Miksi toivomuksia synnytyksen suhteen esittävä äiti vihastuttaa?

ja se sanoi että nuoret äidit on helppoja synnyttäjiä. Ne vaan tulee ja synnyttää ja se on siinä.



Sitten tulee näitä vanhempia ensisynnyttäjiä kaikkine ihme kuvitelmineen ja vaatimuksineen. Ja sitten ne on ihan masiksessa kun se homma ei meekään kuten on suunniteltu pilkkua myöten etukäteen.

Epiduraali vauhditti synnytystäni. Jotkut sanovat, että se hidastaa, mutta mulla nopeutti ja avautuminen alkoi nopeutua, kun sai rentoutua eikä koko ajan tarvinnut kärsiä kivuista.



En ollut toivonut epiduraalia mutta kun sitä ehdotettiin, en vastustanutkaan vaan otin vastaan, koska kivut yltyivät sietämättömiksi.

ensimmäistä synnytystään suunnittelevalle, että hanki vaan rauhassa tietoa, ja mieti, mikä voisi olla kiva juttu, jos se on mahdollista, mutta älä suunnittele, äläkä aseta itsellesi tavoitteeksi mitään ihmeellistä, muuta kuin eloonjäänyttä äitiä ja lasta.



Eka synnytys voi olla helppo ja mukava, missä vedet eivät lähde, ja voit olla vedessä ja esittää toiveita, ja silloin se on ihan ok ja hyvä, mutta se voi olla myös pitkä ja hyvin kivulias ja hankala, jolloin mennään ihan täsmälleen kätilön ohjeiden mukaan. Ja silloin voi olla kova paikka kaikkien suunnitelmien kanssa, jos jo etukäteen ei ole varautunut siihen, että synnytys on ihan omanlaisensa juttu.



Minulle ekan synnytyksen jälkeen oli pienen kriisin paikka se, että en ollut synnyttänyt niin kuin näissä valistuksissa opetettiin, vaan homma meni alusta loppuun hieman pieleen. Sen lisäksi, että se oli puolitoista vuorokautta ihan hillitöntä kipua. No myöhemmät synnytykset toimivat sitten hieman terapiana, kun sitten helpommissa synnytyksissä sai huomata, että äidillä voi tosiaan olla niitä voimavaroja.



Mutta muistakaa, että synnytys on ollut yleisin kuolinsyy naisilla, joten ei se ole mikään luuseri, joka tarvitsee apua, vaan ihan tavallinen nainen.

Siis sellaisia, jotka eivät ole lääketieteellisesti perusteltuja?

Ainakin meillä perhevalmennuksessa sanottiin, ettei välilihan leikkaus ole mikään automaattinen asia, niinkuin ei kalvojenkaan puhkaisu.



Itse menin avoimin mielin, mutta mietin etukäteen, etten haluaisi epiduraalia, saisin liikkua, synnyttää alakautta ja blääblääblää. Kärvistelin sairaalassa toista vuorokautta ihan mömmöissä antureissa ja pedissä, vauva tuli sektiolla...



Olin aika pettynyt, onneksi imetys sentään sujui mallikkaasti ja lopputulos on nyt aivan ihana taapero!

Ja kun lapsen sydänäänet heikkenivät ja hapenpuute uhkasi, niin vaadin jo sektiota, ennen kuin synnytyslääkäri ehti mitään sanomaan. Olen vähän eri mieltä siitä, että ammattilaista ei saisi mennä neuvomaan, vrt. putkimies. Kyse on kuitenkin MINUN vartalostani ja MINUN lapsestani. MINÄ olisin joutunut elämään loppuikäni vammautuneen lapsen kanssa, jos vaatimustani ei olisi kuunneltu, ei synnytyslääkäri. Vähän eri asia kuin vinoon asennettu vesiputki...

mutta tulit kuitenkin sairaalaan synnyttämään, eikö se tarkoita sitä, että halusit saada lääketieteellistä apua sitä tarvitessasi?

Miksi joillakin on oletus, että kätilöt ja lääkärit ovat valmiita syömään synnyttäjän kokonaisena, saman tien kun työntää päänsä ovesta sisään. Eiköhän sujuva synnytys ole kaikkien tavoite, niin synnyttäjän kuin henkilökunnankin.

Putkimies, kuten kätilö tai vaikka bussikuskikin on oman alansa ammattilainen, aivan kuten sinäkin omassa työssäsi olet. Se joka palkkaa putkimiehen, tarvitsee apua ammattilaiselta työhön, jota ei osaa itse tehdä. Ei kätilöt ja lääkäritkään ole mitään synnyttäjän palvelijoita, vaan joutuvat tekemään ratkaisuja miettien synnyttäjän ja lapsen parasta. Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu, ja silloin toimitaan sen mukaan. Toki kyse on SINUN vartalostasi, mutta sinun ja lapsesi hoidosta on vastuussa ammattilainen. Jos jostain sattuu, ollaan kuitenkin ensimmäisenä huutamassa hoitovirhettä ja uhkailemassa valituksilla.

