Tunnetko yli 25-vuotiasta, joka ei ole koskaan seurustellut?

40-vuotias kouluttamaton pitkäaikaistyötön, joka on sosialisesti kömpelö. Kiinnostunut oudoista asioista, omaa pienen peniksen, on melko lyhyt ja heittää typerää läppää. Silti haaveilee vielä onnellisuudesta ja tosirakkaudesta.

En ymmärrä miksi ei tapa itseään?

49-vuotias nainen, ei ole ikinä seurustellut. Toki oli monta vuotta salasuhde mikä sopi hänelle hyvin. Ei tarvinnut sitoutua tunnepuolella yhtään, hän ei missään vaiheessa toivonut miehelle eroa tms. Hän ei pysty, tai ennemmin uskalla, heittäytyä suhteeseen. Silloinhan pitäisi myöntää että saattaisi tarvita toista mutta se on ongelmista pienin; parisuhteessa pitää ottaa se toinen myös huomioon. 

Kyseessä on siskoni.

36-vuotias mies, on ihan hyvännäköinen ja todella mukava, mutta...on jotenkin "naismainen", liian pehmeä. Ei siis ole homo, ihan heteroksi itsensä mieltää. On myös aika yksinäinen, jossain vaiheessa vähän säälistä kaveerasin hänen kanssaan, ja tyyppi muuttui kunnon stalkkeriksi: laittoi koko ajan viestiä ja kertoi tavatessa asioita, joita en tosiaan olisi halunnut hänestä tietää (mm että käy säännöllisesti huorissa). Piti lopettaa ystävyys kun se stalkkaus alkoi niin ahdistaa. 

age is just a number kirjoitti:

36-vuotias mies, on ihan hyvännäköinen ja todella mukava, mutta...on jotenkin "naismainen", liian pehmeä. Ei siis ole homo, ihan heteroksi itsensä mieltää. On myös aika yksinäinen, jossain vaiheessa vähän säälistä kaveerasin hänen kanssaan, ja tyyppi muuttui kunnon stalkkeriksi: laittoi koko ajan viestiä ja kertoi tavatessa asioita, joita en tosiaan olisi halunnut hänestä tietää (mm että käy säännöllisesti huorissa). Piti lopettaa ystävyys kun se stalkkaus alkoi niin ahdistaa. 

Millä tavalla liian naismainen, millä tavalla liian pehmeä?

Fyysisesti vai henkisesti? Anna esimerkkejä käyttäytymisestä.

Tunnen, itseni.

Syyt ovat aika klassiset: Vanhempani olivat tunnekylmiä ihmisiä, joilta sylin saaminen oli mahdoton tehtävä. Normaalin tunne-elämän oppimisessa meni siis aika paljon aikaa, kun sitä piti hakea muualta.

Koulussa kiusattiin tarttumalla jokaiseen asiaan mihin vain pystyttiin. Ei mitään ymmärrystä tajuta elekielestä, että ei tuntunut kovin kivalta kun kiusataan, tähän kirosana.

No, hyvä puoli on se, että ymmärrän nyt paremmin ihmisiä, kun tuli opeteltua elekieli niin hyvin, että tunnistan kusipäät samantien kun sellaisen kohtaan.

Eka kunnollinen seurustelusuhteeni alkoi 33-vuotiaana ja on nyt muuttunut avioliitoksi ja lapsiakin on siunaantunut. Vastoinkäymisiä mulla on ollut elämässä jonkun verran, mutta olen ihan tavallinen työssäkäyvä nainen ja nautin elämästä myös sinkkuna ollessani kuten nautin nytkin.

Vierailija kirjoitti:

Toinen on 28-vuotias nainen. En tiedä, miksi ei ole seurustellut. Olen vähän itse epäillyt, että olisko hän homofobinen lesbo... Ihan tavallinen nainen, mutta ei ole koskaan vaikuttanut kauhean kiinnostuneelta miehistä. On ehkä vähän ujo ja kaverillinen miesten kanssa.

