Elämäni rakkaus, miten unohtaa?

Hän tahtoo kunnioittaa avioliittoani ja perhettäni, mutta toivoisi minun kuuluvan elämäänsä rakkaana ystävänä, ei halua menettää minua kokonaan vaikkei elämäänsä kanssani voi jakaa. Hän ehdotti, ettemme enää puhuisi tunteistamme, jos vain joskus saisi viettää aikaa kanssani ikään kuin mitään ei olisi välillämme.



En itsekään pysty kuvittelemaan, etten häntä enää koskaan näkisi. Mutta pystynkö unohtamaan hänet vaikkemme koskaan näkisi enää?



Mietin sellaistakin, että jos keskittyisin täysin perheeseeni ja katsoisin tilannetta uudelleen lasten ollessa jo aikuisia ja harkitsevani päätöstä mahdollisesti sitten uudelleen. En todellakaan tahdo riistää lapsiltani kotia, en pitää mitään salasuhdetta tai pettää miestäni. Ihan hullua haihattelua?



ap

Clint Eastwoodin Hiljaiset Sillat-elokuva ja itke...

Meidän välillä ei ole tapahtunut mitään fyysistä hän on todella hyvä ja kunniallinen ihminen. Mutta riudutaanko me näin vain vielä enemmän? Olisiko mahdollinen tutustuminen aviomieheeni vielä enemmän väärin kuin kielletyt tunttni ja kaikokaipuuni?



ap

Nyt vuosien jälkeen ymmärrän, miksi iso osa naisista itki hulluna siinä kohdassa, kun auto seisoo ja seisoo ja rouvan käsi oven kahvalla... Ihmettelin, mikäs siinä nyt noin kummaa. Elämä opettaa :).

Toivottavasti vain pystyt elämään ratkaisusi kanssa, oli se mikä tahansa. Itse erosin ja olen naimisissa elämäni rakkauden kanssa, ja kiitän itseäni tästä harva se päivä. 8 vuoden jälkeenkin olen sitä mieltä, että oli elämäni viisain teko. Mutta yhtä hyvin olisi voinut olla virhekin,

Toivottavasti vain pystyt elämään ratkaisusi kanssa, oli se mikä tahansa. Itse erosin ja olen naimisissa elämäni rakkauden kanssa, ja kiitän itseäni tästä harva se päivä. 8 vuoden jälkeenkin olen sitä mieltä, että oli elämäni viisain teko. Mutta yhtä hyvin olisi voinut olla virhekin,

Mietin vain voimmeko jatkaa rakkaina ystävinä tuntista huolimatta vai onko parempi olla tapaamatta enää koskaan.

Useimmat kuitenkin huomaavat, että se sielunkumppani on ihan tavallinen kuolevainen omine vikoineen ja ei olisi kannattanut erota.

Toivottavasti vain pystyt elämään ratkaisusi kanssa, oli se mikä tahansa. Itse erosin ja olen naimisissa elämäni rakkauden kanssa, ja kiitän itseäni tästä harva se päivä. 8 vuoden jälkeenkin olen sitä mieltä, että oli elämäni viisain teko. Mutta yhtä hyvin olisi voinut olla virhekin,

Clint Eastwoodin Hiljaiset Sillat-elokuva ja itke...

Näin muistan elokuvan. En ole vuosiin sitä nähnyt..



Naisen perhe lähtee reissuun ja nainen jää yksin kotiin. Paikalle porhaltaa valkokuvaaja, joka kuvaa siltoja. He viettävät yhdessä aikaa ja juovat kuumana päivänä limonadia. Tunteet roihuavat. Mies ja lapset palaavat reissusta. Valokuvaaja poistuu kaupungista. Viimeinen kohtaaminen valokuvaajan ja naisen välillä on vesisateisena päivänä. Nainen istuu autossa ja kuuntelee miehensä tyhjänpäiväistä juttua. Nainen on mielessään valmis lähtemään kuvaajan matkaan, mutta ei ole sitten kuitenkaan valmis. Hän jää miehensä luokse.



Vuosia myöhemmin suhde paljastuu naisen lapsille.

Jos tapaamme joskus, pidänkö miestä ikään kuin varalla ja pilaan häneltä mahdollisuuden löytää onnen? Hän ei omien sanojensa mukaan tahdo ketään muuta eikä parisuhdetta kenenkään kanssa. Ei ole muita rakastanut kuten minua eikä usko koskaan rakastavansakaan, olen hänelle se oikea eikä tahdo tyytyä kakkosvaihtoehtoon vaan pyytää saada olla osa elämääni edes ystävänä.



ap

Sitä vaan ei oteta tarpeeksi vakavasti, että onnettomasta rakkudesta voi sairastua. Mutta sillä sairaudella taitaa olla joku nimikin. Voi kuihtua pois.

