Olen jotenkin hemmetin pettynyt työelämään.

jatkokoulutus?

tädennyskoulutus?

sapattivapaa?

virkavapaa?

Menin aikoinaan vastavalmistuneena KTM:nä töihin Helsinkiin. En maalaisena tajunnut ollenkaan sitä meininkiä: omista asioista ei kannata puhua, koska ketään ei kiinnosta, pitää näyttää hyvältä, hymyillä edessä, mutta puukottaa selän takana... Nuoleskelu takaa parhaat asiakkaat, ei hyvin tehty työ. Kymmenen ylikiloa takasi, että miespuoliset managerit eivät olleet kiinnostuneita edistämään uraani asiakkailta saadusta hyvästä palautteesta huolimatta...



Muutimme Tampereelle kun olin ekalla äitiyslomalla ja voi jestas, että on ollut elämäni parhaita päätöksiä! Vaihdoin firmaa ja sain ihanat, maanläheiset työkaverit yrityksessä jossa on loistava ilmapiiri! Ura ei etene yhtä suurilla loikkauksilla, mutta töihin on kiva mennä.



Edelleen ärsyttää jatkuva kiire, työelämän paineet ja perheen ja työn yhteensovittaminen, mutta kahvitunnilla on sentään kivaa! Haaveena on lottovoitto, mutta sainpa jättää ne tekopyhät ällötykset taakseni.

että Suomessa edetäkseen mihinkään tai saadakseen mielenkiintoisia hommia pitää olla jonkun sortin maisteri tai tohtori. Noh, itse olen ihan vain ammattikorkeakoulun käynyt, mutta en ole koskaan pitänyt itseäni minään tyhjäpäänä. Minusta on typerää hukata työntekijöiden potentiaali, vain puuttuvan tutkintopaperin tähden. Se on jotain, mitä en ole ikinä tajunnut.



Teen toki asialle parhaillaan jotain mutta sillä seurauksella, etten enää saa niitä entisiäkään hommia kun alan olla liian pätevä. (!?) Ja siis olen kuitenkin ihan sama ihminen kuin vuosi sitten, nyt vain olen yliopisto-opiskelija tässä samalla. Ei ole järjen häivää näissä hommissa!

Alan vaihtaminen perheellisenä ja velallisena ei vaan ole ihan simppeliä.

Minulla kaikki asiat ok, hyvä parisuhde, tervett lapset, asunto ok, mutta töissä tökki ja vapaa-aika kului stressin poistoon.

Sanoin itseni irti vakityöstä ilman mitään tietoa tulevasta.

Mutta olin viikon työttämänä kun puhelin soi ja kysyttiin töihin.

Nyt kaikki todella hyvin, vaikka palkka vähän putosikin.

Vaihtaisin työpaikkaa, mutta voin pahoin jo siinä vaiheessa, kun kahlaan läpi työhakemusten vaatimuslistoja. "Nautit haasteista ja olet parhaimmillasi keksiessäsi luovia ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin äärimmäisen kireässä aikataulussa." "Viihdyt työympäristössä, jossa jatkuvasti muuttuvat tilanteet ja projetityön haasteet tuovat haasteita jokaiseen päivään." "Olet hyvä ihmistuntija, ja tulet toimeen myös vaativien asiakkaiden kanssa, energinen luonteesi ja taitavat argumentointitaitosi voittavat puolelleen kenet tahansa."



Ynnä muuta paskaa.



En nauti haasteista, en halua jatkuvaa muutosta. Tahdon vain tehdä työni hyvin, saada siitä ansaitsemani palkan ja mennä kotiin perheeni luokse.

Haasteet hirvittävät. Olisinpa vain mennyt johonkin simppeliin koulutukseen, esim. kondiittorilinjalle. Tai kampaajaksi. Tai sähkömieheksi.



t. FM

Johonkin simppeliin hommaan. Mutta mulla on krooninen ihottuma, joka estää useimmissa "perusammateissa" toimimisen. En myöskään jaksa palata moneksi vuodeksi koulun penkille, vaan haluaisin työn, johon ei tarvitsisi koulutusta tai jonka voisi oppia työn ohessa.



Olen 33-vuotias, fiksu ihminen, joka uskoo oppivansa työn kuin työn, mutta jonka elämää tämä ihottuma siis rajoittaa. En kaipaa suurta palkkaa, en hienoa uraa tai arvostusta työni tähden, en edes "älyllisiä haasteita". Mitähän tekisin elämälläni?

