Olen jotenkin hemmetin pettynyt työelämään.

Meidät erottaa juuri siivoojista se, että ei tehdä mitään paskaduunia paskafirmoissa joissa maksetaan alinta tessiä. Me myös osataan ihan oikeasti siivota ja tehdä puhdasta, ei mitään säälittävää räpellystä jota näkee kauppakeskuksissa ja muualla. Toisin kuin siivoojat niin me arvostetaan itseämme ja ei todellakaan nöyristellä. Ihmisillä tietysti on erilaiset persoonat, mutta kyllä mä komennan tarvittaessa kaikkia lähihoitajista lääkäreihin. Onhan mun vastuulla osaston hygienia ja toiminnan sujuvuus perustasolla. Siksi en myöskään tee työtäni kiireellä ja muiden vaan pitää niellä se jos kaikkia hommia ei ehdi työpäivän aikana tehdä. Kumma kyllä olen ihan pidetty ja arvostettu työntekijä.Kukaan ei tykkää pingottavasta työntekijästä. Pidän kyllä ihan yhtä pitkät kahvitauot kuin hoitajatkin. Aamulla 30-45min ja lounaan 45min. Työkaverin kanssa saatetaan vielä sen lisäksi pitää ylimääräinen kahvipaussi. Mitoitin juuri uudestaan työt ja laskin, että päivässä on noin 6 tuntia töitä ja loput kaksi taukoa ja häiriöaikaa. Ei musta kohtuuttoman raskasta. Osaamatonta ihmistä mopin varressa en arvosta minäkään. saa hävetä ihan vapaasti sitä, että tekee ilman koulutusta hommia ja polkee alan palkkoja yksityisellä sektorilla. Onneksi en ole sinne ajatunut kun työpaikkansa saa ammattilainen valita. Työpaikan oven kun laittaa kiinni niin sinne jää eikä seuraa mukana kotiin. Joo ja tehdään muutakin kuin siivotaan. Kuuluuhan meille ruuanjako ja osaston tuotetilaukset ym pikkuhommaa. Tilille kilahtaa nettona tässä kuussa 1900e ja normaalisti noin 1500e.

Ja onko tämä vitsi? Anteeksi vain, mutta itse työskentelin useaan otteeseen siivoojana opiskeluaikanani ja se oli ihan hirveää hommaa. Siivoojilla itsellään oli jo se asenne, että he ovat jotenkin "huonompia" kuin muut ihmiset, ja käytös oli sen mukaista, jatkuvaa nöyristelyä joka suuntaan ja ilmaisia ylitöitä, kun kohteet oli täysin ylimitoitettu. - 48-

Juuri näistä asioista olemme mieheni kanssa jutelleet pitkän aikaan. Perhe on meille ykkönen ja teemme töitä sen verran kuin tarvitsee. Joskus harmittaa kun kaverit yrittävät kerskua saavutuksillaan ja mihin heillä on varaa. Mutta sehän juuri kertoo sen, että jostain pitäisi saada tunnustusta, kun raha ei sitä heille itsessään tuo.

Juuri yhtenä päivänä kuulin radiosta onnellisuus tutkimuksesta, jonka mukaan ihmiselle riittää turvallsen elintason takaamisen 1000 dollaria (amerikkalainen tutkimus). Tämän jälkeen onnellisuus ei kasva samassa suhteessa palkan kanssa. Lisäksi monet downshiftaajat ovat jo pitkän aikaan puhuneet vapaa-ajan ja lyhennetyn työajan tuomasta onnesta. Eli jos ihmiset tekisivät lyhyempää työpäivää, olisi useammalle töitä ja ihmisille jäisi enemmän aikaa perheelle ja muille tärkeille asioille. Itse koin juuri tänään valaistuksen. Opinnot kesken ja kiva kesätyö. Käyn kyllä opinnot loppuun, mutta jos mahdollista jään tähän kesätyöhöni. Kiinteistöalalla olen töissä, leikkaan ruohoa, huolehdin istutuksista, yleisestä siisteydestä, talvella luon lunta... Palkka ei päätä huimaa, mutta töissä ei tulosvastuuta ja työajat ja kaverit kivoja. Saatan alkaa kehittämään itseäni henkisesti opiskelemalla jotain omaksi iloksi, mutta urahaaveet jätän. Olen 25 vuotias ja aion tästä lähin keskittyä itseni kehittämiseen, perheeseeni ja asioihin jotka tekevät minut oikeasti onnelliseksi. En rahan haalimiseen ja ulkoisen habituksen kasvattamiseen. Ja nyt elämä tuntuu ensi kerran elämältä :)

Minä olen ollut myös, mutta työ oli lähes pelkkää siivoamista ja palkka 1300e kuussa.

