Viisas nainen ottaa itselleen miehen joka rakastaa häntä,

voi sanoa, että rakastaa puolisoaan enemmän kuin puoliso häntä - tai päinvastoin? Miten rakkauden määrää voi arvioida? Miten voi tietää toisen "mielessä" olevan rakkauden määrän - tai edes sen "aitouden" (ihmisillähän on hyvin monia eri syitä olla toistensa kanssa, on erilaisia tarpeita ja niin edelleen, eikä välttämättä yhteenkään mennä aina rakkaudesta).

Koska minulla on, olen voinut valita ihan sillä perusteella, ketä itse rakastan.

eikö tietä jotak olette oppineet rakastamaan miestänne häiritse se että ette koksaan alussa kunnolla ns tulisesti rakastunut tuohon mieheen? vaan teidän täytyi opetella se. Ei siis tullut luonnostaan rakkaus ap

Romanttinen, seksuaalinen rakkaus kuuluu yhteen lasten saamisen ja perheen kanssa. Nyt vanhempana haaveilen kumppanista, jonka kanssa todella voisin jakaa arkipäivän vanhuuteen asti.



Eli lisääntymisvietti kera sen mukanaan tuoman vuosikymmenten perhesitoumusten alkaa muuttua itsekkääksi kahden ihmisen väliseksi suhteeksi.



Oma haaveeni on löytää ihminen, jonka kanssa haluan jakaa jokaisen arkipäivän. Rakkaus on varmasti osa sitä tunnetta, jota kaipaan, vaan hiukan eri muodossa. Seksi on varmaankin seitsemänkymppisenä pienempi osa ihmissuhdetta kuin lisääntymisiässä, ehkä silloin kumppanuus ja halu jakaa elämänsä sen oikean kanssa korostuu enemmän.

vaikka 26:lle



kyllä sen vaan tietää, jos toinen rakastaa enemmän tai vähemmän. Esim. kun itselläni on ollut suhteita, joissa olen ollut vähemmän rakastunut kuin toinen, olen voinut ohjailla ja kohdella toista ihan miten vaan ja toinen on "kääntänyt toisenkin posken", ollut liian vietävissä ja manipuloitavissa. Ja nyt sitten 15 v liitossani olen itse enemmän rakastavana ollut aina valmiimpi sovintoon, kompromisseihin ja joustamaan kuin mieheni.



Toinen asia mitä olen miettinyt: koska itse olen aidosti rakastanut, tämä ero koskee valtavasti ja nyt ainakin tuntuu siltä, että rakastan miestä jollain tasolla lopun elämääni. Hän taas pystyi "katkaisemaan" rakkautensa, se kuulemma vaan loppui. Minusta rakkaus, tosi rakkaus, ei voi koskaan loppua, eli hän ei ole koskaan minua oikeastaan rakastanutkaan, eli silloin rakkaus voi tosiaan loppua kun sitä ei koskaan ole ollutkaan.



Ja Forsythein taru on katsottu...ja tuo samainen kohtaus jäi mieleen...

Eli jos koen että rakastan miestäni vähemmän. Hän ei kiinnosta minua. Tunnen vetoa toisentyyppisiin miehiin. Niin miten silti hänen sanansa minua kohtaan satuttavat ja ero hänestä tuntuu tosi raskaalta? Rakastanko silti vai haluanko vain omistaa toisen?



en muista monesko numero olin

eikö tietä jotak olette oppineet rakastamaan miestänne häiritse se että ette koksaan alussa kunnolla ns tulisesti rakastunut tuohon mieheen? vaan teidän täytyi opetella se. Ei siis tullut luonnostaan rakkaus ap

ap ei ole yhtään tuiterissa, ihan vesiselvänä täällä ollaan! Millä perusteella olisin? Jos noiden kirjotusvirheiden takia päättelit niin se johtuu vain siitä että on langaton näppis josta patterit vähän uupuvat. Ap

vaikka 26:lle

kyllä sen vaan tietää, jos toinen rakastaa enemmän tai vähemmän. Esim. kun itselläni on ollut suhteita, joissa olen ollut vähemmän rakastunut kuin toinen, olen voinut ohjailla ja kohdella toista ihan miten vaan ja toinen on "kääntänyt toisenkin posken", ollut liian vietävissä ja manipuloitavissa. Ja nyt sitten 15 v liitossani olen itse enemmän rakastavana ollut aina valmiimpi sovintoon, kompromisseihin ja joustamaan kuin mieheni.