Toiveita varmasti kannattaa ja saa esittää, mutta synnytys on äidin ja kätilön yhteistyötä. Muutenhan voisit varmaan synnyttää kotonakin, ihan sillä tavalla kuin haluat.

Kannattaa itse ottaa selvää asioista eikä kuvitella, että kätilöt ymmärtävät ehdottaa "itsestäänselvyyksiä".

että ensimmäisessä synnytyksessä kätilö meni sieltä mistä aita on matalin. Eli kun en itse ollut hoksannut ottaa asioista selvää (luotin henkilökunnan taitoihin), niin avautumisvaiheeni sekä ponnistusvaiheeni kestivät turhan kauan.

Kätilö ei esim. missään vaiheessa sanonut, että kannattaisi kävellä ja liikkua avautumisvaiheessa, joten makasin sängyssä etsien turhaan sopivaa asentoa. Ja minä ainakin olin synnytyksen aikana niin jossain muissa maailmoissa, että oma järkeni ei laukannut lainnkaan. Jos olisi nimeä kysytty, tuskin olisin osannut sitä kertoa, joten myöskään looginen ajattelu synnytyksen etenemisen suhteen oli mahdotonta. Toinen synnytys oli paljon mukavampi kokemus, kun etukäteen kirjasin jopa itsestäänselvyyksiä siihen paperiin, joka toimitetaan sairaalaan synnytystä varten.

"Minä sanoisin, että menet vain synnyttämään avoimin mielin. Kätilö on siellä sinun tukenasi ja huolehtimassa vauvan hyvinvoinnista. Häntä kannattaa siis kuunnella ja tehdä kaikin puolin yhteistyötä. "





Minä olen kaksi lasta mennyt alunperin synnyttämään normaalisti alateitse, ja lopuksi ollaan kuitenkin molempien kohdalla päädytty sektioon syystä tai toisesta.

Kukaan ei missään vaiheessa ennustanut tätä eikä syytä koskaan edes etsitty.



Olen onnellinen kahdesta ihanasta lapsesta ja kiitollinen lääketieteelle ja ammattitaitoiselle henkilökunnalle, että he ovat tässä läsnä.

Että mitä ikinä olisinkin suunnitellut synnytyksiini niin pipariksi olisi mennyt.



Pari asiaa minua kuitenkin mietitytti ennen lasten syntymistä, eli miten kovaa kipu tulisi olemaan, ja en olisi toivonut välilihan leikkaamista.



No, kipuun ehdin ottaa ilokaasua ja lopuksi saamaan epiduraaliakin, jonka ansiosta olisin voinut vaikka lenkille lähteä.



Mutta synnytyksen jälkeen lapsivuodeosastolla minua enemmän harmitti kätilöt ja asenteet. Toki imetystä tuettiin ja hommaan opetettiin, mutta siellä minulle tuli ahdistunut olo, että kätilöille ei uskalla sanoa mitään, saati pyytää apua. Eräskin yö yksi kätilö veteli hirsiä jalat pöydällä antaen opiskelijoiden juosta äitien luona. Näin hänet nukkumassa, kun kävelin kanslian ohi maitoa pumppaamaan.



Toisen lapsen kohdalla tiesin jo, mitä odottaa, ja välillä vaatimalla vaatimaan tiettyjä asioita.

Molempien lasten takia jouduin viettämään pitkät pätkät osastolla.



Mutta kaikki tuo jää taka- alalle pikkuhiljaa. Seuraavaksi ihmetellään kasvatuksellisia seikkoja :)

Hanna Hirvosen ja Malla Rautaparran kirjoissa. Myös Aktiivisynnytys ja Luonnonmukainen syntymä ovat kannustavia kirjoja. Kuunnelkaa itseänne ja luottakaa kehoonne!



Sairaaloissa on apua tarjolla, kun sitä todella tarvitaan. Ammattilaiset huomaavat hätätilanteet. Yleensä kaikki menee hyvin. Silloin synnytys on äidin juttu. Mies tai muu tukihenkilö tukee, kätilö pysyy taustalla ja tarvittaessa antaa ehdotuksia. Äidin oikeutta synnyttää omalla tavallaan tulisi kunnioittaa - vaikka siihen kuuluisi kiroilua, ponnistus "väärässä asennossa", kävelyä, esim. unilääkkeistä kieltäytymistä tms. Kätilön ei kuulu kasvattaa tulevaa äitiä.

