Lue keskustelun säännöt.
Eronneet - miten kauan kesti toipua, koska löysitte uuden miehen?
16.12.2009 |
Kuinka kauan tämä musertava suru jatkuu, koska alkaa helpottaa?
Kommentit (90)
Erosin lasten isän kanssa syksyn alussa. Mies muutti lopullisesti pois lokakuussa. Melkein 9 vuotta kestänyt suhde oli tuhoon tuomittu jo alusta alkaen. Viimeisin vuosi oli niin henkistä helvettiä ja täynnä pettymyksiä, että lopullinen päätös eroon oli loppujen lopuksi enemmän tai vähemmän helpotus. Olin itkenyt isoimmat itkut jo ennen eroa. Miehen lähdön jälkeen itkin lasten takia. Sen takia miten vaikea tilanne oli lapsille. Minulla itselläni ei ollut ikävä.
Kuitenkin lapsetkin sopeutuivat hyvin uuteen rutiiniin ja siihen, että isä asuu eri kodissa ja homma näytti helpottuvan yllättävän nopeasti. Lasten takiakin ollaan nähty suht säännöllisesti ja päälisin puolin alkoi näyttää siltä, että olen pääsemässä yli..
Nooh. Sitten tuli joulu ja päädyttiin samaan sänkyyn.
Ja nyt itkettää taas. Ja ahdistaa.
Että tällainen neuvo ja opetus tästä tarinasta:
Älkää menkö niiden exien kanssa touhuilemaan.
Nää tällaiset lipsahdukset ei millään tavalla edesauta yli pääsemistä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin avioliitossa 20 vuotta ja elimme yhdessä 24 vuotta. Eropäätös valmistui pikkuhiljaa ja sitten se viimeinen niitti tuli aika äkisti. Avioliitossa oli ollut alkoholiongelmaa, sairautta ja lapsiakin liuta. Yhteinen yritys pakotti aina uskomaan huomiseen, mutta sen myynti, muutto, äidin ja anopin kuolema, miehen ripustauminen lääkkeisiin ja tyttären itsepintainen syyllistäminen ajoi minut lopulta käräjäoikeuteen laittamaan avioeron vireille. Loppujen lopuksi päätös tuli varmasti viimehetkillä enempää en olisi jaksanut.
Se harmittaa, etten tehnyt sitä jo aiemmin.
Eron jälkeen päätin elää vain ja ainoastaan lapsille. Töitä ja lapsia oli elämä kolme vuotta, sitten tuli se pohjaton yksinäisyys. Ystäviä ei ollut, koska aviomieheni piti huolen, että kaikki viimeisetkin menivät eron mukana, kun puoli piti valita niin mieheni veti pitemmän korren kertomalla, kuinka äärettömän paha minä ihmisenä olen ollut. Nyt sitten ajan kuluessa on noita yrittänyt takaisinkin, mutta en huolinut.
Sitten minä löysin netin. Keskustelupalsta oli minun henkireikä pitkään.
Sitten yritin nettideittejä. Matkaan tarttui ihan vääriä ihmisiä, varattuja enimmäkseen. Sitten päätin, että olkoon, etsin ihan puhtaasti seksikumppanin, jonka kanssa silloin tällöin kivaa eikä mitään muuta. Olisi toiminut ihan hyvin, mutta sitten se mies tuli ja laittoi viestiä. Sieltä ammattikeskustelupalstalta, mikä pelasti minut yksinäisyyden syövereistä, hän oli rohkaistunut laittamaan yv:tä. Pitkä kesä meni viestitellen ja sitten sadepäivänä päätin käydä sanomassa ihan naamat vastatusten, ettei tästä mitään tule, kun välimatkaakin on melkein kolmesataa kilometriä ja hän on vapaa poikamies, minulla lapset ja yrityskin niskassa. Toivotonta.
Mutta jos on hyväätahtoa ja yritystä molemmilta saadaan mahdotonkin yhtälö toimimaan. Niin nytkin olemme nyt olleet parisuhteessa kaksi vuotta. Erosta on kuusi vuotta. Olen ihan onnellinen nainen ja ehkä minä tarvitsin tuon yksinäisyyden ja nuo flopitkin, että osaan arvostaa nyt vallitsevaa tilannetta.
Aikaa ja hyväksyä oma tilanne, sitten vasta uutta suhdetta.