Sielunkumppani, todellinen rakkaus, on syvälle luotaava tunne joka ei kuole koskaan, kovasta yrityksestä huolimatta. Tieto, että ilman tuota ihmistä en tule koskaan onnelliseksi. Osa minua kuolee ilman tuota ihmistä. Elämäni ei tule koskaan todella alkamaan ilman tuota ihmistä. Voin olla elossa, mutta vain fyysisesti. Ihminen elää vain kerran, ja tämmöisen rakkauden tukahduttaminen, on elämän pahin virhe. Silloin tukahduttaa oman onnensa, eikä koskaan voi olla onnellinen. On eri asia jos saa pakit tässä tilanteessa, silloin toinen ihminen ei koskaan ollutkaan rakastunut, sillä rakastunut ihminen tekee kaikkensa sen eteen. Tällöin voi päästä myös yli siitä, tietäen ettei rakkaus ollut todellinen. Mutta kun tietää sisimmissään että tunne on todellinen, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin riskeerata kaikki. Perhekään ei ole onnellinen, jos äiti ja isä eivät ole onnellisia yhdessä.

Oma tilanne on siinä vaiheessa että ratkaisun hetket käsillä, olen jättänyt pallon toisen käsiin, mikäli se ei palaudu, sanon hyvästit pettyneenä toisen uskalluksenpuutteelle ja onnettomalle rakkaudelle kiroten, yrittäen unohtaa ja päästä yli omassa rauhassa, kuitenkin kiitollisena siitä että olen itse yrittänyt ja tehnyt kaiken oman onneni eteen minkä voin, ehkä tätä rakkautta ei oltu tarkoitettu ja tarkoitukseni on rakentaa elämä nykyisen mieheni kanssa.

Ehkä kaikki eivät saavuta todellista onnea elämässä, todelliset sielunkumppanit menetetään, onhan tästä monta suurinta rakkaustarinaa kirjoitettu, kuten Romeo&Julia ja Anna Karenina, eiköhän sellaista siis paljon tapahdu. Ehkä on väärin että elokuvat antavat meidän uskoa onnellisiin loppuihin, täytyisi opetella olemaan tyytyväinen niihin kortteihin mitä jaetaan. Ehkä elämässä on erilaisia rakkauksia, jos tosi rakkaus menee ohi, voi rakentaa muunlaisia rakkauksia ja ystävyyksiä. Jokainen tehköön parhaan siitä mitä on ja nauttikoon elämästään.

Mutta on se rakkaus pirullinen asia, se tekee joko onnelliseksi tai onnettomaksi, ei siitä turhaan lauluja veisata.

Lopettakaa se Harlekiinien lukeminen! Sielun kumppani, elämäni rakkaus, kadonnut puolisko... My ass! Ei se ole kuin mielikuvitusta ja pakoa arjesta. Samanlaisia sohvaperunoita nämä kaipauksen kohteet ovat kuin se nykyinenkin. Ainoa ero on, että arkipäivää ei ole jaettu. On vain ikävöity, kaivattu ja rakastettu niin että tukka ja järki lähtee. Ihan oikeesti, teillä on ne prinssipuolisot siinä vierellä kun virittäydytte oikealle aaltopituudelle. Mutta ainahan se ruoho vihertää naapurin pihassa paremmin.

[quote author="Vierailija" time="02.08.2011 klo 15:53"]pätkän vertaa. Olisitko itse arvostanut, jos sun omat vanhempasi olisivat lähteneet sun lapsuudessasi joittenkin sielunkumppaneiden matkaan?

[/quote] En lapsena ehkä, mutta aikuisena kyllä.

[quote author="Vierailija" time="21.06.2011 klo 19:37"]

varattuun mieheen on kestänyt jo 14v.
Koskaan en häntä saa mutta tunne ei vaan kuole.

[/quote]oletko oikeasti odottanut 14 vuotta?????

[quote author="Vierailija" time="22.06.2011 klo 08:07"]

Minä, perheellinen vaimo kaikkine asuntolainoinemme.
Näin pääsi käymään vaikka taistelin vastaan.
En tehnyt aloitetta mihinkään sopimattomaan.
Se oli kuitenkin menoa kun tämä unelmieni prinssi suuteli minua kuukausien himon jälkeen.
Ajattelin vain, että sellaista sattuu ja yritin unohtaa asian.
Leijailin kuitenkin niin pilvilinnoissa että suhde vain tiivistyi.
Ajauduimme kiimoissamme paneskelemaan ja jäimme kiinni karulla tavalla.
Molemmilla meni lusikat jakosiin.
En kuitenkaan voinut alkaa seukkaamaan tämän ihastuksen kanssa koska edelleen tunsin sen olevan väärin.
Meillä oli sellainen on-off -suhde pari vuotta. Me molemmat kokeilimme myös "muita lakanoita".
Emme kuitenkaan voineet olla erossa vaan palasimme aina toistemme kainaloon.
Päätimme alkaa seurustelemaan ihan oikeasti.
Nyt olemme seurustelleet n. 2,5v ja meillä on alle 2v lapsi ja toinen tulossa.

