensä arvottomaksi Jumalan edessä, ettei ole minkään arvoinen, on usko mielestäni pieleenkasvanut. Aika lähellä on silloin tämä Islamilainen ajattelutapa.
Totta on, että ihminen en epätäydellinen, syntinen, ja tarvitsemme Jumalaa enemmän kuin osamme haluta, tajuta jne. Mutta emme ole missään koiranasemassa, saastaisia tai arvottomia. Raamattu puhuu että olemme kallisarvoisia, niin kallisarvoisia,, että Jumala antoi ainoan Poikansa puolestamme. Niin paljon hän meitä rakastaa ja halajaa. Taidat olla VL.
Ihmisen ei tarvitse olla pirstoutunut rikki, hajallaan psyykkisesti, että Jumala pääsee meissä vaikuttamaan. Tämä on mielestäni tapauskohtaista, joissan tapauksissa Jumala särkee kyllä meidät kuin saviastian päästäkseen toteuttamaan suunnitelmiaan kauttamme, mutta tämä ei ole mikään sääntö. Riippuus siis ihmisestä itsestään, onko hän esim. valmis jumalan suunnitelmiin, vai estääkö esim. turha ylpeys itsepäisyys jne jne jolloin Jumala kasvattaa lastaan. EI pidä mielestäni yleistää.
Jumala on kuin oma vanhempi, hän ensisijaisesti tukee ja rakastaa, joskus kurittaa kun on tarvetta, opastaa ja neuvoo. Ei mitään Hitler-hommaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se vaatiikin kypsymistä ja kasvamista, että pystyy lopulta antamaan periksi ja luovuttamaan elämänsä ohjakset Jumalan käsiin.
Se ei suinkaan ole ruikuttamista, eikä surkeilua vaan sydämen sisäinen asenne ja luja luottamus Jumalan huolenpitoon kaikessa.
Siis kaikessa.
Minusta sinun pitäisi hankkia hyviä kirjoja luettavaksesi ennen kuin kadotat kaiken. Esim. Bo Giertz, Ole Hallesby tulee nyt mieleen joita voisi suositella.
Kyseistä ajattelua korostetaan erityisesti joissain ev.lut. piireissä.
Ymmärrän kyllä, että ihmisen on syytä tiedostaa oma epätäydellisyytensä. Mutta en käsitä tuollaista kauheaa kelvottomuudessa rypemistä. Kaikki me teemme virheitä, tietenkin, mutta osamme on myös ottaa niistä opiksi ja pyrkiä ensi kerralla parempaan.
Minusta kelvottomuuden korostaminen ei mitenkään lisää ihmisen vastuunottoa omasta elämästään. Jos on koko ajan huono surkimus, niin miten voi esim. tarjota lapsilleen tasapainoiset elämän eväät? Minusta vastuullinen aikuinen pyrkii terveeseen itsetuntoon, luottaa omiin kykyihinsä ja arvostaa itseään ja muita.
Ihmisellä on ihan täysin lupa tykätä itsestään ja nähdä itsessään kyky hyvään, kun sellainen kyky meissä kaikissa on. Mikä ihmeen tarve uskovaisilla on ottaa tämä pois? Mutta kuten sanoin, yhtä lailla tärkeää on myöntää vajavaisuutensa, osata olla heikko. Täydellisyyteen sairastuminen on yhtä huono juttu kuin jatkuva itsensä ruoskiminen.
ap
Olen aina ollut aika itsenäinen ajattelija, joten en siksi ehkä tunnista tuota painetta ajatella ja kokea samalla tavoin kuin muut. Koen, että keskeisintä on oma suhde Jumalaan ja tärkeintä se, että olen selvillä vesillä siitä, mikä tämän suhteen laatu. Minulle, kun omatuntoni on puhdas, ei toisten ajattelulla ole niin väliä. Uskallan myös tuoda oman näkemykseni esiin, jos sitä kysytään, toki tilanne huomioon ottaen.
Mietin tässä siis myös sitä, onko sinulla ajatustesi suhteen kuitenkin jokin ristiriita, jonka takia muiden erilainen ajattelu tuntuu painostavalta tms. (Tämä ei välttämättä ole syys, kunhan mietin.)
Löyhä seurakuntayhteys (pelkkä jumalanpalveluksiin osallistuminen tms.) jättää pois mahdollisuuden antaa toisille jotain, mikä on tuota rakentavuutta, mitä tarkoitan. Minulle se on siis myös antamista, joskus jopa enemmän kuin saamista, koska "perusasiat", "perusopetus" on jo itselle tuttua.
Täytyy kyllä myös olla tyytyväinen, että olen itse löytänyt pienryhmän, jossa saa kyllä hyvin vapaasti kyseenalaistaa ja tuoda esiin monelaista ajattelua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Selkeästi jeesus sanoo, älkää juopuko viinistä. Onko siinä jotain epäselvää?