Erosta toipuminen avioliiton jälkeen oli nopeaa, koska prosessi kesti pitkään. Olin vain helpottunut, kun muutimme erilleen. Sen jälkeen aloitin uuden suhteen vajaan vuoden sisällä. Tuosta parin vuoden suhteesta toipuminen onkin sitten vienyt kolme vuotta. Olisin varmaan yrittänyt aiemminkin suhdetta, jos olisi tullut vastaan joku sopiva. Tapailin siis kyllä ihmisiä, koska en halunnut, että kynnys nousee liian korkeaksi.
Keväällä viimeisimmästä erosta tulee 4 vuotta, ja on jo ihme, jos tapaan jonkun. Tämä mihinkään johtamaton tapailu, vain seksiä sitten lopulta etsivien miesten määrä ja yleinen pinnallisuus on ihan hirveää pidemmän päälle. Varmaan sitten jatkan yksin, olen ainakin tottunut.
Tämä tarina siis tuomaan hieman sitä toista puolta realiteeteista. Eivät kaikki pariudu uudelleen.
Vierailija kirjoitti:
Olen sitä mieltä jos ihan oikeasti on rakastanut puolisoaan niin vaikka eroaa niin siitä ei koskaan pääse irti.
Hyvin pääsi irti, helpotushan tuo ero lopulta oli vaikka mitään pettämistä, väkivaltaa tai alkoholiongelmaa ei ollutkaan.
Suurin huoli mulla oli ollut taloudellinen selviäminen 3 lapsen kanssa mutta kun syyskuussa päätimme erota sain asunnon lokakuussa n 3 viikkoa päätöksestä ja samantien muutimme. Sen jälkeen en ole exää tavannut kuin 3 kertaa kuluneiden 23 vuoden aikana (yo-juhlissa ja häissä). Täysin vieras ihminen mulle 14 vuoden yhdessäolon jälkeen, ei herätä mitään tunteita. Unohtaminen on hyvä sana tässäkin kohtaa.
Varmaan tuohon vaikutti sekin että lasten ja toimeentulon lisäksi huolehdin vielä isästä joka oli jäänyt leskeksi äitini kuoltua vain 5 kuukautta eroni jälkeen.
3 vuotta eron jälkeen alkoi tuntua, että nyt voisin olla valmis uuteen suhteeseen. Siitä meni kuitenkin vielä 2 vuotta, kunnes tapasin sellaisen miehen, jonka todella halusin. Siitä vuosi niin naimisiin 💘
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jätettiin ilman syitä 2 vuotta sitten.
Todennäköisesti en toivu ikinä mikäli uutta naista ei tule kuvioihin.
Toivotonta sinkkumiehenä mutta ero ja naisviha on antanut minulle järkyttävästi voimia näyttää menestystä harrastusten ja elämän parissa.
Vähän niin kuin todistaa muille ja itselle että imekää paskaa minä porskutan menemään.
Tänä vuonna on kaksi tavoitetta. Suomen top 3 paras omassa lajissa. Ja uudet työkuviot aijon saada läpi
Vierailija kirjoitti:
Olin avioliitossa 20 vuotta ja elimme yhdessä 24 vuotta. Eropäätös valmistui pikkuhiljaa ja sitten se viimeinen niitti tuli aika äkisti. Avioliitossa oli ollut alkoholiongelmaa, sairautta ja lapsiakin liuta. Yhteinen yritys pakotti aina uskomaan huomiseen, mutta sen myynti, muutto, äidin ja anopin kuolema, miehen ripustauminen lääkkeisiin ja tyttären itsepintainen syyllistäminen ajoi minut lopulta käräjäoikeuteen laittamaan avioeron vireille. Loppujen lopuksi päätös tuli varmasti viimehetkillä enempää en olisi jaksanut.
Se harmittaa, etten tehnyt sitä jo aiemmin.
Eron jälkeen päätin elää vain ja ainoastaan lapsille. Töitä ja lapsia oli elämä kolme vuotta, sitten tuli se pohjaton yksinäisyys. Ystäviä ei ollut, koska aviomieheni piti huolen, että kaikki viimeisetkin menivät eron mukana, kun puoli piti valita niin mieheni veti pitemmän korren kertomalla, kuinka äärettömän paha minä ihmisenä olen ollut. Nyt sitten ajan kuluessa on noita yrittänyt takaisinkin, mutta en huolinut.