Synnytyksestä halutaan tehdä itselle ikimuistoinen, täydellinen tapahtuma. Odotukset ja suunnitelmat/vaatimukset sidotaan vahvasti omaan elämänkatsomukseen ja tuomitaan jo lähtökohtaisesti toisenlaiset tavat synnyttää.

Toiveita toki saa ja kannattaa olla, mutta etenkään ensikertalaisena ei liikaa! Et voi mitenkään tietää etukäteen, miten synnytyksesi tulee sujumaan. Minusta on aivan turhanpäiväistä esim. vaatia, ettei kalvoja puhkaistaisi. Eihän niiden puhkaisusta ole mitään haittaa, ja synnytyksessä voi myös tulla tilanne, jossa puhkaisua suositellaan.

Yleisluontoisempia toivomuksia voi toki esittää, kuten että haluaisi olla liikkeellä mahdollisimman paljon. Tosin tätäkään ei minusta tarvitse etukäteen kauheasti toitottaa, koska joka tapauksessa vasta synnytyskessä tiedät, haluatko mieluummin liikkua vai maata paikallasi. Sitä paitsi liikkuminen on nykyaikana täysin normaali käytäntö synnytyksissä. Todennäköisesti kätilö tulee siihen joka tapauksessa rohkaisemaankin.

Kivunlievitystäkin voi periaatteellisella tasolla vastustaa etukäteen, mutta vasta tosi paikka näyttää, haluatko sitä vai et. Toiset eivät tarvitse tai ehdi saada mitään, mutta useimmilla kipu on niin kovaa, että sen lievitys on enemmän kuin tervetullutta.

Minä sanoisin, että menet vain synnyttämään avoimin mielin. Kätilö on siellä sinun tukenasi ja huolehtimassa vauvan hyvinvoinnista. Häntä kannattaa siis kuunnella ja tehdä kaikin puolin yhteistyötä.

t. kolmen äiti, kolme erilaista synnytystä kokenut

Mä en ole yhdessäkään tässä ketjussa esitetyssä toivelistassa, tai ylipäätään ikinä missään kuullut, että ensisijaisena tavoitteena synnytyksen suunnittelussa olisi joku vitun elämysmatka. Ihan oikeasti, tuo on niin synkkää paskaa, että oksat pois.

Ja jokainen saa varmasti toivoa asioita synnytyksensä suhteen. Yleensä ne, jotka menevät " avoimin mielin" ovat niitä, jotka eivät ole viitsineet ottaa yhtään selvää mistään synnytykseen liittyvistä asioita vaan olettavat, että kaikki olennainen tieto on kyllä hoitohenkilökunnan puolesta välitetty. No eipä kovin usein ole.

Mä olen synnyttänyt 3 kertaa, 2 noista Haikaranpesässä, ja ne on olleet upeita kokemuksia. On se kumma, että Haikaranpesässä se synnytyssuunnitelma on ihan perusjuttu ja sitä pidetään hienona asiana, että äiti ajattelee näitä asioita etukäteen. Ja sitten tavallisella osastolla makuutetaan väkisin, yritetään työntää puudutteita väkisiän, yritetään estää jakkaran käyttö, ei päästetä ( ilman mitään syytä) ammeeseen, kun istukka ei irtoa viidessä minuutissa, ruvetaan sohimaan oksitosiinitippaa ( vaikka ei ole verenvuotoa yhtään normaalia enempää), ja vaikka sanon, että nyt istukka irtoaa, silti vaan työnnetään sitä tippaa väkisin ja tadaa, se on paikallaan kun istukka on juuri syntynyt. Sitten sen voikin ottaa pois.

Ap:lle, suunnittele synnytystäsi juuri niin paljon kuin haluat. Vaikutat järkevältä naiselta, ja varmasti tajuat tuon, että kaikki ei välttämättä mene kuten toivot. Mutta kyllä kuitenkin suurin osa synnytyksistä etenee ihan normaalisti, ja niiden kulun aikana on mahdollista ottaa huomioon synnyttäjän toiveet.

Omia toiveitani aikanaan oli juuri sellaiset, että tarjotaan muita kuin lääkkeellisiä kivunlievityksiä, mutta että jos menee liian pahaksi kivut, sitten epiduraali. Ja että synnytysasento ei olisi puoli-istuva ( oli ekassa kuitenkin, ja ihan ok asento oli), ja että ei tehtäisi rutiini tarkastuksia kohdunsuulle, vaan ainoastaan tarvittaessa. Mä en oikein ymmärrä kenen mielessä esim. tuollaiset toiveet kääntyy elämyshakuisuudeksi. Tuollaisia ne kuitenkin varmasti 99prosenttisesti on.

Siis sellaisia, jotka eivät ole lääketieteellisesti perusteltuja?

Ainakin meillä perhevalmennuksessa sanottiin, ettei välilihan leikkaus ole mikään automaattinen asia, niinkuin ei kalvojenkaan puhkaisu.

