Olen entinen syömishäiriöinen ja minuakin järkyttää

ajatusta omasta ulkonäöstä.Mutta taitaa olla jotenkin naisellinen piirre noiden juttujen miettiminen.

t. toinen bulimiasta selviytynyt

Miksi mennä ääripäästä toiseen?!? Bulimia syömishäiriöt vastaan antaa kaiken olla...jospa ottaisimme järjen käteen ja löytäisimme sen kultaisen kearkskitien! En suosittele kenellekkään syömishäiriöitä ja fanaattista itsensä tarkkailua, mutta en kyllä voi suositella kokonaan itsensä tarkkailun unohtamistakaan!

Kolmas syömishäiriöistä täpärästi selvinnyt. =)



Kiva tietää että täällä on muitakin jotka osaavat ajatella samalla tavalla!

Heh :)

Kyllä minäkin meikkaan, ostelen mielelläni uusia vaatteita jne. Mutta se asia ei ole enää minulle stressaavaa tai itseni syyllistämistä. Haen ne vaatteet, jotka minulle sopivat enkä yritä mahtua niihin teinityttöjen vaatteisiin. Tarkoitin lähinnä sitä, että hyväksyisi itsensä, eikä tarkkailisi itseään, vaan nauttisi siitä kaikesta muusta ympärillä olevasta, paljon tärkeämmästä. ap

T: Entinen bulimaretktikko. Ja lisäisin vielä että älkää siirtäkö lapsiinne sitä järjetöntä hoikkuuden tavoittelua älkääkä painostako muita naisia esim. tällä palstalla olemaan tikkulaihoja, tyyliin painoindeksi pakko olla 18. Täällä kun sanoo että painoindeksi on 24 (kuten minulla nykyään, olen terve) niin heti alkaa huutelu siitä kuinka läski oletkaan.

Mitä te luulette alhaisella painolla tai ylipäätään hyvällä ulkonäöllä saavuttavanne?



Itse olen myös käynyt läpi syömishäiriöhelvetin, ja ehkäpä se on saanut silmäni auki siinä asiassa, että mitään todellista ei kauniilla kasvoilla tai hoikalla vyötäröllä saavuteta. Siis toki on hyvä asia pitää itsestään huolta, sitä en kiistä. Mutta ihan turha repiä paniikkia painostaan ja ulkonäöstään, ja olla koko ajan tyytymätön itseensä. Sehän on vain sitä, mitä mainostajat teidän toivovatkin tekevät. Se on suurin voima, joka laittaa ihmiset ostamaan, tyytymättömyys itseen.

Minäkään en ole kahteen vuoteen käynyt puntarilla, enkä edes tiedä paljonko painan. Kun oppii kuuntelemaan kehoaan, sitä painon tarkkailua ei enää tarvitse, vaan automaattisesti jos syö toisena päivänä paljon, seuraavana päivänä syö vähemmän. Toivoisin, että kenenkään ei tarvitsisi sitä asiaa miettiä, vaan se olisi jotenkin luonnollista. Sillloin ehtii miettiä niitä tärkeitä asioita.

Elämä on niin täynnä vaatimuksia, minun keinoni vastata niihin on piiskata kehoani.

Elämäni pyörii syömättömyyden ja painontarkkailun ympärillä, mitä heikompi olo, sen puhtaampi mieli.



Tämä lähti alkuun siitä, etten halua näyttää stereotyyppikuvitteiselta äidiltä. Mitä hoikempi ja kiinteämpi vartaloni on, sen enemmän ajattelen voivani vaikuttaa arvostettavammalta.

tarkkailla omaa painoa sen verran että se pysyy terveellisissä rajoissa, mutta sellainen " aaargh olen 165 ja painan 47 kiloa, ei jumalauta kuinka olen antanut itseni lössähtää näin ja lihota kaksi kiloa!!!!!!" on täysin järjetöntä ja kuluttavaa. Elämä menee hukkaan moisessa, ja saattaa tuollainen johtaa syömishäiriöönkin. Puhumattakaan siitä kuinka vääristyneen kuvan siinä antaa esim. tyttärilleen.

Jatkuva omien syömisten ja liikunnan miettiminen vie ilon elämästä. Onnellinen on vain silloin kun on raskas lenkki takana ja maha tyhjänä. Mutta sitten kun menee syömään, niin elämä kaatuu taas.

Toivottavasti haet itsellesi hoitoa, koska syömishäiriöstä voi parantua kokonaan ja minun elämä on nykyisin niin onnellista, etten olisi ikinä tällaiseen tasapainoon uskonut pystyväni. Jos mies kysyy, että haetaanko pizzat, voin vastata että haetaan vaan ja olla onnellinen vielä sen syömisen jälkeenkin. Ennen olisin miettinyt jo ennen ruokailun aloittamista, että syön nopeasti että pääsen myös äkkiä oksentamaan, ettei ruoka ehdi muuttua läskiksi...hirveää aikaa. ap

Itse en elä epäterveesti, vaan terveellisemmin kuin koskaan. Saavutin sen lakkaamalla murehtimasta joka suupalaa.



Syön terveellisesti, mutta pidän myös herkkupäiviä. Liikun, koska nautin siitä enkä yrittääkseni kuluttaa suklaapatukan.



