Kenellään muulla ei kyllä voi olla samaa ongelmaa: Herkistyy nähdessään LIIKENTEENOHJAAJAN!

Koko elämäni aikana eniten on liikuttanut se, kun joskus pikkusiskoni kaveri kannusti omaa pikkusiskoaan kokeilemaan polkupyörällä ajamista ilman apupyöriä. Seurasin teini-ikäisenä sisältä ikkunan takaa, kun lapset ajelivat edestakaisin tiellä. Ensin se pikkutyttö paineli menemään apupyörien kanssa, avoinaisesta ikkunasta kuului miten apupyörät rahisivat hiekkatiellä. Normaalisti isommat lapset pitivät tuota pikkusiskoa lähinnä maanvaivana, mutta nyt molemmat kannustivat sitä kokeilemaan oman siskoni pyörää, jossa ei ollut apupyöriä. Näin puiden lomasta miten pikkutyttö viiletti eteenpäin pellavapäisenä ensimmäistä kertaa ilman apupyöriä, veljensä huutaessa niin iloisena ja ylpeänä "hyvä Juulia, hyvä!". 

Kerran joku pikkupoika ilahtui ihan hirveästi kaupassa, kun huomasi kassajonossa äitinsä ostaneen hänelle rusinoita. Kaikki muut olivat jonossa yhtä hymyä, itse nieleskelin kyyneleitä.

Itse liikutun

kun käydään sirkuksessa istumaan, on hämärää, musiikki soi ja odotellaan esityksen alkamista

Esim. itsenäisyyspäivän paraatin alkutahdit

Kun menemme lentokentälle (emme usein, joka toinen vuosi ehkä) ja kenttä alkaa näkyä. Seuraava nieleskely tulee matkatavaroita jättäessä. Maaliskuussa kun olimme lähdössä reissuun, jätimme tavaroita hihnalle. Virkailija jututti lapsia ja lapset höpöttivät ummet ja lammet. Minä tein kaikkeni etten olisi vollottanut... :)

Olin silloisen poikaystävän kanssa rannalla, löydettiin erikoinen kivi, iso vihreäsävyinen jossa oli säännöllinen pyöreä reikä. Nimettiin se oliivikiveksi ja nostettiin se ison kiven päälle josta ihmiset näkisivät sen.

Lähdettyämme iski kauhea sääli, mitä jos se oliivikivi viihtyikin hyvin samankokoisten kivien joukossa ja nyt haikailee onnettomana ja yksinäisenä vanhaan paikkaansa ja poimittiin vain koska oli erikoisen näköinen vaikka oikeasti oli ehkä hyvin kaino kivi. Asia piti käsitellä akuutisti ja oli ok vasta sitten kun ajattelin asiaa siltä kantilta että muutos on pysyvä tila ja se sama kivi on ollut monessa muussakin paikassa ennen edellistä ja kuka tietää miten se kivi on saanut sen pyöreän reikänsä, se on voinut olla ikävää mutta siitäkin on jo aikaa ja me oltiin vain yksi luonnonvoima muiden joukossa jotka hiljalleen siirtävät kiviä. Ja ikää oli 29.

Pienenä säälin keppejä metsässä niin paljon että kun olin huomannut muiden joukosta kivan kepin ja hetken pitänyt sitä mukana, se piti ottaa mukaan kotiin ettei se jäisi sinne kylmään ja märkään hylättynä.

Vein pulloja alkoon ja siinä oli kaksi resuisen näköistä mummelia tonkimassa roskiksia. Toinen löyti pari tölkkiä, pesi ne ja oikoi että automaatti hyväksyisi ne. Toinen ei löytänyt roskiksesta mitään ja minä liikutuin niin että annoin kuittini hänelle. Hän katsoi minua ihmeissään, etsi kuulemma erikoisia pulloja kokoelmiinsa...kyllä hävetti...

liikutuin kun kirppistavaran hakija oli vähän resuisen näköinen, joten annoin reilusti alennusta. kun hän ajoi pois niin huomasin että autona oli iso uusi Audi. 

Ja tulen liikuttumaan seuraavankin kerran ja toimimaan samoin!

Kuuntelen paljon äänikirjoja työmatkoilla. Varsinkin Laila Hirvisaaren kirjoja (Koivu ja tähti, Lehmusten kaupunki jne.) on ollut "vaikea" kuunnella, kun olen liikuttunut niistä. Sodan jaloissa olevat lapset pitävät huolta toisistaan. Sotalapsikohtalot varsinkin itkettävät tosi paljon.

Liikutun myös lasteni tekemisistä. Oma-aloitteisesta roskapussin viennistä, yllättävästä halauksesta, loppuun asti ajatellusta lahjasta. Ja siis lapseni ovat ihan oma-alotteisia ja halailevia ;) 

Tästä ketjusta liikutun myös, kun täällä oli vain yksi feikkiviesti, muut niin aitoja. Tämän jälkeen en varmaankaan enää pysty katseleen jäätelöä syöviä miehiä kuivin silmin.

