Kiista kasvatusalan ammattilaisen kanssa

että lapsi pitää palkita jollakin mukavalla tekemisellä. Mennä vaikka uimaan tai pelaamaan palloa lapsen kanssa. Monessa perheessä mukava tekeminen kuuluu muutenkin normaaliin päivään.



Minusta 'mukavalla tekemisellä palkitseminen' kuulostaa tylyltä. Se kivan tekeminenhän pitäisi olla ihan normaali juttu, eikkä mikään spesiaali palkinto erityisen hyvästä käytöksestä.

Mieluummin palkitsen lapsen vaikka jollakin kovasti toivomallaan lelulla tai pelillä.

Tää av on aivan mahtavaa viihdettä, vedet silmissä saa välillä nauraa kun mammat vetää tosissaan :D

Kasvatushommissa olen vähän töikseni, mutta mulla ei ole mitään hienoa ammattinimikettä esittää kun teen tätä työtä ihan vain ruohonjuuritasolla. Lapsia on meillä 5. Minusta ap toimit tosi kivasti. Meillä on osa lapsista jo aikuisia ja loput teinejä. Ollaan laitettu heille aina joskus jotain kivaa yllätystä kun ovat jotain tehneet kivasti tai jokin on mennyt hienosti tai muuten vain kiitokseksi. Jo kun olivat pieniä niin aina kun tultiin kaupasta ja meni reissu hyvin, sanoin, että teidän kans on sitte kiva reissata ja käydä kaupassa kun käyttäydytte niin hienosti ja olette niin kivoja lapsia. Joskus saatoin keväällä ostaa kaikille jotain kivaa koulun päättäjäisiksi kun olivat tehneet ahkerasti töitä. En siis palkinnut numeroista, enkä oikeastaan edes palkinnut. Saatoin jokaiselle laittaa jonkin pienen lahjan kun hain viimeisenä päivänä koulusta kotiin. Odotti kakku ja lomanaloituslahja. Ihan vain sen takia, että olivat jaksaneet hienosti lukea läksyjä ja siksi, että olivat niin ihania lapsia. Olisin ihan hyvin saattanut jonkin 8 tunnin ajon jälkeen laittaa jotain kivaa ihan vain sen takia, että lapsia on mukava ilahduttaa. Ajattele niin, että lapsesi sai hyvän mielen. Lahjoja ja yllätyksiä on ainakin minusta vielä aikuisenakin kiva saada. Esim. mieheltä on joskus kiva saada kukkia ja viesti, että ostin näitä sulle sen takia kun oot niin ihana. Tästä toki joku voi spekuloida, että etkö saa kukkia jos et ole ihana ja ehdollistaako miehesi sun rakkauden ja kaikkea mahdollista saivartelua. Mutta minä olen tavallinen duunariäiti, enkä omaa hienompaa ajattelua, kuten mun lapset on tavallisia lapsia. Me ollaan aina tykätty kun on jollain yllätetty ja ilahdutettu. Sen kummemmin pohtimatta, onko tämä nyt lahjontaa ja voisiko tämä nyt pilata lasten tulevaisuuden ja meidän parisuhteen kun laitetaan lahjoja toisille. Sinun lapsellasi on hieno äiti ja lapsellasi hyvä koti. Älä tee asioista niin kamalan vaikeita, vaikka sinun kasvattajatuttusi yrittäisivät niitä sinulle ehdottaa. Ajattele, että kuinka kiva lapsesta on ilahtua kun hän saa jonkin yllätyksen. Ja meillä ei makseta koulunumeroista, eikä kotitöistä. Ne on olleet asiota, jotka tehdään ja sillä selvä. Numeroita ei saada minun takia vaan oman tulevaisuuden takia ja kotitöitä pitää jokaisen tehdä oman viihtyvyyden takia.

ehtii hoitaa ne lapsensa, kun hän on jokaikisessä ketjussa jakamassa kasvatusneuvoja ja viisauksia...

Meillä on töissä tapana palkita itsemme raskaampien projektien jälkeen. Hyvin menneistä projekteista saadaan palkinto työnantajalta.



Ihan kotonakin palkitsen itseäni.

Siivousurakan jälkeen keitän kupin teetä, laitan kynttilät palamaan, ja nautin.

Joskus saatan palkita itseni vaikkapa uusilla kengillä tai korulla tai vaatteella.



Olen ilmeisesti pahasti kieroon kasvanut nelikymppinen ;)

mutta miksi niitä sitten on niin vaikea toteuttaa? Tämänkin keskustelun perusteella voi päätellä, että lapsia vaan mielistellään ja kehutaan ja palkitaan..vain muutamssa komentissa on ollut tervettä maalaisjärkeä.



Latteuksia on monen moisia, kuten esim "vanhemmuus hukassa". Onko tuttu?

Onko sulla yhtään OMAA AJATUSTA?

ehtii hoitaa ne lapsensa, kun hän on jokaikisessä ketjussa jakamassa kasvatusneuvoja ja viisauksia...

Sen näkee kirjoitustyylistä.



Enkä usko, että kaikki suurperheen emännät työkseen päivystää palstalla.

Joku jo laittoi ketjuunkin, että hänen lapseensa ei lahjonta toiminut. Joku toinen kertoi rahapurkista, jonne kokeista saadut rahat laitettiin. Ihan täyspäisiä ja kivoja ihmisiä varmasti molemmista on tullut/tulee.



Ap:n ystävälle tekisi mieleni sanoa, että teoria on erikseen ja mielipiteen saa kertoa vasta sitten, kun on käytäntökin hallussa...