Syömishäiriöstä parantuminen on mielestäni sitä, että oppii ajattelemaan ruuan ruokana, normaalina asiana. Nautin elämästä, kun en stressaa ulkonäöstäni. Näytän kuitenkin nykyään paremmalta kuin sairaina vuosinani; terveet elämäntavat heijastuvat kehoon, ihoon ja hiuksiin, mielestä puhumattakaan.

Tiedän kyllä, ettei asiani ole kunnossa.

Painon vähäinenkin nouseminen ahdistaa niin, etten oikeasti voi käsittää, miten koskaan voisin olla onnellinen syödessäni pizzaa. Tuntuu hullulta hakea apua laihuuteeni ja syömiseeni, kun en kuitenkaan suostuisi lihomaan lainkaan.

Haluaisin vaan, ettei ahdistaisi näin paljoa.

Mitä heikompi olo sen puhtaampi mieli, niinhän se oli sairauden ollessa voimakkaimmillaan.

Meidän kotoa ei löydy vaakaa eikä tule löytymään, sillä se se on kirottu kapistus joka voi hallita elämää.



Ei sitä ymmärrä sellaiset joilla ei ole kokemusta omakohtaisesti tai lähipiirissä syömishäiriöistä.

On vain karaistava itseään siihen että nykymaailma on kova ja arvosteleva paikka elää.



Mutta teille jotka jaksatte paasata ulkonäköasioista, koittakaa muistaa myös meidät jotka olemme todella taistelleet jopa hengestämme sairauden vallitessa koko elämää. Muuta en pyydä!



Se kolmas joka selviytyi. =)

Muista aina se. Sairaus ei ole näkyvissä siinä, että olet laiha. Monet ihmiset ovat laihoja miettimättä vähääkään syömistä tai liikuntaa. Sinun sairautesi on pääsi sisällä, sairautesi on siinä, että ajattelet ja pelkäät liikaa ruokaa. Jos pelkäisit esimerkiksi noin paljon vaikka autoja kuin pelkäät lihomista, niin varmasti hakisit apua itsellesi, koska eläminen olisi niin vaikeata. Ja niin se on nytkin!!

Kun sinusta tulee terve, sinä et enää pelkää syömistä etkä vihaa ruokaa. Voit silti olla laiha, mutta nuo pelot ja vihat lähtevät pois pääsi sisältä. Ole kiltti ja hae apua!! ap

Mulla on eräs ystävä joka on sairastanut kaksi kertaa bulimiaa. Hän ei ole oppinut helvetistään mitään, vaan edelleen on ulkonäkö terveyden hinta. Ap:n avausteksti oli kyllä niin hyvä, etten nyt keksi siihen mitään lisättävää. Olen yrittänyt ystävälleni tolkuttaa näitä samoja asioita jo ehkä liiankin kanssa mutta, aina vaan on perse liian iso ja maha makkaralla. Olen ihmetellyt miten luista voi laihduttaa ja kuinka luiden päällä kuuluu olla nahka ja vaikka siitä kiinni saakin se ei ole välttämättä läskiä. On se hirveetä vierestä katsoa kuinka kolmen pienen lapsen äiti yrittää tappaa itsensä ympäristön (lue miehen) paineisiin.

Nyt, kun minä laihduin 15kg, hän tivaa multa reseptiä painonpudotukseen (aloitus paino oli 85kg ja 163cm). En tiedä vaan mistä hän sen 15 kg haluaisi poistaa. Hänen mittansa ovat arviolta 165cm ja alle 60kg.

Vierailija:

Minusta on todella tärkeää tarkkailla omaa painoaan ja pitää terveydestään huolta!

Tämä koskee kyllä ylipainoa mutta tässä ketjussa muistaakseni puhuttiin jostain muusta. Sairaaloinen laihduttaminen ei todellakaan ole terveydestä huolehtimista, päinvastoin.

mutta minä ennemmin pudotan sen pari kiloa pois kun sit myöhemmin huomataan et oho mulle on tullu 30 kiloo ylipainoo.helpompi se pari kiloo on tiputtaa ku joku 30

Tämä lähti alkuun siitä, etten halua näyttää stereotyyppikuvitteiselta äidiltä. Mitä hoikempi ja kiinteämpi vartaloni on, sen enemmän ajattelen voivani vaikuttaa arvostettavammalta.

[/quote]

Miksi ajattelet, että sinua arvostetaan kehosi kautta? Minkä itse koet ihmisessä tärkeäksi, sen että on esim. luotettava ja ystävällinen ihminen, vai sen, että on kiinteä vartalo? Mitä haluat itsessäsi arvostettavan? Sitä että olet jo ajautunut syömishäiriöön, jotta kehosi olisi kunnossa, vai sitä, että olet ilmeisen mukava ihminen ja hyvä ystävä? Keneltä haluat sitä arvostusta saada?



Itse olen huomannut, että kun itsetunto on tarpeeksi hyvä, ei enää oikeasti kiinnosta mitä muut itsestä ajattelee. Sitä tietää, että ystäviä löytää samon ajattelevista, mies rakastaa muutakin kuin kehoa, ja elämä on ihanaa kun hyväksyy ja rakstaa itseään!