Lue keskustelun säännöt.
Kenellään muulla ei kyllä voi olla samaa ongelmaa: Herkistyy nähdessään LIIKENTEENOHJAAJAN!
07.07.2011 |
Mistä moinen voi johtua? :O
Näin on ollut koko aikuisikäni varmaan.
Kerran olin vetäjänä, kun vein bussilastillisen lapsia leirille, olipa nieleskelemistä, kun tuli liikenteenohjaajat vastaan.
Ja tietyömaalla sama juttu, ihan voi tulla jopa tippa silmään.
Ja tänään, kaiken huippu! Siis aloin itkemään, kun menimme Mäntyharjun loma-asuntomessuille, ja siellä niitä liikenteenohjaajia vasta olikin. Niin vollotin silmät vetisten. Onneksi mies ei ollut mukana... pitäisi hulluna.
Ja tämä ei ole provo.
Liikutun kyllä muutenkin, mutta en omasta mielestäni edes herkästi, mutta tämä on kyllä kummajaisten kummajainen, tämä liikenteenohjaajaliikuttuvuus!
Kommentit (319)
Meinaan aina itkeä, kun vien rahaa joulun alla Pelastusarmeijan joulupataan. En yhtään tiedä miksi.
Samoin minua liikuttavat poliisit tien päällä. Tulee sellainen olo, että nuo välittävät siitä, että me päästään turvallisesti kotiin :)
Lentoasemilla olen aina pala kurkussa, vaikkei kukaan olisi vastassa ja olisin ollut vain pian päivän työmatkalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luen teidän liikutuksen aiheitanne ja märisen :)
Itse liikutun vaikka mistä. Viimeksi siitä, että ystäväpariskuntani 5-vuotias tyttö halusi kertoa minulle "tyttöjen salaisuuksia" ja 7-vuotias poika halusi istua sylissäni, kun pelasimme lautapelejä. Samoille lapsille olen "Kaisa-täti", ja he kutsuvat tädeiksi minun lisäkseni vain isänsä ja äitinsä siskoja.
t. Yks vela
Takuuvarma itkettäjä, Tommi Läntisen Syvälle sydämeen sattuu biisi. Ei tarvi kuin biisin alku kuulla niin vollotan ihan täysillä. Ennen toi kyyneleet silmiin Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, mutta nykyään pystyn jo laulamaan sitä lapsellenikin.
Jos joku on panostanut esim juhliin ja odottaa vieraita paikalle eikä kukaan saavu, niin en kestä itkemättä :( Lapsen synttäreillä jouduin sen itse kokemaan. Yksi sukulainen saapui paikalle, moni lupasi tulla mutta eivät edes peruneet. Mietin mitä jos tulevaisuudessa näin käy, lapsi odottaa vieraita, minä olen panostanut koristeluun ja tarjoiltaviin eikä kukaan saavu paikalle :( Onneksi 3 vuotias ei välittänyt, mutta voi että mua itketti!
Veteraanijuhla tv:stä. Se hetki kun Narvan marssi alkaa soida ja muutama veteraani sotilashenkilöiden tukiessa lähtevät hitaasti viemään seppelettä sankarihaudoille. Kuinka kaikki nousevat ylös ja seuraavat katseellaan kulkuetta ulos asti. Ja tietenkin Veteraanin iltahuuto. Itken nytkin tätä kirjoittaessa.
Mä itkin ihan kunnolla, kun lapsi katsoi kakkoselta Milliä ja Mollia. Jakso kertoi vanhasta pariskunnasta, Mammasta ja Papasta. Alussa he lopettivat toistensa lauseet ja olivat onnellisia yhdessä.
Sitten Pappa sairastui ja lääkäri sanoi hänelle, että hän ri elä kauaa ja pitää ottaa rauhallisesti. Pappa ei kertonut Mammalle, vaan teki paljon hommia; kylvi perunoita, pilkkoi puita ym.