Liikutun myös siitä, kun lapseni opettaja puhuu siitä, miten hän liikuttuu kevätjuhlassa. Yhdessä sitten vetistelemme talvipakkasella hänen tulevaa liikuttumistaan keväällä. 

Muistatteko kun täällä oli jokin aika sitten se ketju miehistä, jotka ostaa ruokakaupasta ihan vääriä asioita? Ne jutut siellä ketjussa itkettivät lähes poikkeuksetta. Se ajatus kaikista niistä miehistä siellä kaupassa, ihan eksyneinä ja hämmentyneinä... Äääääh!!!

Ihana ketju! Tekee hyvää omalle identiteetille, kun huomaa, että monet muutkin liikuttuvat.

Mun pikkuveljen olisko ollut 9-v synttärit. Pöytä katettu varmaan kymmenelle pojalle, värikkäät servietit, lautaset, kulhoissa karkkeja ja sipsejä ja veli istuu siinä yhden kaverin kanssa. Kukaan muu ei tullut, isä siinä hermostuneena yrittää kohottaa tunnelmaa ja hyörii ja pyörii. Tästä 20 vuotta aikaa mutta edelleen tulee surku veljen puolesta.

Ja aina kun täällä AV:lla lukee juttuja pettyneistä lapsista joiden synttäreille ei tullut vieraita.

[quote author="Vierailija" time="09.05.2014 klo 00:03"]

Kun olin alle kouluikäinen, olin mukana erään minua 5 vuotta vanhemman koululaisen kevätjuhlassa. Hän lauloi kuorossa Nousee päivä, laskee päivä, kiitää vuodet niin jne. Ja minua itketti hirveästi. Tajusin sen ikäisenä tuon laulun sanoman.

Samoin itketti noin kymmenvuotiaana pikkusiskon päiväkodin kevätjuhlassa, kun katselin hänen esitystään Pieni tytön tylleröinen.

[/quote]

Tuohon jälkimmäiseen muistoon on vielä lisättävä se, että suretti kun äitimme ei päässyt sinne siskon päiväkodin juhlaan iltatyön takia (järjestivät sen illalla). Äiti pyysi että minä ainakin menisin. Tuli se äidin virka todellakin hoidettua, kun niin liikutuin. Sisko itse ei muista edes koko juhlaa!

Liikutun aina kun näen miehen syövän yksin jossakin huotsikalla tai lounasravintolassa.Mistähän se oikein johtuu ?.Näyttävät jotenkin niin nöyriltä.Pahinta ne työvaatteet päällä olevat.

Mä vollotin viimeksi aivan täysillä kun jonkun linkin kautta eksyin youtube-pätkään jossa oli Justin Bieberin ja Selena Gomezin kuvia yhdessä vuosien varrelta. Ne näytti jotenkin niin ihanilta ja niin viattomalla tavalla kiihkeästi rakastuneilta.Oi sitä nuoruuden rakkautta.

Minusta on liikuttavaa, kun joku pariskunta lähtee Tukholman risteilylle. Ovat kenties säästäneet rahaa. Siellä ne istuvat hienossa laivaravintolassa ja ovat koko viikonlopun samoissa siisteimmissä vaatteissaan. En tiedä miksi itkettää tämä.

[quote author="Vierailija" time="10.05.2014 klo 09:40"]

Meillä on isot ikkunat ja kolme lasta, eli ikkunat on aina täynnä sormenjälkiä. Aina niitä pyyhkiessä vetistelen. Joskus olen jopa pessyt ikkunan niin, että olen jättänyt yhden pienen käden jäljen ikkunaan ja siis pyyhkinyt vaan siitä ympäriltä. Mun ihanat lapset siinä ikkunassa aina niin innoissaan katselee pihalle. Ja kohta ne kasvaa isoiksi, eikä enää lääpi ikkunoita... :'(

[/quote]

Mullakin oli pitkään yksi ikkuna, jossa oli kämmenen jälki. Enkä ole edes varma, oliko se oman lapsen käden jälki vai synttärijuhlahumussa tullut lapsen jonkun kaverin jälki. Mutta se oli niin täydellinen ja kaunis, että sai olla paikallaan toista vuotta. Sitten kyllästyin sisarusteni jatkuvaan vinoiluun siitä. Nyt harmittaa, että pesin sen pois. Olisihan se siinä voinut olla.

[quote author="Vierailija" time="08.05.2014 klo 01:22"]

Nuori mies oli leiponut juhliin mustikkapiirakkaa jota kukaan ei syönyt...

[/quote]

Yllättävän monet mainitut liikutuksenaiheet tässä ketjussa saivat palan kurkkuun. Reppanat miehet kauhtuneessa pikeepaidassaan, jätskiä syövät yksinäiset miehet jne. Liikutun niistä myös ja olen luullut, ettei muut. Mutta tämä lainattu kommentti sai itkemään ääneen. Ihan rintakehästä puristaa.

