Lue keskustelun säännöt.
Mä niin inhoan miehen lasta...
03.07.2011 |
On meillä nyt loma-aikaan pidemmän jakson ja näin kolmantena päivänä (josta suurimman ajan päivästä olin poissa kotoa) ihan totaalisesti meinaa kilahtaa.
8v poika kyseessä. Sotkee, vänkää pelaamista jatkuvasti, kököttelee nurkassa, ei käy ikinä ulkona, ei kavereita (tosin hänen seurassaan ei oikein kukaan viihdykään!), kuiskailee puhuessaan tai sitten vastaavasti riehuu älyttömyyksiä... lääkkeet ovat onneksi lieventäneet ylivilkkautta ja tic-oireita (yltiö pahat ja inhottavat).
Mä en vaan pysty enää suhtautumaan tuohon eliöön enää järkevästi... hernee kaivautuu nenään jo pelkästään siitä, että käy vessassa niistämässä nenäänsä ja jättää paperit pitkin pöytiä. Ja jos edes yrittää laittaa niitä roskiin, heittää ne 'sinnepäin' eikä välitä jos menee ohi. Äskenkin keräsin useamman kourallisen käytettyjä tolloja kaapin täydeltä (jossa roskis on). Ja tavallista on sekin että hammastahnaa on pesun jälkeen lattialla, seinissä, lavuaarin ulkopinnassa, kaapin ovissa.. lisäksi pöytä ja lattia on veden valloittama.
Oon ihan täynnä tätä... juu, sanokaa lasten vihaajaksi. Se minä varmaan olen. Olkaa hyvät ja hakekaa vaan pois tuo ällötys.
Kommentit (88)
Suhde lapsipuoleen on vaikea asia jo sinällään, vaikka sekä aikuinen että lapsi olisivat maailman ihastuttavimpia ihmisiä. Ymmärrän oikein hyvin, että toisen erityislasta on vaikea oppia rakastamaan tai edes hyväksymään.
Jos suhde mieheen on hyvä ja perheellä muuten kaikki sujuu hyvin, minä koettaisin sinuna pyrkiä kuitenkin harjoittamaan jonkinlaista lempeyttä ja hyväksyntää.
Tiedäthän sinä kuitenkin sen, etteivät nuo asiat ole tuon pienen pojan syytä. Hän ei itse voi tehdä itsestään tavallista, ei vaikka kuinka yrittäisi. On vain koetettava olla kärsivällinen aikuinen ja ohjattava ja tuettava. Ja sitten voi toivoa, että hän oppii jotenkin tulemaan itsensä kanssa toimeen tässä maailmassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämähän on juuri oikea palsta nimettömänä paljastaa tuollaisia ajatuksia, joita ap:lla on. Minä ainakin ymmärrän erittäin hyvin hänen tunteensa tässä tilanteessa. Onhan selvää, ettei tuollaisia asioita voi suoraan miehelle, kavereille tai sukulaisille sanoa. Minusta on täysin ok avautua sitten suorasanaisesti täällä. Eiköhän ap koe asiasta ihan tarpeeksi syyllisyyttä jo muutenkin.
Mutta mitä tulee itse ongelmaan, niin valitettavasti olen aika neuvoton. En kyllä tiedä, mitä tuossa tilanteessa pitäisi tehdä.
ja sinä olet ällötys äitipuoleksi ja alhainen elämänmuoto naiseksi.
Hirviö olet!
en kyllä osaa ratkaista ongelmaa muuten kuin että jätät miehen:( Ite en ainakaan kestäis tuommoista ällötystä kotonani vaikka erityisope olenkin.
se kun miehellä oli ollut kumi, nainen otti jälkiehkäisypillerit ja kas, silti tuo lapsi syntyi.
Mielestäni tuo tapaaminen on PALJON, kerroinhan jo kuinka oma lapseni tapaa isäänsä vaan muutaman kuukauden välein...
Tyttö asuu n 150km päästä meitä, joten ei tuo vieminen/tuominen/hakeminenkaan aina niin herkkua ole...Kun vertaan joihinkin muihin "ärsyttäviin" lapsiin, niin ei he eivät kitise niinku tuo mieheni lapsi.