Seuraavana yönä Pappa nukkui pois ja jätti mammalle kirjeen "Kaikki tarvikkeet riittävät kunnes olet 100-vuotias.
Jonkin ajan kuluttua Mammalla oli 100-vuotispäivä ja hän teki viimesistä perunoista ruokaa, käytti viimeiset hillot ja illan päätteeksi laittoi viimeisen halon takkaan. Yöllä hänkin nukkui pois. Mamma haudattiin Papan viereen heidän kotitilallaan olevan tammen alle.
Itkin Papan kuolemasta asti koko jakson. :D Yritin kirjoittaa mahdollisimman hyvin jakson tarinan, että muutkin pääsevät tunnelmaan. :D Lapsi oli muuten ihan ihmeissään, että mitä toi äiti nyt vollottaa kesken hyvän ohjelman!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla samanlainen on Taru sormusten herrasta -leffassa kun Aragorn tulee sanomaan että Gondor pyytää apua ja Theoden vastaa, että And Rohan will answer! Ja se kun ne merkkitulet syttyy :')
Yksi linja selvästi näissä liikuttumisissa on velvollisuuden täyttäminen ja yhteisön puolesta toimiminen :) Sotaveteraanit, liikenteenohjaajat, ambulanssit...
[quote author="Vierailija" time="08.05.2014 klo 09:16"]
[quote author="Vierailija" time="07.05.2014 klo 23:55"]Oon olevinaan kovakin pimu mutta huh tätä keskustelua. Varsinkin vanhat papat ja ukot ja Teneriffa-tuliaiset aiheutti painetta nenänvarteen.
Mua herkistää aina takuuvarmasti yksinäiset tai siis yksinolevat ihmiset baarissa. En pysty edes katsoa päin kun ovat orvon näköisenä pöydässä tai tiskillä ja hamuilevat katseella jotain tuttua tai menevät iskemään juttua jollekkin porukalle josta näkee ettei oikeen seura kiinnosta. Tulee oikeen maailmantuska ja kauhean surullinen olo. (Sama fiilis kun tuosta vanhat äijät kaupungilla- hommasta)
Ja yksi pahimmista on kohtaus harry potterin vikasta leffasta, missä ne rupeaa loitsimaan suojataikoja tylypahkan ylle ja se macgarmiva komentaa niitä patsaita jotenkin että "tehkää velvollisuutenne, koulu on vaarassa, suojelkaa tylypahkaa" ja kaikki velhot kuiskii suojataikoja kylmänrauhallisesti yhtenä rintamana. Mikään muu elokuva tai kohtaus ei oo aikasemmin itkettäny mutta toi. Huhhuh
Nää tais olla tavallaan vähän off topic mutta menkööt
[/quote]
Tää Harry Potter -kohtaus aiheuttaa mussakin välittömän vollotuksen! Kohtauksen musiikki tekee tilanteesta jotenkin niin mahtipontisen.
Ehkä olen myös kuunnellut tuota samaista kappaletta repeatilla ja vollottanut....
[/quote]
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="08.05.2014 klo 17:34"]Mä itkin ihan kunnolla, kun lapsi katsoi kakkoselta Milliä ja Mollia. Jakso kertoi vanhasta pariskunnasta, Mammasta ja Papasta. Alussa he lopettivat toistensa lauseet ja olivat onnellisia yhdessä.
Sitten Pappa sairastui ja lääkäri sanoi hänelle, että hän ri elä kauaa ja pitää ottaa rauhallisesti. Pappa ei kertonut Mammalle, vaan teki paljon hommia; kylvi perunoita, pilkkoi puita ym.
Seuraavana yönä Pappa nukkui pois ja jätti mammalle kirjeen "Kaikki tarvikkeet riittävät kunnes olet 100-vuotias.
Jonkin ajan kuluttua Mammalla oli 100-vuotispäivä ja hän teki viimesistä perunoista ruokaa, käytti viimeiset hillot ja illan päätteeksi laittoi viimeisen halon takkaan. Yöllä hänkin nukkui pois. Mamma haudattiin Papan viereen heidän kotitilallaan olevan tammen alle.