Voi, itse olen kyllä aika onnellinen työpaikastani. Olen pääsääntöisesti tyytyväinen siihen miten työtäni johdetaan (tosin työ hyvin itsenäistä ja voin paljon itsekin siihen vaikuttaa), olen tyytyväinen työnkuvaan ja nautin siitä, työ on "minun näköistäni". Myös palkkaan olen oikein tyytyväinen. En osannut joitakin vuosia sitten kuvitellakaan tällaista työtilannetta.



Ja sitten on se kääntöpuoli. Mikään työ ei ole itsestäänselvyys ja työpaikallani pätee hyvin sanonta "tulos tai ulos". Myös positiivinen asenne ratkaisee ja tietyllä tavalla työelämä on myös peliä: Joskus on parasta olla positiivinen, vaikka totuus olisi jotain aivan muuta. On myös opittava sietämään keskeneräisyyttä, alemmuuden ja huonommuudentunteita, epäonnistumisia ja epävarmuutta. On välillä melkoista valtataistelua löytää tasapaino kaikkien näiden tunteiden keskellä.



En epäile yhtään, etteikö jotkut naiset ihan tosissaan päätyisi "tehtailemaan lapsia" jos työelämä tuntuu liian vaativalta. Itselläni vain takoo päässä ajatus, että pienten lasten äitinä työelämä ja siihen paluu tulisi olemaan vielä vaativampaa. Nostan hattua niille kolleegoille, jotka siihen pystyvät! Onhan niitä. Mutta minä en sille tielle lähde. Nyt odotan ensimmäistäni ja myönnän, että ilman tämän hetkistä uraani lapsi olisi saattanut saada alkunsa jo paljon aikaisemminkin.

Olen aina ajatellut että työ on pakollinen paha että saa rahaa elättää perheensä. Sitten vain etsin mahdollisimman siedettävän työn tehdä se.

En koe töihinmenoa synkäksi, en stressaa liikoja, mähän "oon vaan töissä siellä". Se on vaan homma mikä pitää tehdä, toki nautin jos saan asiat onnistumaan mahdollisimman hyvin, siihen pyrin.

Mutta ei se oo mun elämän sisältö. Työ on mulle vain pelkkää oikean elämän ylläpitoa joka vaan täytyy tehdä.

Olis meinaan paljon mielenkiintoisempaa tekemistä esim lasten kanssa kuin istua asiakaspalvelijana suht hyvällä palkalla. Lohduttaudun sillä että tienesteillä voidaan sitten tehdä kaikkea kivaa perheenä harrastaa ja matkustella mutta silti mielestäni liikaa aikaa uhrataan työssä. Työviikkoa kun vois lyhentää ja silti tulis taloudellisesti toimeen.

Ehkä helpommin sanottu kuin tehty, mutta on sen väärti. Itse aloitin työurani kymmenisen vuotta sitten vastavalmistuneena maisterina työpaikassa, jonka ilmapiiri oli niin hirveä, että valvoin kaikki viikonloppuyötkin stressistä kankeana. Väänsin kuukausikaupalla itkua, että tässäkö sitä ollaan, burnoutissa 24-vuotiaana. Sitten löysin vastaavan työn yrityksessä, jonka ilmapiiri oli kuin toiselta planeetalta. Ja ko. yrityksessä erikoistuin tiettyyn alaan, joka johti minut nykyiseen työhöni, josta tykkään ihan älyttömästi - menen joka aamu hyvillä mielin töihin. Ja palkkakin on kuluneiden 9 vuoden aikana kolminkertaistunut, vaikka olen välissä tehnyt kaksi lasta ja ollut yhteensä yli kolme vuotta kotona. Tällaiseen kehitykseen on yleensä mahdollisuus vain, jos vaihtaa työpaikkaa tarpeeksi usein.

Me ostettiin pisteeksi i:n päälle itsellemme hometalo, joten nyt saadaan painaa niska limassa ilman, että saadaan edes sitä kohtuullista elintasoa tämän kaiken paskan kestämisestä.