Minä olen pelkkä hoitoapulainen sairaalassa. Päivä menee rennosti. Siivouksen ja ruuan jaon lisäksi on aikaa jutella asiakkaiden omaisten ja asiakkaiden kanssa. Tarjota vaikkapa olkapää työkaverile ja istua kahvikupposen ääreen. Aina ei se siivouskaan niin tärkeää ole kuin esimerkiksi muistella vanhuksen kanssa menneitä aikoja ja katsella vaikkapa kuvia. Mä menen joka aamu aivan onnesta ymmyrkäisenä töihin ja tulen virkeänä kotiin. Palkka ei ole kuin pari tonnia bruttona, mutta entä sitten jos vaihtoehtona olisi noin kamalia kohtaloita mitä täälläkin on.

Luin suurella mielenkiinnolla! Tämä herätti monia ajatuksia ja antoi lohtua. Itse olen myös pettynyt työelämään, ainakin jossain määrin. Luulin, että yliopistosta valmistuttuani olisin työllistynyt suht' helposti ja päässyt tekemään työtä, jonka koen omakseni. Töitä on ollut, mutta vain määräaikaisesti eli pätkätyökierteessä koen olleeni. Työ on aika lailla sitä, miksi sen kuvittelinkin, mutta tämä määräaikaisissa työsuhteissa oleminen ja aina uuden määräyskirjan odottaminen tarkoittaa sitä, että koen koko ajan epävarmuutta työn jatkumisesta ja se stressaa näin pidemmällä aikavälillä uskomattoman paljon. Alussa olin tyytyväinen kun ylipäänsä töitä sain ja opintotuella kittuuttelun jälkeen pääsin minäkin tienaamaan "leipää" perheellemme ja pääsimme kiinni omaan kotiin ja ns. normaaliin elämään. Mitään rikkauksia en kuvittelekaan saavani, vaan ihan kohtuullinen, hyvä toimeentulo riittää. Mutta määräaikaisuudet pakottavat elämään jatkuvassa epävarmuudessa. Aina työsuhteen lähestyessä katkoa seuraa karmea draivi etsiä uutta työtä tai kalastella silloiselta työnantajalta mahdollisuutta jatkoon. Tämä aikaan saa myös sen, että koen töissäolon olevan jatkuvaa näyttöjen antamista, sillä työnantajat eivät jätä sitä kertomatta, että tilalle on aina useampia tulossa, jos ei työ, vaikkapa vain pätkissä, kelpaa tai maistu. Mielin kielin on sitten oltava koko ajan ja "hyvä työntekijä" -näyttöjä annettava. Jotenkin koko ajan on suurennuslasin alla. Helpottavaa on se, että yleensä työkavereina on muitakin samassa liemessä olevia. Vakipaikoista nauttivat eivät yleensä tätä määräaikaisten tilannetta ymmärrä tai sitten olen törmännyt niihinkin, jotka sumeilematta käyttävät tilannetta hyväkseen ja sysäävät "p***atyöt" määräaikaisten niskoille, koska niistä me pätkätyöläiset emme tietenkään uskalla kieltäytyä työn jatkuvuuden lopahtamisen uhan alla. Mietin, kuinka pitkään tätä tilannetta jaksan. Perhe-elämä kärsii, erityisesti työn ollessa katkolla tai määräyskirjan lähestyessä viimeistä päivää. Silloin on hermo pinnassa ja vapaa-ajasta iso osa menee työnhakuun ja niiden näyttöjen porfolioihin kokoamiseen, jotta voi taas kerran osoittaa olevansa erinomainen työntekijä. Yrittäjyys toisaalta houkuttaa, toisaalta pelottaa. Olisi kiva tietää lisää noista yrittäjän avustuksista ja kursseista. Sen verran stressaavaksi tämä oma pätkätyönteko on mennyt, että vaikka yrittäjänä joutuisinkin pienen stressin alle, niin siinä olisi monta hyvääkin puolta. Tämän aiheen totta tosiaan soisi nousevan julkisempaakin keskusteluun!

mutta se on monin tavoin stressaava, myös työajat kummia. Onnistuin vaihtamaan työpaikkaa niin että nyt teen enää 30 h/vko ja se kyllä auttaa valtavasti. Ei ole koko ajan sellainen olo ettei ehdi lapsiaan nähdä.