Itkin Papan kuolemasta asti koko jakson. :D Yritin kirjoittaa mahdollisimman hyvin jakson tarinan, että muutkin pääsevät tunnelmaan. :D Lapsi oli muuten ihan ihmeissään, että mitä toi äiti nyt vollottaa kesken hyvän ohjelman!
[/quote]
Tommostako näytetään?!! Kamalaa, olen 35 v enkä kestänyt melkein edes lukea :( :(
Selailin kerran asuntoja netissä, ja vastaan tuli jokin asunto, jota myytiin vuokrattuna. Se oli sellainen liikuttavan mummomaisesti sisustettu, en nyt osaa kovin tarkkaan kuvailla, mutta ihan selvästi joku mummo siellä asui. (Ajattelin että yksin, ja kehittelin muutenkin päässäni tarinoita yksinäisestä vanhasta leskirouvasta...) Kyyneleet nousivat silmiin siinä vaiheessa, kun mieleen tuli että mitä jos se uusi omistaja jossakin vaiheessa purkaa mummon vuokrasopimuksen ja mummo joutuu muuttamaan omasta kodistaan pois. :( Itkin tätä koko illan.
Yksinäiset vanhukset kahviloissa itkettävät myös takuulla. Siinä ne vain rauhallisesti napostelevat pullaa ja hörppivät kahvia... Eiiii... :( <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloin maanantaina epäilemään, etten oikeesti voi elää itseni kanssa. Käytiin pikaruokalassa syömässä ja siellä oli syömässä ulkomaalaistaustaisen näköinen mies, joka pyöri siellä kauan ennen kuin meni tilaamaan, ja istuutui sitten yksin pöytään syömään. Mua alkoi itkettää kun tuli mieleen kaikkea onkohan sillä perhettä yms, teki mieli mennä juttelemaan. Säälitti kun se yksin istui siinä, vaikka yritin ajatella, että voihan se olla vaikka lounastauolla, mitäs itkemistä siinä on.
Herkistyn myös mm. aina kun joku ylittää itsensä ja on ylpeä suorituksestaan (tyyliin Idolsin koelaulut) ja esimerkiksi sorsa ja perässä taapertavat poikaset on jotain tosi liikuttavaa.
Ala-asteikäisenä meidän pikkukylän keskustassa oli katusoittaja, selvästi ulkomaalaistaustainen hänkin. Oli viileää, joko syksy tai kevät, ja minua säälitti hirveästi. Kävin antamassa miehelle lapaseni. Mies hymyili ja jatkoi kitaran soittamista lapaset kädessä. En tosiaankaan ole mikään rohkea, etenkään lapsena, enkä edes uskaltanut sanoa miehelle mitään.
Kerroin asiasta äidilleni jopa hieman häpeillen (pelkäsin, että suuttuu, kun luovuin hanskoistani), mutta en ole ehkä ikinä nähnyt äitiäni niin ylpeänä minusta. Illalla kysyin itkien ja huolissaan äidiltä, mihinköhän se mies meni yöksi.
Että semmoinen herkkis täällä :D
Jeee en oo ainoo liikuttuja!
Olen päiväkodissa töissä ja kun pidän varhaiskasvatussuunnitelma-keskusteluita, herkistyn itse kun kehun lasta. Oikein kyyneleitä joutuu nieleskelemään onnesta :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua alkaa aina lentokoneessa itkettää, kun sanotaan että pitää laittaa happinaamari itselle ennenkuin auttaa muita.
Liikutun isästäni! Käyn lapsuudenkodissa n. 5 x vuodessa ja isästä on tullut jotenkin niin liikuttava :,) aina yksi harmaa viiksikarva enemmän, vatsaakin on aina enemmän mutta silti huolehtii aina pihahommista ja touhuaa autotallissa :) ja ai että liikuttaa kun ulkoilun jälkeen isi tyytyväisenä pääsee ruokapöytään ja koskaan ei valita :')
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyyh, ihanaa että täällä on muitakin itkupillejä. Olen huomannut, että iän myötä tämä vain pahenee. Kohta olen kuin äitini; kun auto ei lähde käyntiin hän itkee, kun käynnistyy niin itkee taas.