Toinen on 44-vuotias mies. En tajua, miksi ei ole seurustellut koskaan, koska ei ole mielestäni mitenkään omituinen tyyppi. Tai ainakin tunnen paljon omituisempiakin! On ehkä vähän sellainen peräkammarinpoika, mutta käy kuitenkin töissä ja asuu omillaan.

Miksi muuten usein kun puhutaan ikisinkuista, tulee puheeksi homo- tai lesbospekulaatiot? On tuikitavallista, että normaalit heterot eivät vain löydä ketään syystä tai toisesta.

Tajusin asiaa pohtiessani, etten itse asiassa tiedä monenkaan ystäväni historiaa tarpeeksi hyvin, että tietäisin ovatko he joskus seurustelleet vai eivät. Nämä siis ihmisiä, joista useimmat on tullut tunnettua yli 10 vuotta.

Muutama ei kylläkään ole tuntemisemme aikana seurustelleet. Ihan ns. tavallisia tyyppejä, ehkei kaikkein menevimpiä. Aika menee töissä ja TV:n ja tietokoneen ääressä.

M33.

Minä 28-vuotias nainen. En tuntenut vuosiin tarvetta seurustella, ja joskus mietin että puuttuuko minulta joku parisuhde geeni. Paljon kavereita, opiskelin ja tehnyt vakitöitä pitkään. Muutenkin sosiaalinen ja kuulemma ihan nättikin vielä.

Nyt sain viime syntypäivilläni ikäkriisin kun viime kymmenluvun aikana olen tajunnut että haluan tulevaisuudessa parisuhteen ja lapsia. Harmittaa, että nyt vasta olen laittamassa tikkua ristiin asian eteen.

Asiaa ei myöskään auta, että olen myös tajunnut olevani kiinnostunut naisista, ehkä jopa vaan naisista.

Nyt olen tapaillut muutaman kuukauden erästä naista kuka ei tosin asu samassa kaupungissa.

Tulevat vuodet varmaan kerotvat, että hukkasinko elämäni parhaat parinetsintävuodet...

Lapsia haluan, niin ajattelin tehdä niitä sitten vaikka itse hedelmöityshoidoilla.

Ihan lapsesta asti niin paskoja kokemuksia miehistä et aatellu parempi elää omillaan.

Väkivaltanen narsisti isä, 6 vuotiaana raiskausyritys jouduin nyrkein puolustaa itteeni kun jätkä anto mulle haavan päähän lasin sirpaleella.

Et sillain... olen saanut tässä elämässä miehistä tarpeekseni.

Tunnen itseni. 40+ nainen, taustalla mm. kiusaamista, pitkäaikainen masennus yms. Syitä on niin paljon, etten niitä tässä lähde erittelemään tarkemmin. Ystävät kehuneet nätiksi, kauniiksikin jopa, mutten vaan pysty sitä uskomaan. Jos joku mies joskus on lähestynyt, niin olen terävällä kielelläni ja vielä terävämmällä luonteellani karkottanut lähestyjän jo alkuunsa. Olen nääs ehdollistunut siihen niin vahvasti, että lähestyjän motiivi on vain & ainoastaan saada minut naurunalaiseksi ja kiusata. Joten hyökkäys on paras puolustus. Flirttailla en osaa, enkä viitsi enää opetella. Lapsia ja perheen olisin halunnut, mutta nyt on jo iän puolestakin liian myöhäistä. Kohtalooni olen tyytynyt ja alistunut, vaikkei se mukavalta tunnukaan. Aina ei voi saada kaikkea mitä haluaa ja minun osani on tämä. Miksi tapella kohtaloaan vastaan ja haaveilla mahdottomia?

Olen vähän yli 40-vuotias nainen enkä ole seurustellut. Yksipuolisia rakastumisia on kyllä ollut ja myös minuun on rakastuttu yksipuolisesti. Ehkä olisin löytänyt seurustelukumppanin, jos olisin etsimällä etsinyt, mutta en osaa kaivata "jotain ihanaa miestä jota en vielä tunne" enkä sen vuoksi ole jaksanut nähdä etsimisen vaivaa.