Palkka ei oel kovin hyvä, mutta pärjätään näinkin.

onko joku buumi siis menossa???

miksi masennuslomalle ap- työhän on ihanaa!!!

onko joku buumi siis menossa??? miksi masennuslomalle ap- työhän on ihanaa!!!

Jotka ajattelevat aivan kuten ap:kin. Kokevat työelämän ahdistavaksi ja liian aikaavieväksi.

Saako liiton päivärahaa, jos on itse irtisanoutunut? Eikö siinä tule karenssi?

Vanhemmat töihin ja töistä palataan hyvässä lykyssä klo 17. Odotellaan viikonloppuja ja LOMIA. Ei osata elää hetkessä ollenkaan. Iltaisin kuskaillaan lapsia sinne sun tänne, uuvutaan kotitöiden alla. Onko se sen värttiä? Vaikka miten suurta palkkaa saisikaan? **

Ei ole sen väärtiä, todellakaan. Mutta ei ole vaihtoehtoja koska jostain sitä rahaa on revittävä.

t. yh

on kiva työpaikka ja pidän työstäni. Olen kyläkoulun opettaja. Monta monituista vuotta tein osittaista hoitovapaata ja voin suositella sitä kaikille, joilla on pieniä lapsia. Nykyisin minua stressaa vain se, että kotona ja töissä ympärilläni on samanikäistä väkeä ja samanlaista ääntä ja hyörinää. Kaipaan hiljaisuutta ja rauhaa. Olen kovasti kaivannut aikuisten seuraa ja miettinyt alan vaihtoa, mutta en vielä ennen kuin lapset ovat käyneet peruskoulun loppuun, sillä samat loma-ajat lasten kanssa ovat käytännölliset. Voimia kaikille!

Olin aina luokkani paras ja vanhempani yrittivät painostaa minua lukemaan parempaa ammattia kuin ala-asteen opettajaksi. Mutta onneksi pidin pääni. Saan vieläkin kuulla siitä, että olen valinnut niin huonon ammatin ja palkka ei ole iso.



Olen tyytyväinen ratkaisuuni. Lyhyet työpäivät (vaikka töitä sitten tekeekin kotona lasten mentyä nukkumaan tai kun mies on tullut töistä), saan itse päättää, miten tuntini hoidan. Tulosvaatimuksia ei höngitä niskaan ajatuksella, että tulos tai ulos. Lasten kanssa ehtii viettää aikaa, eikä hoitopäivät ole pitkiä.



Kiitos tästä ketjusta. Nyt tuntuu, että tein oikean ratkaisun kun en juossut rahan ja kunnian perässä.

aina halunnut uran ja menestystä. Uhraan vapaa-aikani, yöuneni ja muutaman parisuhteenkin olen uhrannut, työni vuoksi.



Nyt kun olen saanut lapsen, alkaa minua hirvittää työhön paluu. En enää ole yhtä kovanahkainen kun ennen äitiyslomaa ja mietityttää että millainen ristiriita tuleekaan vallitsemaan 'äiti'-minän ja 'ura'-minän välillä.

Luin tämän mielenkiinnolla läpi.



Tunnistan paljon samoja fiiliksiä. Miksi, oi miksi, luinkaan itseni KTM:ksi kun oikeasti haluan vain työn joka tuo leivän pöytään mutta jossa oletusarvona ei ole uran tekeminen.