En tiedä, miten asiat olisivat jos en olisi hairahtunut.
Olisivatko asiat paremmin vai huonommin?
Sen kuitenkin myönnän, että tekoni oli väärin.

[/quote]miksei ole kosinut????

Masentuneet ihmiset "rakastuvat" herkemmin ja useammin. He ovat tyytyväisiä jonkin aikaa ja sitten on taas etsittävä uusi rakkaus. He eivät osaa / kykene käsittelemään tunteita. He sysäävät vastuun omasta onnellisuudesta toisen harteille koska eivät kykene itse tekemään elämästä elämisen arvoista.

Sanoisinpa, että ota avioero ja jatka sielunkumppanisi kanssa. Tuollainen on niin harvinaista. Lapset lentävät aikanaan pesästä - mitä sulle sitten jää? Katkeruus? Katumus? Jos rakkaus sielunkumppaniin on aitoa, et tule koskaan sitä unohtamaan. Ihastukset menee pois, mutta rakkaus jää kummittelemaan aina. Mietit aina 'mitä jos'? ...Tiedän mistä puhun.

tuota ytävyys kuviota, itselläni ollut miehiä ystävinä mutten tunne heitä kohtaan mitään seksuaalista ja ajatus seksistä heidän kanssaan ei kiinnosta. On äärettömän tärkeää että vanhemmilla on toista sukupuolta olevia kavereita, että lapsi näkee ettei ystävyys katso jalkoväliä. Mutta jos on jo liitossa ja tulee tunteita mukaan niin illoin varmaan parempi vähentää yhteydenpitoa reilusti. Toki avoimesti puhuen siitä, miksi näin tekee.

Edellinen kirjoittaja ei selkeästikään tiedä mistä tässä keskustelussa on kyse, eipä kai kukaan joka ei ole sitä kokenut, voi tietää. Erotan selkeästi hyvän henkilökemian ja olen pystynyt aina varattuna ollessani pitämään tunteeni järjen avulla kurissa jos olen tuntenut vetoa toiseen, tämä on jotain ihan muuta, olen taistellut tunteita vastaan jo 2 vuotta, enkä pääse niistä eroon, ei toinen osapuolikaan. Tässä on kyse aidosta sielunkumppanuudesta, sellaisesta rakkaudesta jossa joko kokee suuren onnen tai elämänsä epäonnen. Jos syvällä sisimmässäsi koet että onneksi on toisen ihmisen varassa, tämän tunteen kieltäminen, on itsensä kieltämistä. Jos ottaisin edellisen kirjoittajan 'vinkistä' vaarin, pakottaisin itseni kieltämään tunteeni, ja samalla todellisen itseni. Nämä on niitä neuvoja joilla tuhotaan toisten haaveet ja elämä. Elämässä pitää olla uskallusta, halua tavoitella unelmia, miksi muuten mikään tuntuisi miltään.

Edellisen tekstin kirjoittaja ei myöskään eritellyt, miksi nykyinen kumppani sitten on säilyttämisen arvoinen, jos olisit selkeästi perustellut, miksi tiedät, että oletoikean ihmisen kanssa, olisin kanssasi täysin samaa mieltä. Jos on löytänyt elämänsä rakkauden, siihen sitoudutaan ja vaikka heikkona hetkenä tuntisi vetoa toiseen ihmiseen, pysyy uskollisena kosk tietää olevansa oikean ihmisen, sielunkumppaninsa kanssa. Edellisen tekstin kirjoittajalla oli tekstissään yleistävä sävy, ikään kuin kaikkien jotka ovat varattuja, tulisi pysyä saman henkilön kanssa. Et otahuomioon, että jotkut ovat ehkä päätyneet väärän ihmisen kanssa yhteen ja heille ero olisi oikea ratkaisu. Tällaisilla 'yleisvastauksilla' saadaan aikaiseksi pelkoa ja ahdasmielisyyttä, ihmisiä jotkA pettyvät elämäänsä, koska elivät sen väärän ihmisen kanssa, he eivät koskaan koe todellista onnellisuutta, koska ovat sen itseltään kieltäneet. 

tästä päästäänkin seuraavaan ajatukseen, eli esim edellisen tekstin kirjoittaja, voisiko olla niin ettet koskaan ole tavannut todellista rakkautta, vaan olet 'ok' ihmisen kanssa. Voihan olla niin että kaikki eivät elämänsä rakkautta tapaakaan. Tai ehkäpä vain ne jotka sen osaavat nähdä, kokevat. Ne, jotka ovat uskollisia tunteilleen ja uskovat rakkauteen. Ehkä kyse on persoonallisuudesta, herkkyydestä tai ehkä tarpeesta, ehkä joillekin riittää että vieressä on ok ihminen, jonka kanssasuoritetaan elämää; hankitaan ryhmäpaineessa lapset ja omakotitalo  ja kuvitellaan olevan onnellisia. ja Avioerot lisääntyvät.