Mielestäni jos lapsi saa huomioo, on omat huoneet ja tavarat 3v ikäisenä, niin miten hän voi kokea olevansa ei tervetullut??? Kun kerroin jo kuinka tyttöä pienenä niin suurella kiintymyksellä hoidin..Yhtäkkiä kaikki siis muuttui.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
8 v:n sotkeminen "kuuluu ikään". Jopa monet aikuiset ovat varsin sotkevaisi, ellet ole huomannut sitä aikaisemmin.
hän sotkee mutta se kuuluu ikään. 8-v:ltä pitäs jo odottaa käyttäytymistä ja tiettyä järkeä, mutta tällä yksilöllä ei ole kyllä mitään liikettä pääkopan sisällä. ap
Kyllä 8-vuotiaan pitäisi osata käyttäytyä. Ei niin kovin kauan sitten 8-vuotiaat pitivät huolen pienemmistä sisaruksistaan ja tekivät kotitöitä. Minun isoäitini on lähetetty 8-vuotiaana toiselle puolen Suomea piiaksi, siis ihan töihin eikä siitäkään niin kovin kauan aikaa ole. Että kyllä nykypäivän 8-vuotiaan pitäisi osata omat jälkensä korjata. Toki erityislapsi on erityislapsi eikä häneltä voi vaatia ihan samaa kuin "normaalilta". Mutta tässäkin yleistettiin kaikki 8-vuotiaat pikkulapsiksi.
Missä iässä sinun mielestäsi lapsi oppii siivoamaan omat jälkensä? Jos 8-vuotias on liian nuori siihen? Sitten 18-vuotiaana? Vai vaimo siivoaa sitten aikuisena?
Ap:n kertoman mukaan lapsi on selkeästikin erityislapsi tic-oireineen ja tarvitsee apua. EI silloin voi odottaa samaa kuin tavalliselta 8 vuotiaalta. Oman lisänsä voi lapsen käytökseen tuoda sekin millaiseksi hän olonsa isänsä luona kokee. Jos lapsi kokee olonsa turvattomaksi ja ei halutuksi, varmasti oireetkin silloin pahenevat. on täysin ymmärrettävää että ap ei jaksa lapsen oireita mutta terapian tarpeessa on ap:kin tuon asenteensa kanssa jossa hän vihaa pientä lasta asioista joille lapsi ei todennäköisesti juurikaan voi mitää. Varmaan ap sokealtakin odottaisi näkevän toimiin kykenemistä ja kuurolle marisisi että johan minä sanoin. Ei tuossa taida oikein muuta vaihtoehtoa olla kuin ero jos tilanne on ap:n kannalta noin paha.
erityislapsiltakin pitää vaatia tiettyä osaamista erityislaatuisuuden mukaan :)
Ja ei voi vaan voivotella, että kun tuo nyt on tommoinen niin ei se osaa... Kyllä monet osaa, jos vaan vaatii.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tic- oireet eivät kerro erityislapseudesta
Tic- oireita tulee myös ihan "tavallisille" lapsille (myös aikuisille) stressaavissa elämäntilanteissa. Ja jos ap nyt todella ajattelee/käyttäytyy kuten viestiensä perusteella voi kuvitella, niin ei ihme että lapsella tic-oireita ja muutakin häikkää... näin on. Ymmärrän väsymyksen, tottakai, mutta jossain vaiheessa siihen pitää sit löytää joku ratkaisu...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tic- oireita tulee myös ihan "tavallisille" lapsille (myös aikuisille) stressaavissa elämäntilanteissa. Ja jos ap nyt todella ajattelee/käyttäytyy kuten viestiensä perusteella voi kuvitella, niin ei ihme että lapsella tic-oireita ja muutakin häikkää... näin on. Ymmärrän väsymyksen, tottakai, mutta jossain vaiheessa siihen pitää sit löytää joku ratkaisu...
että ap on aihettanut tämän pojan kehitysvammaisuuden siivoamalla pojan räkäpapereita? jus joo mitä porukkaa.
mieheni tytärtä. Ihme tihrustaja, itkee pillittää, ei puhu, ei syö. Ja on rumakin kaiken lisäksi ja nimetty koiran nimellä. Hyi mikä lapsi. ikää 7v En vain voi sille mitään etten pidä tytöstä vaikka kuinka yritän :(
Oletko sanonut miehellesi että onpa sulla ällöttävä ja vittumainen lapsi? Mitä otit miehen puolisoksesi???? Jos et ole tajunnu niin uusioperheissä otetaan koko paketti, ei voi valita että otanpa vain tuon miehen. Olet varmaan itse tosi kaunis ja viehättävä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuollainen olo tulee, jos ja kun joutuu olla ihmisten lähettyvillä pakosti, joiden lähettyvillä ei haluaisi olla.