Ymmärtäisin ystävän puuttumisen tilanteeseen, jos lapsi ihan oikeasti olisi hukassa, adhd-lapsi tai muuten vain hankala tapaus, jota vanhemmat eivät hallitse laisinkaan. Tällöin hyvät neuvot ovat tarpeen, ja ne kasvatuksen "oikeat säännöt" jopa oleellisiakin.



Käytännössä kuitenkin aika harva lapsi menee pilalle edes lahjonnasta (mitä ap:n tapaus ei mielestäni edes ole). Joskus vanhemmille on helpompaa luvata pottaan tehdyistä pissoista 4-vuotiaalle esim. lelu kuin vain katsella, miten niitä pissoja lentelee pitkin taloa. Ehkä teinin kanssa on helpompi pärjätä, kun sille lupaa palkinnoksi koulussa pysymisestä mopon kuin katsella, miten kaveri häipyy omille teilleen eikä usko mitään normaalia puhetta.



Uhma, murrosikä ja lapsen oma kova tahto laittaa vanhemmat joskus polvilleen, ja jokainen meistä on tehnyt ratkaisuja, joista ei aina ole niin ylpeä, mutta jos niillä kehnoilla ratkaisuilla ollaan päästy yli pahimman ja selvitty ehkä vielä pahemmasta vaihtoehdosta, huokaistaan vaan helpotuksesta eikä olla niin kärkkäitä tuomitsemaan muita.



Ap:n tapa palkita lastaan muutaman kerran vuodessa on minusta kaunis tapa. Tärkeintä on muistaa, että pitktä automatkat ottavat voimille ja että kun niistä on selvitty - niin aikuiset kuin lapsetkin - voidaan vaikka koko perhettäkin palkita! Tärkeää tuossakin on muistaa, että lapsi saa kiitosta hyvästä käytöksestä ja mukavan yllätyksen.



En ymmärrä minäkään, miten on jotenkin hyväksyttävämpää kerätä tarroja tarratauluun ja ostaa lelu uhmaikäiselle kuin ostaa 8-vuotiaalle jokin palkinto. Hyvää molemmissa on se, että palkinto ei ole syötävää ja se, että lapsi saa postiivista palautetta.



Kasvatussuositukset muuttuvat kaiken aikaa. Joskus oltiin sitä mieltä, että joka vitsaansa säästää, se lastansa vihaa ihan alan ammattilaisten mielestäkin. Nykyään se on todettu hyvin arveluttavaksi keinoksi. Minä näen hyvinä kaikki sellaiset keinot, jossa lasta ei alisteta, pelotella, satuteta tms. Välillä ihan hymyilyttää nämä ammattilaiset, joilla ei ole lapsia tai vanhemmat, joiden lapset ovat olleet ns. helppoja tapauksia ja joiden käytöksestä voidaan ottaa kaikki kunnia itselleen. Työskentelen murrosikäisten parissa, ja voin kertoa, että tapauksia on laidasta laitaan ja perheitä on monenlaisia. Ihan ne kasvatusalan ammattilaisetkin vanhempina voivat olla aika tavalla hukassa haastavien lasten edessä, ja sitten ne maalaisjärjellä porskuttavat vanhemmat pärjätäkin yllättävän hyvin. Pahimpia vanhempia ovat kuitenkin ne, jotka kuvittelevat omien järeiden kasvatustapojensa olevan ainoita mahdollisia, koska ne ovat toimineet heidän lapseensa/lapsiinsa. Kun on kysymys niinkin vaihtelevasta materiaalista kuin ihmislapsesta, ei voida julistaa tiettyä tapaa parhaaksi. Monesti yhdistelmä monta hyvää tapaa ja muutamaa vähän huonompaakin tapaa saattaa tuottaa sen parhaan tuloksen, kun vain vanhemmat osaavat olla tuntosarvet herkkinä eivätkä jämähdä niihin kasvatusoppaisiin.

tässä keskustelussa vilisee? Ihanko kirjoittajien OMIA AJATUKSIA?



Eiköhän nämä kaikki näkökulmat ole vanhoja tuttuja. Ja ihan "ammattilaisten" julkituomia. Jokainen sitten niitä soveltaa kykynsä mukaan. Toisilla kykyjä on enemmän ja toisilla vähemmän.

Että "tässä on tämä trenditeema numero 1 ja sitten väännän sen väkisin sopimaan tähän kohtaan tässä".



"Sitten peräydyn vähän taaemmas ja ihailen omaa nokkeluuttani, kun osasinkin näppärästi ja omaperäisesti näpäyttää."



Ihan kuulee, kun hammasratas pyörii pikkuisessa aivorusinassa...

mutta näin kasvatustielijänä lausun omat mielipiteeni mukaan:



Lapset ovat erilaisia. Ja siksi lapsia pitää kasvattaa, palkita ja rangaista erilailla. Ei ole olemassa muottia "tee näin" niin toisesta päästä putkahtaa kunnon kansalainen ulos.



Yhdelle lapselle (ja aikuiselle) toimii palkitseminen paremmin, toiselle uhkaus. Palkitseminen on ok varsinkin silloin, kun jokin asia on lapselle erityisen vaikeaa, todella ylivoimaista. Kun lapsi kehittyy ja ylivoimaisuus väistyy, niin sitten huomaa että palkitsemista voi vähentää.



Siinä vaiheessa, kun lapsi alkaa aina vaatimaan jokaisesta pienestäkin automatkasta palkintoa, Tai siinä vaiheessa, kun lapsi heittäytyy äärimmäisen hankalaksi jos se palkinto jää poikkeuksetta saamatta - siinä vaiheessa ap tietää, että nyt on mennyt mönkää.