Toinen asia mitä olen miettinyt: koska itse olen aidosti rakastanut, tämä ero koskee valtavasti ja nyt ainakin tuntuu siltä, että rakastan miestä jollain tasolla lopun elämääni. Hän taas pystyi "katkaisemaan" rakkautensa, se kuulemma vaan loppui. Minusta rakkaus, tosi rakkaus, ei voi koskaan loppua, eli hän ei ole koskaan minua oikeastaan rakastanutkaan, eli silloin rakkaus voi tosiaan loppua kun sitä ei koskaan ole ollutkaan.

Ja Forsythein taru on katsottu...ja tuo samainen kohtaus jäi mieleen...

Toiset on myötäilevämpiä, toiset jää "tuleen makamaan" ja toiset katsoo eteenpäin jne.

[quote author="Vierailija" time="13.07.2011 klo 22:01"]

osoittautui väkivaltaiseksi kusipääksi. Eli jatkossa en enää etsi rakkautta, sen huomasi jo kuinka pitkälle sillä pääsi.

Se oli himoa, omistushalua, persoonallisuuhäiriöisen pätemisen tarvetta?

Oikea rakkaus on sitä, että tahtoo toiselle AINA vain hyvää!

Juuri näin ♥

Minä otin aikoinani miehen joka rakasti minua, olin hänelle "märkä  uni" ja perhoset vatsanpohjassa heti ensitapaamisesta.

Välitin toki hänestä heti  ja viihdyimme hyvin yhdessä, alussa olimme pari vuotta ystäviä kunnes aloitimme seurustelun. Meni kyllä muutama vuosi kun mietin onko tällainen ystävyys/kumppanuussuhde riittävä mutta sitten tajusin että oikeasti rakastin häntä syvästi. En intohimoisesti vaan levollisesti ja lämpimästi.

Tuo tunne on säilynyt kummallakin jo lähes 20v. Olen edelleen mieheni intohimon kohde ja perhoset on tallella ja toisaalta mies saa mun sydämeni läikähtämään ilosta joka päivä:D Parempaa ja onnellisempaa parisuhdetta en olisi voinut toivoa, intohimonkin saa herätettyä kerran pari viikossa.

Ehdottomasti helpompaa näinpäin kuin riutua intohimosta tai rakkaudesta!

[quote author="Vierailija" time="05.05.2014 klo 19:48"]

[quote author="Vierailija" time="05.05.2014 klo 07:17"]

Minä otin aikoinani miehen joka rakasti minua, olin hänelle "märkä  uni" ja perhoset vatsanpohjassa heti ensitapaamisesta.

Välitin toki hänestä heti  ja viihdyimme hyvin yhdessä, alussa olimme pari vuotta ystäviä kunnes aloitimme seurustelun. Meni kyllä muutama vuosi kun mietin onko tällainen ystävyys/kumppanuussuhde riittävä mutta sitten tajusin että oikeasti rakastin häntä syvästi. En intohimoisesti vaan levollisesti ja lämpimästi.

Tuo tunne on säilynyt kummallakin jo lähes 20v. Olen edelleen mieheni intohimon kohde ja perhoset on tallella ja toisaalta mies saa mun sydämeni läikähtämään ilosta joka päivä:D Parempaa ja onnellisempaa parisuhdetta en olisi voinut toivoa, intohimonkin saa herätettyä kerran pari viikossa.

Ehdottomasti helpompaa näinpäin kuin riutua intohimosta tai rakkaudesta!

[/quote]

Tarkoitatko riutumisella intohimon tai rakkauden puutetta?

[/quote]

En vaan sitä kalvavaa tunnetta minkä suuri intohimo tai rakastuminen aiheuttaa, se on oikeasti tosi ahdistavaa varsinkin jos ei ole varma toisen tunteista. Jatkuvaa odottamista, sydämentykytyksiä, pelkoa menettämisestä ja epävarmuutta siitä rakastaako toinenkin.

Hyvä tasainen ja lempeä molemminpuolinen rakkaus on aivan ihanaa, niin rauhoittavaa. Voi olla varma omista ja toisen tunteista ja vaan nauttia:) Intohimo kasvaa yhdessä olemisesta ja tekemisestä.