Olen nyt vanhempainvapaalla ja tänä aikana olen ajatellut asiaa paljon. En voisi kuvitella että haluaisin olla vain kotonakaan, jonkinlainen ura olisi kuitenkin kiva mutta tosiaan tuollainen 30h/vko olisi ideaali juttu. Varmaan olen kotona kunnes lapsi on 2v ja sitten vuoden verran osittaisella hoitovapaalla mutta mitä sitten? Pitäisi tehdä niska limassa töitä ja osoittaa että virtaa löytyy ja kiinnostusta uralla etenemiseen. Mutta jos sitä ei olekaan. Mielelläni tekisin tuota 30h/vko vuosikausia mutta tiedän että työpaikallani se viestisi täysin motivaation puutteesta (no ei ihan väärä tulkinta sekään) ja yleisesti ottaen työpaikkani on ihan ok.



Sekavaa pohdintaa täällä. Ahdistaa vaan jo etukäteen se että pitäisi "kohta" taas olla urakiipijä koska olen tehnyt samaa työtä jo 3v ennen kotiin jäämistä. Olisi siis aika "upgradata" uraansa ja oikeasti haluaisin ihan vaan olla tai mahdollisesti jopa tosiaan "downgradata". Mieheni on KTM myös ja hän ei ymmärrä tällaista ollenkaan. On siis ihan turha ajatella että hän suhtautuisi hyvin jos lähtisin joihinkin hanttihommiin.

Monet tutut eivät ole halunneet osittaista hoitovapaata sen vuoksi, että hommien määrä ja vaatimukset pysyvät käytännössä lähes samoina, palkka vain putoaa viidenneksen.



Neljä päivää viikossa, toki se helpottaa sinänsä, mutta ne läsnäolopäivät teetkin kahta kovemmin töitä, ei puhettakaan kahvitauosta tai työtovereiden kanssa jutustelusta.



Tämä siis ainakin ns. asiantuntija-aloilla.



t. VTM

tämä hyvä keskustelu

Olen 26v valmistun pian YTM:ksi ja olen kahden lapsen äiti. Opiskelujani olen tietoisesti venyttänyt, koska tiedän, ettei työelämä anna mulle mitään. Omissa opinnoissani olen sivunnut työelämän tutkimusta, eikä sekään kannusta valmistumaan, kuten eivät nekään kokemukset mun omista työpaikoista. Ainoa työpaikka, jossa olen ollut onnellinen, oli videovuokraamotyöntekijä, 6e tuntipalkalla ilman ilta- ja viikonloppulisiä!



Aionkin käydä pikaisesti katsastamassa oman alani töitä, kun hoitovapaat on loppu. Sen jälkeen, varmistuttuani siitä, että se oravanpyörä ei ole mun juttu, ostan varmaan äitini pienen yrityksen ja teen 4 päiväistä viikkoa omilla ehdoillani. Ehkä siirrän toimintaa enemmän nettiin ja teen yrityksen tiloissa myös lymfaa ja muita luontaishoitoja, joita olen viime vuosina opiskellut.

Ei se raha tuo onnea. Kunhan on vessapaperia ja vähän ruokaa ja netti. Perhe on tärkein.

Työnteko on niille ketkä sitä jaksaa ja saa tyydytystä me muut nautimme työnteon hedelmistä sosiaaliluukun kautta. Kiitos.

Itsekunnioituskin on tärkeää.

Ei se raha tuo onnea. Kunhan on vessapaperia ja vähän ruokaa ja netti. Perhe on tärkein. Työnteko on niille ketkä sitä jaksaa ja saa tyydytystä me muut nautimme työnteon hedelmistä sosiaaliluukun kautta. Kiitos.

jokainen vetää itse rajansa, sitä ei kukaan muu tee puolestasi.

Ehdottomasti kannattaa irtisanoutua jos ei työnteko maita. Irtisanoutua voi myös jos pomo ei anna kesälomaa tai on muuta tärkemäpää tekemistä elämässä jonka elämme vain kerran.

jokainen vetää itse rajansa, sitä ei kukaan muu tee puolestasi.

Ehdottomasti kannattaa irtisanoutua jos ei työnteko maita. Irtisanoutua voi myös jos pomo ei anna kesälomaa tai on muuta tärkemäpää tekemistä elämässä jonka elämme vain kerran.

Jos pärää vähemmällä niin on ihan ok, viettää wt-elämää. Minulla on hyvä pomo, jos en saa kesälomaa tai lomaa kun haluan. Irtisanoudun ja paikka kuulemma odottaa minua kun olen lomani viettänyt. Arvostaa elämänarvojani ja työntekoani.