Kauhistuttaa lisäksi se, että omassa kaveriporukassani, jossa ikähaitari sellaista 35-40 v, jatkuvasti tavatessamme puhe kääntyy siihen, kuinka itse kukin on täysin kyllästynyt oravanpyörään ja miettii erilaisia "downshifting" mahdollisuuksia. Ja joukko koostuu esim. lääkäreistä, juristeista, KTM:stä ja muista korkeakoulututkinnon suorittaneista. Moni toki sinnittelee ja jaksaa, työpaikkaa vaihtamalla saattaa tilanne useilla jopa parantua. Pari lekuria on jo tehneet sellaisen tilin yrittäjäpohjalta yksityisvastaanotoilla, että ovat alkaneet tehdä 4-päiväistä viikkoa - alle 45-vuotiaina. Tosin tätä ennen ovatkin paiskineet melkein ympäripyöreitä päiviä.



Aika huolestuttavaa yhteiskunnan kannalta tämä 40-kymppisten totaalinen kyllästyminen.

Puolen vuoden työuupumussairausloman jälkeen olen joku kuukausi sitten palannut takaisin töihin ja mietin, mitä sitä alkaisi tekemään isona...



Itselläni on yliopistotutkinto, mistä olen ylpeäkin (terveellä tavalla, arvostaen myös muita koulutuksia ja vaikka kouluttamatonta hyvää työntekijää) ja kiitollinen (olen suvun ainoa maisteri; ylioppilaitakaan ei ole liiemmin). Olen tavoitellut haastavia töitä, mutta nyt tuntuu, että olen tosi hukassa sen kanssa, että ydintyö ihmisten parissa on mielekästä, mutta työhön liittyvät "sivuoireet" (julkisen sektorin työntekijöiden selkänahasta repiminen, huono palkkaus suhteessa työn vaativuuteen, etenemismahdollisuuksien ja työnsisällön muokkaamismahdollisuuksien niukkuus, epäluova puurtaminen) tökkivät pahasti.



Tein jopa hetkisen sivutöinä myyjän töitä ihanassa liikkeessä, koska olin niin kyllästynyt kehittämään, suunnittelemaan ja hallitsemaan kokonaisuuksia - halusin työn, joka loppuu samalla kellonlyömällä kuin työvuoro loppuu. Rohkeuden puute ja myyjien huonot työajat (kauppakeskuksessa) sekä omaani vielä huonompi palkkaus estivät irtisanoutumasta vakivirastani ja siirtymästä täysin toisentyyppisiin töihin.



Ehkä tyydyn vain siihen, mitä joku kirjoittajista edellä sanoi, että "työ on pakollinen paha, että saa rahaa elättää perheensä". Ihmissuhdetyötä on vain raskasta (ja eettisesti väärin) tehdä kyynisenä ja kurppaantuneena tai muuten vain ihan sama, miten vain -asenteella neutraalin laahaavasti.

Odotat lasta ja nostat hattua niille kollegoille, jotka pystyvät olemaan pienten lasten äitinä ja tekemään työtä, mutta itse et sille tielle lähde?

Aiotko jäädä pois työelämästä vai mitä tarkoitat? Mille tielle et lähde+

Ja kyllä, pienten lasten äitinä täysipäiväisessä ja vaativassa työssä käyden on välillä to-del-la rankkaa. Nimim. Kokemuksella, uupumuksen läpikäynyt

En epäile yhtään, etteikö jotkut naiset ihan tosissaan päätyisi "tehtailemaan lapsia" jos työelämä tuntuu liian vaativalta. Itselläni vain takoo päässä ajatus, että pienten lasten äitinä työelämä ja siihen paluu tulisi olemaan vielä vaativampaa. Nostan hattua niille kolleegoille, jotka siihen pystyvät! Onhan niitä. Mutta minä en sille tielle lähde. Nyt odotan ensimmäistäni ja myönnän, että ilman tämän hetkistä uraani lapsi olisi saattanut saada alkunsa jo paljon aikaisemminkin.

Niin totta. Toivottavasti tää saa iltapäivälehdistössä samanlaista huomiota kuin eräs toinenkin avautumisketju...