Kun olin synnyttänyt esikoiseni, katsoin sairaalan ikkunasta ulos ja näin ruumisauton ajavan sairaalalta poispäin. Yhtään liioittelematta itkin näkyä päivittäin monen viikon ajan. Ehkä synnytyshormoneilla oli erityisherkistävääkin vaikutusta, mutta ajatus siitä, että juuri toisen elämä oli alkanut ja toisen päättynyt, tuntui musertavan minut alleen.

No äsken näytettiin kun Euroviisuissa Suomen lukiopoikien koulu oli tehnyt videotervehdyksen, jossa koko koulu kannusti poikia, sai kyynelet silmiin, sniiif!

Liikutun myös kaikesta yhteiskunnan yhteispelistä ja toimivuudesta, kuten siitä että ambulanssille kaikki antaa tietä yhteisestä sopimuksesta jne. Ymmärrän hyvin myös tuon liikenteenohjaajaliikutuksen :D

Mua liikuttaa myös valtavasti vanhat ihmiset erityisesti vanhat pariskunnat esim. kaupassa. Tulee sellainen olo, että tosi hienoa kun pärjäätte tässä koko ajan kehittyvässä maailmassa. Ja tosiaan se parempiin vaatteisiin pukeutuminen liikuttaa. Tulee mieleen omat isovanhemmat, jotka pukeutuivat aina siistimpiin vaatteisiin kun lähtivät kauppaan tai lääkäriin tms. Mummulla oli valkoiset nilkkasukat joiden yläreunassa oli pitsiä. Kerran kaupassa joskus ennen joulua vanha mummeli katseli jotain tyttöjen prinsessaleluja ja totesi, että kai mun täytyy sille tällainen ostaa. Mun mielestä oli ihan selvää, että mummeli halusi itse ostaa lelun varmaankin lapsenlapselleen, koska se oli hänen mielestään niin ihana. Mua alkoi itkettää kun mietin, että toivottavasti lapsenlapsi (tai kenelle lahja sitten olikaan) on sitten kiitollinen lahjasta eikä ainakaan mummon kuullen sano siitä mitään negatiivista.

Mua liikuttaa myös kaverin mies, joka ihan tosissaan kertoo aina maailman huonoimpia ja kuluneimpia vitsejä. Mies on tosi ystävällinen ja avulias aina. Nauran vitseille aina kohteliaasti kuin kuulisin ne ensimmäistä kertaa. Mies ihan oikeasti kuvittelee kertovansa hauskoja juttuja ja mulla tulee sellainen hassu olo kun kuuntelen juttuja. En oikeastaan haluaisi, että hän lopettaisikaan niiden kertomista, koska hän kertoo niitä aina niin ylpeänä.

Joskus nuorena silloinen poikaystävä selitti ihan tohkeissaan ammattikoulun matikankokeen jälkeen kuinka oli osannut ratkaista tehtävän, joka mulle lukion lyhyellä matikalla oli ihan päivänselvä. Tuo silloinen poikaystävä selitti pitkään ja piirsi paperillekin kuinka onnistui ratkaisemaan vaikeana pitämänsä tehtävän. Mua liikutti ihan hirveästi kun hän oli niin ylpeä tehtävän ratkaisusta.

[quote author="Vierailija" time="08.05.2014 klo 22:19"]

Mun pikkuveljen olisko ollut 9-v synttärit. Pöytä katettu varmaan kymmenelle pojalle, värikkäät servietit, lautaset, kulhoissa karkkeja ja sipsejä ja veli istuu siinä yhden kaverin kanssa. Kukaan muu ei tullut, isä siinä hermostuneena yrittää kohottaa tunnelmaa ja hyörii ja pyörii. Tästä 20 vuotta aikaa mutta edelleen tulee surku veljen puolesta.

Ja aina kun täällä AV:lla lukee juttuja pettyneistä lapsista joiden synttäreille ei tullut vieraita.

[/quote]

Näitä en minäkään kestä. Miten sun veli selvisi? Ahdistaa. Terveisiä.

Elokuun lämpimät tuuliset päivät saavat minut liikutuksen valtaan ja samalla mieleni valtaa kaiho, minusta tulee siis kaihomieli. Kaukokaipuu kuuluu myös tuohon kuvioon, ahdistaa ja pitäisi päästä aavan meren tuolle puolen, siellä jossakin on maa ... nyyh, nyyh, niisk :'(

Kun olin alle kouluikäinen, olin mukana erään minua 5 vuotta vanhemman koululaisen kevätjuhlassa. Hän lauloi kuorossa Nousee päivä, laskee päivä, kiitää vuodet niin jne. Ja minua itketti hirveästi. Tajusin sen ikäisenä tuon laulun sanoman.

Samoin itketti noin kymmenvuotiaana pikkusiskon päiväkodin kevätjuhlassa, kun katselin hänen esitystään Pieni tytön tylleröinen.