Silti oli kiva kokea tuo riuduttava intohimoinen rakkauskin ennen tätä oikeaa miestä,)

Vai oiskohan se kuitenkin niin että viisas nainen ottaa miehen joka rakastaa häntä ja jota hän rakastaa??? Saatan toki olla ihan tyhmä ja väärässä... :-|

Olen elänyt yli 20 vuotta miehen kanssa, joka sanoo rakastavansa minua. Itse tunnen vain jonkinlaista laimeaa kumppanuutta. Ei tässä muu rasita, mutta kun mies on seksuaalisesti hyvin aktiivinen ja itseäni ei kiinnosta pätkääkään, niin tämä asia hiertää välejämme jatkuvasti. Sitten minulla on lisäksi sellainen hirveä tunne, kuin olisin "myynyt itseni liian halvalla". Minulla oli ottajia vaikka kuinka paljon, mutta miten sitten päädyin tähän ratkaisuun - pari aiempaa tulista suhdetta päättyi olosuhteiden pakosta, kun muuttuivat etäsuhteiksi. En vain enää jaksanut sitä tunnemyrskyä ja eron tuskaa. Jo silloin, kun tämän tietoisen valinnan tein, pelkäsin, että entä jos vielä joskus kohtaan oikean rakkauden, miten sitten käy. No en ole kohdannut, olen sitä tietoisesti vältellyt. Mutta tiedän myös, että jos jonkin kohtalon oikusta kohtaisin uudelleen nuoruuden rakastettuni, seurauksista ei voi kukaan mennä takuuseen.

Varmaan tämä voisikin toimia, jos tämä mieheni olisi edes jollain tavalla rakastettava... ajattelin, että ehkä se rakkaus pikkuhiljaa kasvaa, mutta näin ei ole käynyt. Olemme liian erilaisia luonteeltamme, ja tätä on hirveä sanoa ja myöntää, mutta hän on tasoltaan alapuolellani. Ei näin saisi sanoa ihmisestä, mutta siltä minusta tuntuu ja näin on moni ystäväkin minulle suoraan sanonut. (Jos perusteluja kaipaatte, niin alkajaisiksi jo esimerkiksi se, että mies on pitkäaikaistyötön, saamaton nahjus, joka odottaa minun hoitavan kotiaskareetkin melkein yksin, vaikka jo elätän tämän perheen yksin.) Miksi sitten en eroa.. huoh... olen niin väsynyt kaikesta, etten jaksa edes paneutua siihen prosessiin.

Minäkin tein niin kuin ap sanoo viisaan naisen tekevän, enkä ole katunut. Odotin aikani sitä suurta rakkautta mutta sitä ei tullut, joten menin naimisiin miehen kanssa josta pidin ja joka mitä ilmeisemmin on pitänyt kovasti myös minusta, sillä yhteistä taivalta on jatkunut jo 22 vuotta. Meillä on suht onnellinen ja tasapainoin avioliitto. En voi valittaa.

Kyllä tuossa sanonnassa viisautta on. Olen itse hylännyt monta miestä, jotka rakastivat minua, mutta minä en rakastanut heitä. Ajattelin, että he ansaitsevat naisen, joka rakastaisi. Sitten rakastuin miehiin, jotka eivät rakastaneet minua. Tällainen asetelma on hankala varsinkin naisen kannalta, koska mies hyvinkin mielellään tapailee naista, vaikkei häntä rakastaisikaan, siis ihan seksinkin vuoksi. Harvalla miehellä on niin paljon selkärankaa tai empatiakykyä, että hän jättäisi naisen tällaisessa tapauksessa, jossa naisen rakkaus ihanasti antaa tietä intiimiin suhteeseen.

Parasta olisi, jos rakkaus olisi molemminpuolista, mutta jos ollaan tilanteessa, jossa tätä ihannetilaa ei saavuteta, niin ehdottomasti sitten sellainen kompromissi, että mies on se rakastava osapuoli. Kun nainen tekee ratkaisun olla parisuhteessa ilman rakkaudentunteita, hän on ehkä miestä valmiimpi kantamaan vastuun valinnastaan ja sitoutumaan juuri tähän mieheen.

Niille, joita tää ikiaikainen aihe kiinnostaa, katsokaapa erinomainen brittisarja Parade´s End. Siinähän nainen (Rebecca Hall) ottaa aviomiehekseen ns. turvallisen, järkevän, jäykän, muodollisen, ruman ja tylsän miehen (Benedict Cumberbatch) lehtolapsensa huoltajaksi ja hurvittelee ihanien rakastajiensa kanssa.