Mulla on siis sama tunne naapureiden lapsista. Näen ne lähinnä rottina, ja mua konkreettisesti oksettaa ne. Jostain syystä ne on edelliset vuodet olleet lähempänä mun silmiä ja korvia kuin vanhempiensa. Noinhan sen ei pitäisi mennä, vaan jokaisen vanhemman pitäisi viitsiä pitää omansa itsellään. Kukaan ei omiansa inhoa, vaikka niiden kanssa on 24/7.
Koska ylivilkkauteen on lääkkeet. Toisilla adhd lapsilla tic -liikkeitä paljon ja voi olla autismiakin.
Musta lapsi ei ole ongelma, sillä sä voit lähteä lätkimään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua niin surettaa, että ihmiset eroavat, ja olettavat lasten kestävän sen ja sopeutuvan siihen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Se on useimmille lapsille IHAN HIRVEÄÄ, että äiti ja isä eroavat, vaikka ero ei olisi edes riitaisa. Pieni lapsi ei pysty käsittelemään tunteitaan samoin kuin aikuinen, vaan oirehtii juuri kuvaamillasi tavoilla, jos tunteiden käsittelytaidot ovat muutenkin vähän heikosti kehittyneet.
Lapsi tarviysee selvästi apua. Isän tulisi ottaa ensisijainen vastuu tilanteesta, ja lapsen saada terapiaa. Ymmärrän kyllä tunteesi, ja voisin itse kuvitella kokevani samoin. Olet kuitenkin aikuinen, ja lapsi on täysin teidän (etenkin miehesi) varassanne.
Jotkut ovat ehdotelleet eroa. Se nyt on viimeinen vaihtoehto. Muuten tilanteesta joutuu kärsimään taas yksi (vai useampi?) lapsi, se teidän yhteinen. Tilanne on nyt kohdattava, eikä auta juosta karkuun. Kai tiesit olemassa olevasta lapsesta jo ennen kuin päätit perustaa perheen miehen kanssa?
laittaisin miehen eli lapsen isän siivoamaan kaikki lapsensa sotkut, jos ei saa lastaan siivoamaan ne itse. ap:na pakottaisin myös lapsen ulos joka päivä muutamaksi tunniksi. Jos lapsi ei suostu tottelemaan, niin laita se takas äitinsä luokse. jos lapsi on teidän luona, silloin hän tottelee myös sinua ap, onhan se sinun kotisi.
itse en ikinä ottaisi miestä jolla on lapsia valmiina juuri siitä syystä että tiedän että inhoaisin niitä kuitenkin, enkä sietäisi silmissäni kotia sotkemassa.
Koen heidät samoin kuin sinä. Tyhmiä kuin saappaat.
Mies on paskantärkeä insinööri ja nainen lappalainen juntti.
Hoidattivat kakaransa naapureilla näihin asti. Nykyään kukaan ei jaksa niitä enää katsella. Lisäksi arvostelivat päin näköä esim. lapsiamme, meitä aikuisia, ja vittuilivat vaikka mistä kun emme enää halunneetkaan toimia ilmaisena hoitopalveluna. Ilmoitimme myös isomman kakaransa tekemistä tihutöistä meidän nurkissa. Se riitti arvon herran ingenjöörille.
Mua niin oksettaa kun näen sen typerän läskipään etten kärsi katsoa siihen suuntaan. ÄLLÖTTÄÄ. Haluan että se paskaperhe pysyy täältä kaukana.
Ymmärrän ap tunteesi!
Mulla on siis sama tunne naapureiden lapsista. Näen ne lähinnä rottina, ja mua konkreettisesti oksettaa ne. Jostain syystä ne on edelliset vuodet olleet lähempänä mun silmiä ja korvia kuin vanhempiensa. Noinhan sen ei pitäisi mennä, vaan jokaisen vanhemman pitäisi viitsiä pitää omansa itsellään. Kukaan ei omiansa inhoa, vaikka niiden kanssa on 24/7.
Miehelläni on myös lapsi joka saa minut raivarin partaalle.
En kuitenkaan pura ikinä raivoa lapseen, koska se ei ole hänen syynsä. Lapsi on aika ok, vaikka toimintatavat eivät olekaan sellaisia kuin haluaisin omalla lapsellani olevan, mutta se ei ole lapsen vika vaan aikuisten vanhempien.
Eniten rassaa lapsen äiti joka on mieheni eksä. HÄnen vallankäyttönsä lapsen kautta, lapsi muistuttaa äitiänsä sekä käyttäytymiseltään että ulkonäöltään. Vaatii välillä pitkää pinnaa tajuta että ei ole lapsen vika, enkä voi häneen purkaa sitä että hermoja rassaa kyseinen tyyppi.
Vaikka lapsen äiti sattuukin olemaan mulkuista mulkuin ihmismuoto.
kaikki keillä on tonikäisiä lapsia niin tietää ettei ne roskat mene aina roskikdseen eivätkä pyykit pyykkikoriin! Ei muuten mene isommiltakaan!
Kyl jotkut ihmiset tekee kaikesta niin vaikeeta..
kasvakaa aikuisiks ja kasvakaa äideiks.
teillä on varmaankin miehesi kanssa iha pieni(ä) ja ns. helppo lapsi, jolle ei tarvitse laittaa kovin tiukkoja rajoja, jotta arki sujuisi. Meillä on kaksi omaa TODELLa vilkasta poikaa, joille on pitänyt ihan pienestä asti asettaa todella tiukat rajat (tyyliin ulos mennään, vaikka ei huvittaisi, joska edessä on muuten katastrofi) ja niitä rajoja täytyy valvoa jatkuvasti, jotta lapsen perusturva säilyy ja arki rullaa.
Miehesi poika kuulostaa kovin rakkaudennälkäiseltä, joka hakee hyväksyntää ja huomiota agressivisuudellaan, ja toisaalta on tyyliltään vähän "tarkkaamaton", eli jättää tavaroita hujan hajan. Sääntöjä täytyy tankata jatkuvasti, jotta poika tietää mitä saa tehdä ja mitä ei saa tehdä. Säänöt eivät saa olla kovin epätarkkoja, esim. "oleppa nyt kiltisti" tai "äläpä nyt riehu". Ne pitää tehdä yksinkertaisiksi ja yksiselitteisiksi: "Kerää paperi roskiin" tai "älä lyö". Lasta on turha haukkua tuhmaksi, koska kukaan lapsi ei ole tuhma, vaan tekee välillä tuhmia asioita. Tuhmaksi haukkumien leimaa koko lapsen persoonan negativiseksi.
Luulen, että muutamalla pienellä jutulla voisitte saada lapsen tuntemaan olonsa turvalliseksi: selvät rajat, paljon fyysistä kosketusta, isän jakamatonta huomiota ja negatiivisen palautteen minimoimista jne. Meillä esikoisen holding-terapia jäähyttämisen sijaan toi avun mustasukkaisuusongelmaan pikkuveljen synnyttyä.
Uskon, että isän jämäkkä läsnäolo ja hyväksyntä, sen sijaan , että keskittyisi sinuun, uuteen puolisoonsa, olisi nyt paikallaan. Niin ikävä kuin se sinun kannaltasi onkin.
Tämähän on juuri oikea palsta nimettömänä paljastaa tuollaisia ajatuksia, joita ap:lla on. Minä ainakin ymmärrän erittäin hyvin hänen tunteensa tässä tilanteessa. Onhan selvää, ettei tuollaisia asioita voi suoraan miehelle, kavereille tai sukulaisille sanoa. Minusta on täysin ok avautua sitten suorasanaisesti täällä. Eiköhän ap koe asiasta ihan tarpeeksi syyllisyyttä jo muutenkin.
Mutta mitä tulee itse ongelmaan, niin valitettavasti olen aika neuvoton. En kyllä tiedä, mitä tuossa tilanteessa pitäisi tehdä.