G: Seurustelu nuorena -> ikuinen avioliitto?

Minä olin paria vkoa ennen täyttänyt 17v ja mies oli 23½v kun aloimme olemaan yhdessä.

Tänä syksynä siitä tulee 19v ja avioliittoa 11v.



N35*ja uskollisiakin olemme* ;)

Ja siitä aikaa nyt kymmenen vuotta. Naimisissa ei olla mutta onnellisia yhdessä.



Minusta nuoruutta voi viettää ihan kivasto, vaikka on seurustellutkin pitkään sen yhden ja saman kanssa. Meidän parisuhteen on oikeasti pitänyt kasassa se, että meillä on omia kavereita, joiden kanssa on tullut vietettyä aika villiäkin (opiskelija)elämää. Tähän ei kuitenkaan ole liittynyt mitkään syrjähypyt, muuten vaan on ehditty mennä ja kokeilla kaikenlaista.



Siis minusta pitkän parisuhteen avain on se, että elämässä on muitakin ihmisiä ja ihan omia kavereita. Ettei aina olla kahdestaan, vaikka se puoliso kaikkein tärkein onkin.

Mitä ajattelette pariskunnista, jotka ovat menneet naimisiin juuri ja juuri aikuisina alettuaan alunperin seurustella niin, että ainakin nuorempi osapuoli (käytännössä se naispuolinen) on ollut 14- tai 15-vuotias seurustelun alkaessa?

Minua vaan kauhistuttaa tällaiset. Tuntuu, että paljon elämää ja erilaisia ihmisiä on jäänyt näkemättä. Voi toki mennä onnellisestikin.

Toiset ne vaan löytää elämänsä rakkauden nuorena, mihin sitä enää siitä kannattaisi vaihtaa? Mikä etu siinä muka on, että epäonnistuu usean kanssa - verrattuna siihen, että onnistuu yhden kanssa? Itse olen 35v ja ollut saman miehen kanssa jo 19v ja elämä on ollut täyttä ja upeaa koko ajan, enkä kaipaa mitään lisää - olemme kasvaneet ja kokeneet yhdessä, mutta myös erikseen, koska osaamme antaa toisillemme tilaa - olemme mm. ajoittain asuneet eri maissa opiskellessamme ja ollessamme töissä, olemme reissanneet paljon yhdessä ja erikseen ja meillä on molemmilla omat ystävämme yhteisten lisäksi ja eri harrastukset..mitä muuta voi toivoa? Mitä muuta esim. 10 muuta panokumppania olisi voinut tähän tuoda?

Mitä ajattelette pariskunnista, jotka ovat menneet naimisiin juuri ja juuri aikuisina alettuaan alunperin seurustella niin, että ainakin nuorempi osapuoli (käytännössä se naispuolinen) on ollut 14- tai 15-vuotias seurustelun alkaessa?

Minua vaan kauhistuttaa tällaiset. Tuntuu, että paljon elämää ja erilaisia ihmisiä on jäänyt näkemättä. Voi toki mennä onnellisestikin.

Toiset ne vaan löytää elämänsä rakkauden nuorena, mihin sitä enää siitä kannattaisi vaihtaa? Mikä etu siinä muka on, että epäonnistuu usean kanssa - verrattuna siihen, että onnistuu yhden kanssa? Itse olen 35v ja ollut saman miehen kanssa jo 19v ja elämä on ollut täyttä ja upeaa koko ajan, enkä kaipaa mitään lisää - olemme kasvaneet ja kokeneet yhdessä, mutta myös erikseen, koska osaamme antaa toisillemme tilaa - olemme mm. ajoittain asuneet eri maissa opiskellessamme ja ollessamme töissä, olemme reissanneet paljon yhdessä ja erikseen ja meillä on molemmilla omat ystävämme yhteisten lisäksi ja eri harrastukset..mitä muuta voi toivoa? Mitä muuta esim. 10 muuta panokumppania olisi voinut tähän tuoda?

