Miksi ongelmista on niin vaikea puhua?

Äitienpäivän jälkitunnelmissa täällä, olin vanhempieni luona syömässä, ja kaikki meni tosi hienosti.



Talvella "paljastui" että äidillämme on vakava masennus-/työuupumus-/stressi-/alkoholiongelma, syyt ovat varmasti moninaiset. Kyseessä on päällisin puolin hyvin pärjäävät, hyvissä ammateissa olevat terveet ihmiset. Takana on pitkä avioliitto, heillä on jonkin verran omaisuutta ja rahaakin pitäisi tulla enemmän kuin mennä. Lapset on muuttaneet kaikki kotoa jo muutama vuosi sitten, ja siinä varmaan osasyy sille miksi nyt ongelmat on kärjistyneet, kun ovat jääneet kahdestaan.



Noh, talvella oli siis sellainen ilta, kun isämme soitti meidät lähimpänä asuvat lapset paikalle auttamaan, kun äiti oli ottanut ilmeisesti alkoholia käyttämiensä psyykkeenlääkkeiden kanssa, oli itkuinen, sekava ja kaatuili. Lopputulema oli se, että vähän ajan päästä soitettiin sitten ambulanssia, kun äiti ilmeisesti itseään rauhoittaakseen oli ehtinyt ottaa muutaman unilääkkeen vielä päälle. Isä kertoi meille ettei ollut ensimmäinen kerta, kun näin käy. Me emme olleet ikinä ennen nähneet äitiä edes humalassa. Isä ei ollut uskaltanut tai kehdannut kai sitten aiemmimpina kertoina ambulanssia soittaa, äitihän sitä yritti estää viimeiseen asti. Puhuimme lanssin lähdettyä pitkään äidin ja isänkin kanssa siinä tilanteessa, ja oli selvää että näin ei voi enää jatkua, ja oli tavallaan sellainen helpottuneisuuskin ilmassa, kun asia nyt tuli ilmi.



Seuraavana päivänä olimme mukana kun äiti meni hakemaan sairaslomaa, ja lupaili että hän ottaa kaiken avun vastaan mitä saa, ja oli ihan järkyttynyt että miten hän saattoi niin tehdä, ei varmasti enää juo alkoholia. Ei muistanut siitä edeltäneestä illasta juuri mitään. No, alkuun äiti olikin aika avoin tapahtuneesta ja kertoi millaista apua nyt sitten on hyväksynyt mistäkin suunnasta. Isänkin kanssa juttelimme, mutta hän oli kyllä jokseenkin skeptinen, kun oli mielestään nähnyt ennenkin näitä "muutoksia".



Kevään aikana on niitä tilanteita ollut ainakin kaksi, kun isä on soittanut jollekin meistä, että äiti on taas ottanut viinaa, tai jopa että äitiä täytyy kantaa sisälle. Ilmeisesti kaikki on näennäisesti ihan ok, ja sitten joku hetkellinen asia, joku pieni riita tai muuten vaan stressi, saa äidin niin tolaltaan, että menee ottamaan sitä viinaa, jonka jälkeen on välittömästi pellit kiinni, vaikka ei paljon ottaisikaan. Isä sanoo ettei pysty ennakoimaan milloin niin käy, varmaan raskasta hänellekin olla kotona kun pitäisi periaatteessa koko ajan vahtia ja pelätä sitäkin kun toinen lähtee lenkille, että tuleeko se sieltä takaisin vai pitääkö lähteä perään. Meidän lasten mielestä saisivat erota, mutta ilmeisesti nuo eivät halua sitä kuitenkaan. Eivät monestakaan asiasta näköjään pääse yhteisymmärrykseenkään, vaikka periaatteessa olisivat samaa mieltä, niin ihan periaatteesta ymmärtävät väärin toisensa.



Noh, minun ongelma on se, että en pysty ottamaan asiaa puheeksi, jos äiti käyttäytyy ihan niin kuin tavalliset ihmiset. Ja hänhän käyttäytyy, on tosi iloinen ja terveen oloinen. Miksi en pysty sanomaan, että mitenkäs sen terapian kanssa, tai oletko vähentänyt töitä? Tai vaikka vanhempieni parisuhde ei minulle kuulukaan, niin tokihan se kuuluu, jos he molemmat voivat huonosti ja ovat niin pöllöjä etteivät saa mitään itse ratkaistua. Jos lapset on jo muutamaan kertaan soitettu väliin, niin eikö meidänkin pidä osaltamme pitää asiaa esillä, niin että tilanne ei jatku samalla tavalla? Vaikka emme pystyisikään niitä heidän ongelmia ratkaisemaan, emmekä ole heidän sotkuistaan vastuussa, niin... No, mitä aikuisten lasten pitäisi tällaisessa tilanteessa tehdä? Ja miksi se asian esillä pitäminen (edes hienotunteisesti) on niin vaikeaa? Miksi sitä vaan on, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut?