Onko täällä muita jotka joutuneet synnyttämään kuolleen lapsen? Huomenna

Vauva tuoksuu vauvalta ja tuntuu lämpöiseltä, ihanalta omalta. Se on samalla hienoa mutta raastavaa. Vaali jokaista hetkeä, ajatelkaa itseänne ei hoitohenkilöitä ympärillä. Olkaa vauvan kanssa niin kuin hyvältä tuntuu- Se on kaunis, niin kaunis! Ottakaa miljoona kuvaa, niitä ei ole liikaa! Mustejäljet, kipsivalokset, hiustupsu. Aika ja toisenne. Arvokkaita muistoja.

paras ystäväni menetti vauvansa suunnilleen samoilla viikoilla. nyt 3v tapahtumasta ja vieläkin ajattelee häntä joka päivä, mutta ei kuulemma enää tuskalla vaan osana elämäänsä

Valokuvat, käsistä ja jaloista painojäljet, hiuskiehkura jos on, ihan kaikki. Nyt olet varmasti vielä shokissa, ja sen vuoksi jollakin tasolla kieltäydyt tunnustamasta, että tämä vauva on oikeasti kuollut, mutta tulee se päivä, jolloin tajuat sen, ja sinä päivänä itket ja suret sitä(kin), ettei mitään muistoja ole. Usko pois.



Mun esikoiseni kuoli kohtuun rv 28. Mitään selkeää syytä ei kuolemalle ollut, enkä minä itsekään edes tajunnut koko asiaa alkuun. Syntymään olisi kuitenkin ollut vielä useampi kuukausi, ja suurin osa hankinnoistakin oli tekemättä. Niinpä minä lähdin käynnistykseen, synnytin vauvan ja käskin viedä sen pois, kun kysyttiin, haluanko nähdä tai ottaa syliin hänet. Palasin kotiin ja aloin puuhailla ihan arkisia hommia, joiden lomassa välillä välähti mieleen, että "pitääkin vielä hankkia pinnasänky - ai niin, ei muuten tarvitsekaan, eihän mulla ole vauvaa enää". Varsinaisesti karu totuus läjähti naamalleni vasta, kun raskausviikoissa olisi ollut rv 37, ja yllätin itseni pohtimasta, että kohtahan ollaan jo niillä viikoilla että vauva voi syntyä koska tahansa. Vasta silloin, eli 10 viikkoa vauvan syntymän jälkeen, tajusin, että vauva on jo syntynyt, eikä palannut kotiin kanssani. Silloin tuli itkettyä ja raivottua sitäkin, etten koskaan edes pitänyt vauvaani sylissä.

mutta tätä omaa ei vielä jotenkin osaa käsitellä? En vaan tajua, että se on yhtäkkiä kuollut. Että kun töykin mahaa, tunnen missä on vauvan pää, missä selkä, mutta enää se ei vastaakaan potkulla kun äippä häirii. ap

se kuuluu shokkivaiheeseen ja surun alkuun... muistan itsekkin kun oltiin kotiin palattu synnytyslaitokselta niin tuntui kuin kaikki tapahtunut olisi ollut vaan unta...olinko mä oikeasti ollut raskaana ja synnyttänyt, oliko meidän lapsi muka kuollut. Sitten katsoin raskauden jälkiä kropassani ja katselin valokuvia...juu tuossa minä itken, kuollut lapseni sylissäni. on se totta.

mutta osanottoni ja virtuaalihalaukset sinulle kohtalotoveri. todellakin kannattaa ottaa paljon paljon niitä valokuvia lapsesta syntymän jälkeen, painaa käden ja jalanjäljet sormiväreillä paperille, hiustupsu muistoksi.

paras ystäväni menetti vauvansa suunnilleen samoilla viikoilla. nyt 3v tapahtumasta ja vieläkin ajattelee häntä joka päivä, mutta ei kuulemma enää tuskalla vaan osana elämäänsä

Ja puheissakin on, ei joka päivä, mutta esim. sitä miettii joskus, että kuopus olisi nyt niin ja niin paljon ja minkähän näköinen hän nyt olisi. Ja osaisikohan hän jo kävellä jne.

Ja välillä iskee todella kova ikävä ja itku tulee vieläkin.

Isovanhemmat olivat ensin vähän kahden vaiheilla, että tulevatko sairaalaan katsomaan vauvaa jne. Mutta tulivat kuitenkin ja anoppi sanoi tässä yks kerta, että onneksi appi pakotti lähtemään ja he saivat edes pienen muiston vauvasta, kun saivat pidellä häntä sylissä ja antaa pusuja.

Meillä mies hukutti itsensä töihin vauvan kuoleman jälkeen, puhui kyllä yhdelle läheiselle työkaverilleen. Hänelle se todellisuus iski, kun käytiin ekan kerran haudalla -> siellä se meidän juniori nukkuu eikä omassa sängyssään. Ja sitten tuli itkukin.

niin se piti tosiaan vielä sanoa, että kun vauva on syntynyt niin muista ettei ole mihinkään kiire...teillä on oikeus pitää lasta luonanne niin kauan kuin haluatte, jättäen jäähyväiset, sylitellä. halutessanne sisaruksetkin voivat tulla vauvaa katsomaan... meillä vauvaa kävi katsomassa sairaalalla myös isovanhemmat ja minun siskot..

Ei se suru ja itku välttämättä huomennakaan tule. Älä siis soimaa itseäsi tunteettomaksi vaikka toimisit kuin automaatti vielä useamman viikon. Jossain vaiheessa itku tulee ja sinulle ominaiset tunteet. Kaikki eivät ole itkijänaisia, toiset surevat eri tavoin.



Anna kuitenkin surulle mahdollisuus, älä hautaa itseäsi hoidettaviin asioihin tai tehtäviin töihin. Suru vaatii tilaa ja aikaa. Sinä tarvitset tukea ja apua ja lapsen isä myös. Sairaaloissa on usein mahdollisuus tavata myös pappia, jos haluaa, hänkin osaa varmasti neuvoa mistä tukea ja apua paikkakunnallasi löytää.



Olen pahoillani ja otan osaa. En voi käsittää millainen ponnistus sinulla on edessä. Voimia, siunausta ja jaksamista teille molemmille.



Sinä joka ihmettelit kuolleena syntyneen lapsen kuvaa hyllyssä: eihän hänestä ole muutakaan kuvaa ja jos perheen lasten kuvat ovat esillä niin miksei hänen? Vauva näyttää nukkuvalta, ei siltä miltä kuollut vanha ihminen, vaikka aivan levolliselta ja tavalliselta hekin ovat näyttäneet joita olen käynyt katsomassa.

Jossakin vaiheessa rekisteröidy tuntematon enkeli -yahooryhmään, jos siltä tuntuu, siellä kirjoittelee muita lapsensa menettäneitä vanhempia.



Kun vauva on syntynyt, se on ihan lämmin. Saatte olla rauhassa vauvan kanssa synnytyssalissa niin kauan kuin haluatte, ainakin me saatiin. Otimme kuvia vauvasta meidän molempien sylissä ja käytiin vielä häntä katsomassa seuraavana päivänä. Lauloin silloin hänelle sen laulun, mitä olin tavannut hänelle laulaa, kun hän vielä oli kohdussa elossa. Olen iloinen että lauloin, se oli tavallaan hyvästijättö. Vaikka oli pakko pyytää miestä menemään sivuhuoneeseen sen ajaksi, se oli niin yksityinen juttu, mun ja pojan välinen.



Me saatiin vauvan käden- ja jalanjälki ja kortti, missä oli syntymämitat. Laitoin ne kehyksiin ja muiden lasten kastekehysten viereen yläkertaan hyllyyn esille. En halunnut laittaa ihan olohuoneeseen, jonne voi tulla vieraampiakin ihmisiä käymään, en halua jutella asiasta kaikkien kanssa.



Minua ainakin pelotti valtavasti synnyttää kuollut lapsi, mutta turhaan. Sitten kun lapsi oli syntynyt, hän ei ollut ollenkaan pelottavan näköinen, vaan mun ihana pieni poika.

Olen niin todella pahoillani ja toivon koko sydämestäni kaikkea hyvää teidän perheelle.

Nyt ainakin sitten tajuan ottaa niitä kuvia ja muita muistoja vaikka oikeesti mietin vielä aamulla että mitä "turhaan" kun mies sitä esitti..

Eh, en edes muista miten monta typerää ja turhanpäiväistäkin avausta oon tänne av:lle tehny ja aina te ootte jotenki auttaneet, tää silti ylitti kaiken, miten ihanasti tuntemattomat ottaa osaa..kiitos. Toivon että tästä vielä joskus noustaan. Muistakaa mua huomenna aamulla kun pitää tää meidän pieni tyttöenkeli saattaa mahastani pois jonnekin tuntemattomaan



ap

Ota kunnolla kivunlievitystä. Siitä ei tarvitse nyt pihtailla, eikä sinun kärsiä synnytyskivusta.

tällaisella hetkellä haluaa uskoa, että teidän pieni vauvanne kyllä jää seuraamaan vanhempiensa taivalta ja tuntee olevansa rakastettu, vaikkei jaksanutkaan elää. Jonnekin se ihmisen sielu vain jää olemaan, ruumis vain aikanaan katoaa.

Jaksamista teille kaikille huomenna ja eteenpäin.

Kun loistat tähtenä iltataivaan,

niin näethän meidät päällä maan.

Me täällä alhaalla hiljaa aivan

sun tähteäs kirkasta seurataan.

Itse varmaanki valokuvaisin.

Ja voimia pienen enkelin vanhemmille

vanhana av-mammana luin tämän ketjun muutama viikko sitten täällä, kun nyt niin tutulta kuulostaa. Yhtään aavistamatta..



Pari päivää sitten synnytyin vauvani kuolleena rv 25 :(

itkin silmät päästäni kun luin tätä ketjua.

Täällä itken minäkin ja suren puolestanne, vaikken (toivottavasti) koskaan voikaan tietää, miltä se tuntuu...

Hei me menetimme kesäkuun alussa tyttövauvan..synnytys itsessään ei juuri tuntunut pahalta.otin kaikki lievitykset epiduraalista alkaen.kun lähdimme kotoa ei enää vauva liikkunut .tiesin jo et ei elä.se oli karmeaa.istukka oli osittain irronnut eikä veri meinannut omaan päähän riittää joten matkustin makuu asennossa muuten tuli huimausta ja tuntu et happi ei riitä joten puuskutin aikalailla.vastassa oli harjoittelija.oli äärettömän hidasta toimintaa .ei ollenkaan kysynyt mun olotilaasta vasta kun oli paperiasiat saanut selvitettyä.kun sydänääniä ei kuulunut.sitten meni pähkäileen toisten kätilöiden kans mitä tehdä.otin ilokaasua reippaasti se takia kun tuntu et ei saa happea..käynnistivät tapletilla vasta tunninpäästä sinne mentyä.vauva syntyi ja kapaloitiin sit saatiin pitää sylissä ja muutama kuva otettiin.kävin normaalisti suihkussa ja siirryin osastolle sit plumssahti iso hyytymä pönttöön..hb oli ollut 100 enne synytystä ja se olikin 64 synnytyksen jälkeen.eli aika paljon menetin verta.sitä sit lisättiin et olo helpottuis .nyt se o 116 eli paranee hitaasti.arki on jotenkin vaisua ei jaksa revitellä mitään ylimääräistä.hautajaiset piti järjestää .tosi rankkapäivä.velipoika vaan tuumas et äitin vauva on nyt enkeli.Voimia !

Hei me menetimme kesäkuun alussa tyttövauvan..synnytys itsessään ei juuri tuntunut pahalta.otin kaikki lievitykset epiduraalista alkaen.kun lähdimme kotoa ei enää vauva liikkunut .tiesin jo et ei elä.se oli karmeaa.istukka oli osittain irronnut eikä veri meinannut omaan päähän riittää joten matkustin makuu asennossa muuten tuli huimausta ja tuntu et happi ei riitä joten puuskutin aikalailla.vastassa oli harjoittelija.oli äärettömän hidasta toimintaa .ei ollenkaan kysynyt mun olotilaasta vasta kun oli paperiasiat saanut selvitettyä.kun sydänääniä ei kuulunut.sitten meni pähkäileen toisten kätilöiden kans mitä tehdä.otin ilokaasua reippaasti se takia kun tuntu et ei saa happea..käynnistivät tapletilla vasta tunninpäästä sinne mentyä.vauva syntyi ja kapaloitiin sit saatiin pitää sylissä ja muutama kuva otettiin.kävin normaalisti suihkussa ja siirryin osastolle sit plumssahti iso hyytymä pönttöön..hb oli ollut 100 enne synytystä ja se olikin 64 synnytyksen jälkeen.eli aika paljon menetin verta.sitä sit lisättiin et olo helpottuis .nyt se o 116 eli paranee hitaasti.arki on jotenkin vaisua ei jaksa revitellä mitään ylimääräistä.hautajaiset piti järjestää .tosi rankkapäivä.velipoika vaan tuumas et äitin vauva on nyt enkeli.Voimia !