Se tilasto jonka näin (en enää muista missä ja mistä maasta, siitä oli kyllä ihan graafitkin piirretty ja perustui suureen määrään dataa) koski muistaakseni vain sitä missä iässä avioliitto oli solmittu, ei sitä missä iässä seurustelu oli aloitettu.

Mutta tilastojen mukaanhan ero on sitä todennäköisempi, mitä nuorempana liitto on solmittu (kolmeenkymppiin saakka, minkä jälkeen käyrä jämähtää samalle tasolle). Eroamistodennäköisyys on tilastollisesti erittäin paljon suurempi jos pari menee naimisiin 20-vuotiaana kuin että menisi 30-vuotiaana.

Päteekö tämä myös, jos ollaan oltu yhdessä nuoresta, mutta menty naimisiin vasta pitkä seurustelun jälkeen? Eli onko avioliiton solmimisikä määräävä vai suhteen aloittaminen nuorena?

Voihan olla, että pari joka on tavannut tosi nuorena, oikeasti sopii tosi hyvin toisilleen.



Tai sitten yhdessä pitää ympäristön paine ja näyttämisen halu (halutaan näyttää "aikuisilta", vanhemmat ja suku painostaa), ja myöhemmin tottumus ja mielikuvituksen puute (ei osata kaivata muuta).

siinä vaiheessa mies lähtee. Ihan oikeasti, täytyy olla aika erikoinen mies, joka elää vain sen yhden naisen kanssa, kenen kanssa alkoi pentuna seurustelemaan.

Tai sitten on ns. vapaa suhde, missä miehellä on muita naisia. Tietää nainen näistä sitten tai ei.

Mitä ajattelette pariskunnista, jotka ovat menneet naimisiin juuri ja juuri aikuisina alettuaan alunperin seurustella niin, että ainakin nuorempi osapuoli (käytännössä se naispuolinen) on ollut 14- tai 15-vuotias seurustelun alkaessa?

Minua vaan kauhistuttaa tällaiset. Tuntuu, että paljon elämää ja erilaisia ihmisiä on jäänyt näkemättä. Voi toki mennä onnellisestikin.

Toiset ne vaan löytää elämänsä rakkauden nuorena, mihin sitä enää siitä kannattaisi vaihtaa? Mikä etu siinä muka on, että epäonnistuu usean kanssa - verrattuna siihen, että onnistuu yhden kanssa? Itse olen 35v ja ollut saman miehen kanssa jo 19v ja elämä on ollut täyttä ja upeaa koko ajan, enkä kaipaa mitään lisää - olemme kasvaneet ja kokeneet yhdessä, mutta myös erikseen, koska osaamme antaa toisillemme tilaa - olemme mm. ajoittain asuneet eri maissa opiskellessamme ja ollessamme töissä, olemme reissanneet paljon yhdessä ja erikseen ja meillä on molemmilla omat ystävämme yhteisten lisäksi ja eri harrastukset..mitä muuta voi toivoa? Mitä muuta esim. 10 muuta panokumppania olisi voinut tähän tuoda?

Voihan olla, että pari joka on tavannut tosi nuorena, oikeasti sopii tosi hyvin toisilleen.

Tai sitten yhdessä pitää ympäristön paine ja näyttämisen halu (halutaan näyttää "aikuisilta", vanhemmat ja suku painostaa), ja myöhemmin tottumus ja mielikuvituksen puute (ei osata kaivata muuta).

vaiheessa kun menivät kihloihin. Naisella oli täysi höyry päällä päästä kaveriporukasta ekana kihloihin. Mies petti siinä vaiheessa. Mutta nainen ei halunnut erota, koska pelkäsi, että ei löydä uutta miestä ja kaverit ehtii ennemin pitää prinsessahäät.