Ihmisen (Armstrong) ensimmäiset sanat Kuussa, joka kerta kun kuulen.
Maiden rajojen ylittäminen; se kun tulee se kyltti jossa vaihtuu toinen maa.
Ootte ihania :)
Itse olen aikamoinen liikuttuja myös. Kaikki, mikä liittyy heikompien auttamiseen ja puolustamiseen, eläimiin, epäoikeudenmukaisuuden vastustamiseen jne. saa kyynelkanavat auki. Samoin yhteiset, jaetut kokemukset, sekä ilot että surut. Ynnä moni muu. Joten ambulanssit, paloautot ja muut ovat minulle tuttua kauraa. Viime kesänä istuskelin ulkosalla ja nautin auringosta, kunnes kova sadekuuro yllätti. Olin juuri katsellut pihan kukkia ja miettinyt, kuinka kohta täytyy niitä kastella. Ja sitten luonto hoiti asian, juuri sopivaan aikaan. Istuin kaatosateessa ja itkin ääneen liikutuksesta. Naapurit varmaan aattelivat, että olen jotenkin outo. :-)
Sorry viestittelijä nro 160. Ei todellakaan pitänyt alapeukuttaa. iPadilla näitä viestejä lueskelen ja sormi hipaisi peukun kuvaa :-(
Tämä ketju sais mun äänen, jos äänestettäs kaikkien aikojen parasta AV-ketjua :) Hyvä mieli tulee näitä lukiessa :)
[quote author="Vierailija" time="08.05.2014 klo 19:17"]
Aloin maanantaina epäilemään, etten oikeesti voi elää itseni kanssa. Käytiin pikaruokalassa syömässä ja siellä oli syömässä ulkomaalaistaustaisen näköinen mies, joka pyöri siellä kauan ennen kuin meni tilaamaan, ja istuutui sitten yksin pöytään syömään. Mua alkoi itkettää kun tuli mieleen kaikkea onkohan sillä perhettä yms, teki mieli mennä juttelemaan. Säälitti kun se yksin istui siinä, vaikka yritin ajatella, että voihan se olla vaikka lounastauolla, mitäs itkemistä siinä on.
Herkistyn myös mm. aina kun joku ylittää itsensä ja on ylpeä suorituksestaan (tyyliin Idolsin koelaulut) ja esimerkiksi sorsa ja perässä taapertavat poikaset on jotain tosi liikuttavaa.
Ala-asteikäisenä meidän pikkukylän keskustassa oli katusoittaja, selvästi ulkomaalaistaustainen hänkin. Oli viileää, joko syksy tai kevät, ja minua säälitti hirveästi. Kävin antamassa miehelle lapaseni. Mies hymyili ja jatkoi kitaran soittamista lapaset kädessä. En tosiaankaan ole mikään rohkea, etenkään lapsena, enkä edes uskaltanut sanoa miehelle mitään.
Kerroin asiasta äidilleni jopa hieman häpeillen (pelkäsin, että suuttuu, kun luovuin hanskoistani), mutta en ole ehkä ikinä nähnyt äitiäni niin ylpeänä minusta. Illalla kysyin itkien ja huolissaan äidiltä, mihinköhän se mies meni yöksi.
Että semmoinen herkkis täällä :D
[/quote]
Mä liikutuin nyt tuosta, kun kuvittelin kuinka ylpeä sun äiti on susta ollut... :')
Mä vollotan aina, kun on vähäänkään dramaattisempaa musiikkia elokuvissa. Viimeksi tuli vollotus kun näin (kuulin) Grace Kelly -elokuvan trailerin. Itketty on myös vuolaasti delfinaarion esityksessä.