Mä olen niin pettynyt valtioon työnantajana. Eläköitymisen myötä piti tulla juuri näinä vuosina kasoittain työpaikkoja ja mielenkiintoisia haasteita. Tulikin tuottavuusohjelma. Ketjutetut pätkätyöt siellä jo olikin. Koulutus piti olla arvostettua. Kehityskeskusteluiden sisältö oli, että montako päätöspaperia olet saanut tänä vuonna ulos ja miksi luku on 2% vähemmän kuin naapurihuoneessa. Valtion piti edistää oikeudenmukaista yhteiskuntaa. Työttömiä harjoittelijoita käytetään systemaattisesti paikkaamaan tyhjäksi jätettyjä virkoja. Yksi ulos, maanantaina uusi toiveikas sisään. Työkkärissä ilmeisesti kerrotaan, että harjoittelun tarkoituksena on pysyvä työllistyminen harjoittelupaikkaan, vai mitä ne oikein höpisee, että ovat kiinnostuneita jatkamaan. Virassa olevat tietävät arvonsa ja tekevät töitä sen verran kuin katsovat voivansa. Erotus kiskotaan lukuisten määräaikaisten selkänahasta. Kuulin juuri nuoresta naisesta, joka oli 12 vuotta määräaikaisena samassa valtion virastossa. Onneksi siinä ajassa on ehtinyt jo vanhentua sen verran, ettei liike-elämän tilaisuuksiin enää kannata lähettää.

Ja olen tosi onnellinen, vaikka onkin vaan pätkätyö :) Mutta mukavin tähän mennessä, paikka on kiva, paljon tuttuja (opiskelukavereita ym), kiva ilmapiiri, ei mahdottomia tavoitteita jne.

Luulin olevani kunnianhimoinen kun hain kauppakorkeaan, mutta työelämässä olen tajunnut, että en halua uhrata vapaa-aikaani kiipiäkseni ylemmäs... Olen siihen liian vähän kilpailuhenkinen ja laiska. Olisin varmaan hyvin tyytyväinen jossain ihan perushommassakin. Tosin palkka pitäisi sitten olla vähintään se sama 3500 eur... En jaksa ottaa uusia projekteja koko ajan osoittaakseni, että olen tuplasti naapurihuoneen miehen veroinen ja ansaitsen myös lisää palkkaa. Haluan olla perheeni kanssa ja harrastaa.

Työskentelen alalla, jossa lainsäädännöllisesti lisättiin alan lakisääteisiä tehtäviä. Lainsäädäntöuudistuksen takana oli ajatus, että lakia voidaan toteuttaa, kun samalla lisätään työntekijöiden määrää. Sitten valtion "toinen käsi ei tiedä, mitä toinen tekee" päätti, että nyt on jäähdyteltävä valtion menoja ja pistettiin kielto perustaa niitä virkoja. Lopputulos: sama - vähennettävä - työntekijä joukko raataa vanhojen tehtävien lisäksi uuden lain vaatimusten mukaan.

Oliko riittävän sekavasti selitetty? Katkeruus kuitenkin varmaan tihkui läpi. Kele.

"Ihana" ketju! Niin totta. Toivottavasti tää saa iltapäivälehdistössä samanlaista huomiota kuin eräs toinenkin avautumisketju... Mä olen niin pettynyt valtioon työnantajana. Eläköitymisen myötä piti tulla juuri näinä vuosina kasoittain työpaikkoja ja mielenkiintoisia haasteita. Tulikin tuottavuusohjelma. Ketjutetut pätkätyöt siellä jo olikin. Koulutus piti olla arvostettua. Kehityskeskusteluiden sisältö oli, että montako päätöspaperia olet saanut tänä vuonna ulos ja miksi luku on 2% vähemmän kuin naapurihuoneessa. Valtion piti edistää oikeudenmukaista yhteiskuntaa. Työttömiä harjoittelijoita käytetään systemaattisesti paikkaamaan tyhjäksi jätettyjä virkoja. Yksi ulos, maanantaina uusi toiveikas sisään. Työkkärissä ilmeisesti kerrotaan, että harjoittelun tarkoituksena on pysyvä työllistyminen harjoittelupaikkaan, vai mitä ne oikein höpisee, että ovat kiinnostuneita jatkamaan. Virassa olevat tietävät arvonsa ja tekevät töitä sen verran kuin katsovat voivansa. Erotus kiskotaan lukuisten määräaikaisten selkänahasta. Kuulin juuri nuoresta naisesta, joka oli 12 vuotta määräaikaisena samassa valtion virastossa. Onneksi siinä ajassa on ehtinyt jo vanhentua sen verran, ettei liike-elämän tilaisuuksiin enää kannata lähettää.