Nyt on 2 lasta ja talo ja samassa työpaikassa. Aivan kamala suhde ja kukaan ei jaksa heidän kanssa viettää aikaa kun vittuilevat koko ajan toisille. Mutta liian isot paineet erota. Juuri tuo sama työpaikka ja yhteiset velat (kumpikaan ei voisi pitää liian kallista taloa yksin) kulissit yms. Lapset heillä oireilee aika pahasti.

Mutta ollaanpa ainakin nuoruudenrakkauden kanssa yhdessä.

Ps. mies taatusti panisi kaikkea, mitä saisi, mutta on niin susiruma, ettei kukaan sitä huoli sänkyynsä. Ehkä saa joltain takapenkin tytöltä, mutta ei muilta.

Kysymys siis sinulle nro 28!

ja sitoutuneempia kuin "elämää" (=kulleja) nähneet kanssasisarensa, jotka haikailee exien perään

koulukavereistani nämä kovin nuorena seurustelun aloittaneet ja perheen hankkineet ovat alkaneet eroilemaan ja viettämään 'villiä nuoruutta'.

Vielä pari vuotta sitten olivat 'onnellisesti naimisissa'.



Nelikymppisistä ihmisistä kyse.

Monella näyttää elämää muuttuvan rajustikin kun lapset muuttavat pois kotoa.



Siihen en ota kantaa onko tämä hyvä vai huono asia. Jokainen tekee omat valintansa eikä sama ratkaisu sovi kaikille.

Kuka sanoo, että vasta kolmas tai neljäs tai kymmenes suhde tulee kestämäään loppuelämän? Miksi kauhistelet jos kaikki ei näin tee?



Mä olin 17v ja mieheni 18v kun tavattiin ja 23 v mentiin naimisiin. En näe mitään syytä miksi joskus eroaisimme.

eihän sitä koskaan voi tietää mitä tapahtuu, mutta yhtä lailla vanhempina naimisiin menneet eivät voi tietää.

"siinä vaiheessa mies lähtee. Ihan oikeasti, täytyy olla aika erikoinen mies, joka elää vain sen yhden naisen kanssa, kenen kanssa alkoi pentuna seurustelemaan."

Ja mitähän jää näkemättä? Kerroppa se minulle, kun itse en keksi. Tai voihan olla että minä olen nähnyt vaan erilaista elämää kuin sinä ja muunlaista en kaipaakaan.



Me oltiin molemmat lapsia, minä 14 ja mies 16, naimisiin menin alaikäisenä, esikoinen oli silloin jo olemassa. Ollaan oltu pian 8v naimisissa, seurusteltu reilut 11 vuotta, kauhistele rauhassa. Onnellisempi en voisi olla, kertaakaan en ole pettänyt ja oletan ettei miehenikään. Lapsiakin on enempi kuin se yksi nykyään ja ehkäpä jopa lisaa tulee vielä lähivuosina.



ja jos joskus josatin syystä erotaan, niin se on että toinen pettää tai kuolee, muuta syytä en keksi, ainakaan näillä näkymin.



Mitä multa on jäänyt näkemättä?

Hyvin nuorena aloitetussa suhteessa on kaksi riskiä: Se, että aikuistumisen myötä huomataa, että ollaan liian erilaisia yhteiselämään. 15-vuotias on kuitenkin aika raakile persoonallisuudeltaan. Ja toinen riski on se sinkkuvaiheen puuttuminen, halutaan kuitenkin kokea myös se.



Mutta eihän nuo kaikille ole ongelmia ja toimivia high school sweetheart -avioliittoja on tuttavapiirissäkin. Mutta myös eroon päättyneitä sellaisia (kuten muitakin eroja)

itkeä pillitti kun ei ole kokenut kuulemma mitään ja elämä on mennyt hukkaan.

Huvittaa vähän nämä 27v naiset, jotka itsevarmoina vaahtoaa, että meidän suhde kestää, koska olemme alkaneet seurustella 14 vuotiana. Ette te vielä tiedä oikeastaan mistään mitään.