Mutta kuinkas sitten käykään? Mitä jos omasta aviomiehestä tuleekin se pakkomielle, mutta tämä ei korvaansa enää lotkauta? Viiden vuoden myskin tuoksu, naisen kiiman tuoksu, joka herättää koko pataljoonan... Hauska ja älykäskin minisarja. Löytyy netistä.

Minä en saanut miestä joka olisi rakastanut minua oikeasti. Enää en kyllä uskokaan että miehet osaisivat rakastaa, kunhan vain etsivät sopivaa pakettia tarpeitansa tyydyttämään.
Luulen että olisin rakastunut melko helposti sellaiseen jonka tajuaisin minua rakastavan, olen sen verran tyhmä että ihastun helposti vaikka minkälaiseen paskaörkkiin joka vain mua kerran katsoo.

[quote author="Vierailija" time="06.05.2014 klo 13:00"]

Kyllä tuossa sanonnassa viisautta on. Olen itse hylännyt monta miestä, jotka rakastivat minua, mutta minä en rakastanut heitä. Ajattelin, että he ansaitsevat naisen, joka rakastaisi. Sitten rakastuin miehiin, jotka eivät rakastaneet minua. Tällainen asetelma on hankala varsinkin naisen kannalta, koska mies hyvinkin mielellään tapailee naista, vaikkei häntä rakastaisikaan, siis ihan seksinkin vuoksi. Harvalla miehellä on niin paljon selkärankaa tai empatiakykyä, että hän jättäisi naisen tällaisessa tapauksessa, jossa naisen rakkaus ihanasti antaa tietä intiimiin suhteeseen.

Parasta olisi, jos rakkaus olisi molemminpuolista, mutta jos ollaan tilanteessa, jossa tätä ihannetilaa ei saavuteta, niin ehdottomasti sitten sellainen kompromissi, että mies on se rakastava osapuoli. Kun nainen tekee ratkaisun olla parisuhteessa ilman rakkaudentunteita, hän on ehkä miestä valmiimpi kantamaan vastuun valinnastaan ja sitoutumaan juuri tähän mieheen.

[/quote]

Näet aika hyvin asian ytimeen ja osaat huomata dilemman, kummankin osapuolen kannalta.

[quote author="Vierailija" time="06.05.2014 klo 13:00"]

Kyllä tuossa sanonnassa viisautta on. Olen itse hylännyt monta miestä, jotka rakastivat minua, mutta minä en rakastanut heitä. Ajattelin, että he ansaitsevat naisen, joka rakastaisi. Sitten rakastuin miehiin, jotka eivät rakastaneet minua. Tällainen asetelma on hankala varsinkin naisen kannalta, koska mies hyvinkin mielellään tapailee naista, vaikkei häntä rakastaisikaan, siis ihan seksinkin vuoksi. Harvalla miehellä on niin paljon selkärankaa tai empatiakykyä, että hän jättäisi naisen tällaisessa tapauksessa, jossa naisen rakkaus ihanasti antaa tietä intiimiin suhteeseen.

Parasta olisi, jos rakkaus olisi molemminpuolista, mutta jos ollaan tilanteessa, jossa tätä ihannetilaa ei saavuteta, niin ehdottomasti sitten sellainen kompromissi, että mies on se rakastava osapuoli. Kun nainen tekee ratkaisun olla parisuhteessa ilman rakkaudentunteita, hän on ehkä miestä valmiimpi kantamaan vastuun valinnastaan ja sitoutumaan juuri tähän mieheen.

[/quote]

Miksi et ole rakastanut noita miehiä? Mikä heissä oli vikana?

Mikä sai sinut rakastumaan noihin miehiin, jotka eivät rakastaneet sinua?

[quote author="Vierailija" time="13.07.2011 klo 21:13"]

Nyt minulla on mies joka rakastaa minua ja minäkin häntä, en vaan niin seksuaalisesti. Silti on hyvä olla. Ja kun lapset on jo tehty, niin en pidä seksiä mitenkään tärkeänä.

Voi kun olisin nuorena jo tajunnut ottaa sen viisaan miehen...

[/quote]

Säälittävä liitto. Miksi joku edes suostuu tuollaiseen liiton irvikuvaan? Ei seksiä?