Ja kokonaisuudessan lause menee "älkää juopuko viinistä, sillä siitä seuraa rietas meno". Siis juopumista kehotetaan välttämätään KOSKA SIITÄ SEURAA RIETAS MENO. Ei siis siksi, että se nyt vain sattuu olemaan kiellettyä.
Jos epäilee ajautuvansa johonkin riettauksiin yksin kotisohvallaan, niin sitten varmaan on syntiä juopua siinäkin. ;)
ap
Mitä... kelvottomammaksi tunnet Jumalan edessä (myös suhteessa ihmisiin), sen kasvaneempi kristitty olet.
6
En voi todellakaan yhtyä tähän mielipiteeseen. T 5, 12, 25 jne
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se vaatiikin kypsymistä ja kasvamista, että pystyy lopulta antamaan periksi ja luovuttamaan elämänsä ohjakset Jumalan käsiin.
Aikaisemmin annoin kaikki ohjakset Jumalan käteen. Nykyään tuo ajatus tuntuu vieraalta ja pelottavaltakin, koska kukaan ei ole pystynyt tyhjentävästi kertomaan, mitä Jumalalle luovuttautuminen lopulta tarkoittaa. Minusta on hyvä, jos todellakin pystyy antautumaan Jumalalle, mutta aika monet antautuvat/myyvät sielunsa itse asiassa seurakunnalle tai seurakunnan käsitykselle Jumalasta.
Siispä ohjaan nykyään mieluummin itse elämääni, toki ymmärtäen ettei kaikkea voi hallita, ja uskon Jumalan kyllä antavan viisautta ja voimia erilaisiin tilanteisiin. Eli pohjimmiltaan luotan Jumalan huolenpitoon, mutta en harrasta mitään älyttömiä tyhjän päälle hyppäämisiä kuten aikanaan oli tapana.
ap
armo vai omien tekojen seuraukset. Ne uskovat jotka ajattelevat että dominoivana uskonelämässä on omat teot, pyrkivät ajattelemaan "ylinöyrästi" Jumalan edessä, kun teot hallitsevat uskonsisältöä keskitytään saavuttamaan täydellinen nöyryys.
Kun omaa uskonsisältöä hallitsee armo, keskitytään rakkaudellisuuteen. Omassa uskonelämässä pyritään saavuttamaan lähimmäisen rakkaus, ja auttaminen, ei niinkään katsota kokoajan miten on suoriuduttu uskovaisena tänään, vaan miten on rakastettu tänään.
On sulla ihan hyviä mielipiteitä mutta kaikissa en voi olla samaa mieltä. Esim. känniin juomista yksikseen. Tää onkin mielenkiinoinen aihe. No ollaan tästä asiasta eri mieltä. Olet ensimmäinen tietämäni kristitty joka hyväksyy homoavioliitot. Tästä päästäänkin sellaiseen aiheeseen että teeveessäkin esiintynyt lesbopappi sanoo olevasnsa uskovainen ja ei näe siinä ongelmaa. Mun mielestä sellainen ihminen ei voi olla aidosti uskossa.
On sulla ihan hyviä mielipiteitä mutta kaikissa en voi olla samaa mieltä. Esim. känniin juomista yksikseen. Tää onkin mielenkiinoinen aihe. No ollaan tästä asiasta eri mieltä. Olet ensimmäinen tietämäni kristitty joka hyväksyy homoavioliitot. Tästä päästäänkin sellaiseen aiheeseen että teeveessäkin esiintynyt lesbopappi sanoo olevasnsa uskovainen ja ei näe siinä ongelmaa. Mun mielestä sellainen ihminen ei voi olla aidosti uskossa.
että tunnen kyllä paljon kristittyjä, jotka hyväksyvät homot ja homoavioliitot.
Uskossa kasvaminen on usein uskon liekin hallintaa niin, ettei roihuamalla uskossa polta naapureita vaan oppii pitämään liekin valona elämässä.
Ongelma Reillä on seurakuntayhteyden puute. Itse olen löytänyt kotini sieltä, jossa aikuinen usko on ollut päävirta. Siinä joutuu tekemään töitä, että löytää.
Kyllä ne vanhat pölhöt ovat huomanneet uskonsa haavoittumisen, mutta he ovat niin vahvasti manipuloitu siihen käsitykseen, että vanhemmisto ja muut hörhöt, ovat oikeassa. Itse täytyy nöyrtyä jos haluaa olla seurakuntalainen.Usko oikeisiin asioihin ja jätä hörhöt hörhöilemään.
että juuri rakkaudesta uskovaiset tunnistetaan, ei tuomitsemisesta, ei arvostelemisesta, vaan ensimmäisenä tulee rakkaus.
"Rakkaus ei tuomitse, ei herjaa, jne." Voimme ottaa kantaa, mutta suurin pitäisi olla rakkaus.
Jeesuksen toiminta on esimerkkinä, vain muutamia kertoja Jeesus otti tuomarin roolin, muuten hän opasti, neuvoi ja ennenkaikkea rakasti, ja auttoi ihmisiä parantamalla.