Kun lapset kasvaa, naiselle iskee se elämättömän elämän pelko ja aletaan juosta hulluna kapakoissa. Miehille tulee paniikki kun ei ole saatu kuin sitä yhtä pillua ja aletaan metsästämään sitä nuorempaa naista.

Todella harva pari on nelikymppisinä enää keskenään naimisissa jos on alkanut todella nuorena seurustelemaan.

koulukavereistani nämä kovin nuorena seurustelun aloittaneet ja perheen hankkineet ovat alkaneet eroilemaan ja viettämään 'villiä nuoruutta'.

Vielä pari vuotta sitten olivat 'onnellisesti naimisissa'.

Nelikymppisistä ihmisistä kyse.

Monella näyttää elämää muuttuvan rajustikin kun lapset muuttavat pois kotoa.

Siihen en ota kantaa onko tämä hyvä vai huono asia. Jokainen tekee omat valintansa eikä sama ratkaisu sovi kaikille.

Nyt kahdeksan vuotta yhdessä. Molemmilla oli yksi lyhyt "teinisuhde" sitä ennen. (Teinejä toki oltiin ku alettiin seurustella. ) Nyt kun katsoo 15-vuotiaita niin ajattelee, että huhhuh, noinko nuori sitä on ollut.

Mutta kyllä vaan on kaikkea mahtunut tähän kahdeksaan vuoteen, ylä- ja alamäkiä. Niin kuin kaikilla. Meillä on yhteiset haaveet, samanlainen huumori ja kasvatusperiaatteet. Annetaan toisillemme tilaa, ei kyhnätä koko ajan yhdessä! En vois kuvitella että pitäis vaikka mies ottaa joka kauppareissullekin mukaan ja olla kaikki vapaa-aika yhdessä. Saamme molemmat "omaa aikaa." Ja yhdessä perheenä tietty.



Minusta on hienoa, kun ollaan kasvettu yhdessä aikuisiksi.



Toivon että tämä kestää vuosikymmenenet. Koskaan ei voi tietää, mutta sitä toivotaan.

Olin seurustelumme alkaessa 14-vuotias ja naimisiin mentiin minun 18-vuotis päivänä. Paljon on elämään nähty ja paljon on vielä näkemättä. Paljon on erinlaisia ihmisiä tavattu ja paljon on vielä ihmisiä tapaamatta.

Emme ehkä nyt sovi tämän ketjun profiiliin kun tapasimme ollessamme 19, nyt olemme 35. Ennen tätä suhdetta takana oli kummallakin pari lyhyttä (=parin kk mittaisia) teiniseurusteluja. En tietenkään voi mennä vannomaan että mies puhuu totta (vaikka itse uskonkin että puhuu) sanoessaan ettei ole kaivannut mitään sinkkuilua, mutta itsestä tiedän etten ole kaivannut. Johtuneeko sitten siitä että suhteessa on tilaa myös omille jutuille ja tutuille, tiedä häntä.

Ja toinen riski on se sinkkuvaiheen puuttuminen, halutaan kuitenkin kokea myös se.

olemme olleet yhdessä 22v, ollaan nyt nelikymppisiä. Me tehtiin lapset vasta kolmikymppisinä, sitä ennen vietettiin sitä villiä nuoruutta yhdessä; opiskeltiin, juhlittiin, asuttiin ulkomailla, jne jne. Ei meillä ole jäänyt elämää kokematta vaikka olemme yhdessä olleetkin (ellei se elämä sitten joillekin ole sängystä toiseen kiertämistä). Ja tottakai ihminen muuttuu aikuistuessaan, me olemme kasvaneet kuitenkin enemmän yhteen, ei erilleen. En osaa kuvitella yhtäkään muuta miestä joka ymmärtäisi minua niin täydellisesti kuin oma mieheni.