Sitten minä löysin netin. Keskustelupalsta oli minun henkireikä pitkään.
Sitten yritin nettideittejä. Matkaan tarttui ihan vääriä ihmisiä, varattuja enimmäkseen. Sitten päätin, että olkoon, etsin ihan puhtaasti seksikumppanin, jonka kanssa silloin tällöin kivaa eikä mitään muuta. Olisi toiminut ihan hyvin, mutta sitten se mies tuli ja laittoi viestiä. Sieltä ammattikeskustelupalstalta, mikä pelasti minut yksinäisyyden syövereistä, hän oli rohkaistunut laittamaan yv:tä. Pitkä kesä meni viestitellen ja sitten sadepäivänä päätin käydä sanomassa ihan naamat vastatusten, ettei tästä mitään tule, kun välimatkaakin on melkein kolmesataa kilometriä ja hän on vapaa poikamies, minulla lapset ja yrityskin niskassa. Toivotonta.
Mutta jos on hyväätahtoa ja yritystä molemmilta saadaan mahdotonkin yhtälö toimimaan. Niin nytkin olemme nyt olleet parisuhteessa kaksi vuotta. Erosta on kuusi vuotta. Olen ihan onnellinen nainen ja ehkä minä tarvitsin tuon yksinäisyyden ja nuo flopitkin, että osaan arvostaa nyt vallitsevaa tilannetta.
Aikaa ja hyväksyä oma tilanne, sitten vasta uutta suhdetta.
Alkoholiongelman ymmärrän. Sitä ei tarvitse sietää. Miten sairaus on syy eroon?
Miten äidin ja anopin kuolema on syypäitä eroon? Vai oletko sinä niitä ihmisiä jotka lähtevät lätkimän kun tulee vaikeata?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen sitä mieltä jos ihan oikeasti on rakastanut puolisoaan niin vaikka eroaa niin siitä ei koskaan pääse irti.
Hyvin pääsi irti, helpotushan tuo ero lopulta oli vaikka mitään pettämistä, väkivaltaa tai alkoholiongelmaa ei ollutkaan.
Suurin huoli mulla oli ollut taloudellinen selviäminen 3 lapsen kanssa mutta kun syyskuussa päätimme erota sain asunnon lokakuussa n 3 viikkoa päätöksestä ja samantien muutimme. Sen jälkeen en ole exää tavannut kuin 3 kertaa kuluneiden 23 vuoden aikana (yo-juhlissa ja häissä). Täysin vieras ihminen mulle 14 vuoden yhdessäolon jälkeen, ei herätä mitään tunteita. Unohtaminen on hyvä sana tässäkin kohtaa.
Varmaan tuohon vaikutti sekin että lasten ja toimeentulon lisäksi huolehdin vielä isästä joka oli jäänyt leskeksi äitini kuoltua vain 5 kuukautta eroni jälkeen.
Eli et edes koskaan miestä rakastanut
Vierailija kirjoitti:
Erosta toipuminen avioliiton jälkeen oli nopeaa, koska prosessi kesti pitkään. Olin vain helpottunut, kun muutimme erilleen. Sen jälkeen aloitin uuden suhteen vajaan vuoden sisällä. Tuosta parin vuoden suhteesta toipuminen onkin sitten vienyt kolme vuotta. Olisin varmaan yrittänyt aiemminkin suhdetta, jos olisi tullut vastaan joku sopiva. Tapailin siis kyllä ihmisiä, koska en halunnut, että kynnys nousee liian korkeaksi.
Keväällä viimeisimmästä erosta tulee 4 vuotta, ja on jo ihme, jos tapaan jonkun. Tämä mihinkään johtamaton tapailu, vain seksiä sitten lopulta etsivien miesten määrä ja yleinen pinnallisuus on ihan hirveää pidemmän päälle. Varmaan sitten jatkan yksin, olen ainakin tottunut.
Tämä tarina siis tuomaan hieman sitä toista puolta realiteeteista. Eivät kaikki pariudu uudelleen.
Miksi edes rupeat seurustelemaan ihmisen kanssa jota et todella rakasta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuollaiset ihmiset jotka "löytää" uuden heti niin ei sellaiset edes tiedä mitä tarkoittaa rakkaus. He vaan hyppivät suhteesta toiseen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
http://www.menaiset.fi/artikkeli/ajankohtaista/ihmiset/mtv-maajussille-…
Tämä on yksi hyvä esimerkki järjettömästä toiminnasta.
Hypitään suhteesta toiseen ja tullaan jopa raskaaksi vähän aikaan sitten tapaamalle miehelle. Ei tuollaiset suhteet tule kestämään
Erosin keväällä 2011 6 vuoden suhteesta. Käyn kyllä töissä, mutta vapaa-ajat ryyppään (yksin) tai makaan sohvalla. Viimekin yönä näin unta eksästä. Osaisko joku auttaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla meni puolisen vuotta huonosti, sitten aloin irrotella ja vietin kreisiä sinkkuelämää muutaman vuoden, joitakin huonoja suhteita ja nykyinen sielunkumppanimies löytyi 8v tuon traumaattisen eron jälkeen. Ja vaikka tuo kreisibailausvaihe pari-kolmekymppisenä oli todella riehakas, niin silti jälkeenpäin on jäänyt harmittamaan etten joidenkin miesten matkaan lähtenyt jostain kumman syystä (esim siksi, etteivät olleet vapaita).
Toipumiseen meni pari vuotta. Mutta mitä tekemistä sillä on uuden suhteen löytymisen kanssa? Sellanen tulee jos on tullakseen.
Ehkä sun ap pitäs ensin opetella olemaan itekses, ennenkun rikkinäisenä ihmisenä mietit jo milloin olet valmis seuraavaan suhteeseen. Kuullostaa meinaan aika läheisriipuvaiselta meiningiltä.
Vierailija kirjoitti:
Mulla meni puolisen vuotta huonosti, sitten aloin irrotella ja vietin kreisiä sinkkuelämää muutaman vuoden, joitakin huonoja suhteita ja nykyinen sielunkumppanimies löytyi 8v tuon traumaattisen eron jälkeen. Ja vaikka tuo kreisibailausvaihe pari-kolmekymppisenä oli todella riehakas, niin silti jälkeenpäin on jäänyt harmittamaan etten joidenkin miesten matkaan lähtenyt jostain kumman syystä (esim siksi, etteivät olleet vapaita).
Eli harmittelet sitä kun sinulla oli moraali?
Meillä oli eroaikeet päällä useamman vuoden ennen kuin se sitten todellisuudessa pantiin käytäntöön. Olin täysin kylmä ja ainoastaan helpottunut siitä, että viimein erottiin. Pari kuukautta siinä meni kun olin jo tapailusuhteessa nykyisen mieheni kanssa.
Eroa olen käynyt läpi siitä lähtien. Useita vuosia on kulunut. Ei se ehkä ikinä lopu, se itsetutkiskelu ja tietynlainen suru. Silti voi olla onnellinen uudessa suhteessa, ei ne sulje toisiaan pois.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Erosta toipuminen avioliiton jälkeen oli nopeaa, koska prosessi kesti pitkään. Olin vain helpottunut, kun muutimme erilleen. Sen jälkeen aloitin uuden suhteen vajaan vuoden sisällä. Tuosta parin vuoden suhteesta toipuminen onkin sitten vienyt kolme vuotta. Olisin varmaan yrittänyt aiemminkin suhdetta, jos olisi tullut vastaan joku sopiva. Tapailin siis kyllä ihmisiä, koska en halunnut, että kynnys nousee liian korkeaksi.
Keväällä viimeisimmästä erosta tulee 4 vuotta, ja on jo ihme, jos tapaan jonkun. Tämä mihinkään johtamaton tapailu, vain seksiä sitten lopulta etsivien miesten määrä ja yleinen pinnallisuus on ihan hirveää pidemmän päälle. Varmaan sitten jatkan yksin, olen ainakin tottunut.
Tämä tarina siis tuomaan hieman sitä toista puolta realiteeteista. Eivät kaikki pariudu uudelleen.
Miksi edes rupeat seurustelemaan ihmisen kanssa jota et todella rakasta?
En ole ruvennutkaan. Siksi olen edelleen sinkku.
Viimeisimmässä suhteessa mies oli jättää, en minä. Ei siinä minun tunteitani kyselty. Niitä kyllä oli, paljonkin.
Seksi on pikkuisen eri asia kuin rakkaus