Itse menin avoimin mielin, mutta mietin etukäteen, etten haluaisi epiduraalia, saisin liikkua, synnyttää alakautta ja blääblääblää. Kärvistelin sairaalassa toista vuorokautta ihan mömmöissä antureissa ja pedissä, vauva tuli sektiolla...

Olin aika pettynyt, onneksi imetys sentään sujui mallikkaasti ja lopputulos on nyt aivan ihana taapero!

Ja yleensä ne vielä menee niin, että mitä enemmän aletaan sörkkiä, sen enemmän on pakko sörkkiä. Ihan jo esim. epiduraalin kanssa joudutaan laittamaan oksitosiinitippa, ja nämä huomattavasti useammin kuin ilman niitä etenevät synnytykset johtavat virhetarjontaan ja imukupin käyttöön, ja silloin leikataan se välilihakin jne.

Kyllä mulla on pari kaveria, joille tuo epiduraalikin on markkinoitu silleen, että ottakaa nyt, kohta ette enää saa kun anestesialääkäri menee sinne ja tänne. Ei se ole mikään lääketieteellinen perustelu. Toisella näistä se epiduraali meni vielä pieleen, ja hän puutui kaulasta alaspäin, henki salpautui ja vauvan sydänäänet katosi. Onneksi kaikki sujui lopulta hyvin, vaikka kävelemään hän pystyi vasta monen tunnin jälkeen.

Minusta synnytystä on hyvä ajatella etukäteen ja miettiä mitä siltä toivoisi.

Mutta, synnytyksen jälkeen lähteä siitä ajatuksesta, että jokainen synnytys, jonka tuloksena on terve, elävä lapsi ja terve, elävä äiti on onnistunut. Kaikki oleellinen on mennyt putkeen.

Jos vielä kuusi vuotta synnytyksestä harmittelee sitä kun ei ole päässyt ammeeseen tai sitä, että kätilö ajoi alapään karvat niin voisi katsoa peiliin (ja eskariin kipittävään lapseen) ja miettiä, mikä siinä synnytyksessä oli tärkeintä.



Itse olen todella onnellinen siitä, että lapsillani on elävä äiti, monessa muussa maassa olisin mullan alla, minulle on ihan yksi ja sama, että vanha, kärttyinen kätilö soitti anestesialääkärille kysymättä minulta ja että punkesin lapset ulos laverilla sukista pitäen.

Mutta, synnytyksen jälkeen lähteä siitä ajatuksesta, että jokainen synnytys, jonka tuloksena on terve, elävä lapsi ja terve, elävä äiti on onnistunut. Kaikki oleellinen on mennyt putkeen.

Ja lisäisin vielä, että onnistumistaan äitinä voi kokonaisuudessaan arvoida sitten 18 vuoden kuluttua.

Siinä on itse kullekin oikeaa tavoitetta! Synnytys on kuitenkin vain vanhemmuuden suuren seikkailun alkupieru.

Mielenkiintoisia viestejä, kiitos nistä! Myös paljon hyviä neuvoja.



Synnytys on ehkä pieni osa ihmisen elämää, mutta kyllä se on vain semmoinen juttu, joka tuntuu puhuttavan ihmisiä vielä vuosienkin jälkeen tapahtuneesta, joten ei se ihan läihuutojutulta vaikuta. Tuskin kukaan arvioi onnistumistaan äitinä sen perusteella, mutta miksei siihenkin kannattaisi panostaa?



Mä olen tämän ketjun jälkeen entistä vakuuttuneempi siitä, että a) on hyvä juttu valmistautua synnytykseen etukäteen etsimällä siitä tietoa ja tutustumalla niihin keinoihin, joilla voi omaa oloa helpottaa ja b) puheet "elämyssynnyttäjästä" ovat urbaanilegendoja, tai ainakin ilmiö on äärimmäisen harvinainen. Käsi sydämelle - voisitteko kuvitella kenenkään tuntemanne ihmisen panevan oman elämyksensä lapsen turvallisuuden edelle?



Mä en ajattele nyt, että mun pitäis kestää synnytys ilman kivunlievitystä, lähinnä mä ajattelen, että pitää kokeilla, pystyykö kipuun vaikuttamaan muillakin keinoilla, kuin lääkityksellä. Synnytys ei ole lääketieteellinen tapahtuma, joten jotain valmiuksia sitä pitäisi ihmisnaaraallakin olla synnytyksen suhteen. Ensin ajattelin, etten juuri ottaisi selvää synnytysasioista (ettei tulisi mitään turhia pelkoja), mutta nyt tuntuu kyllä siltä, että ei kaikkea oikeasti voi jättää pelkän henkilökunnan varaan. Pitää itsekin etsiä tietoa aktiivisesti.



Kiitos hyvistä neuvoista, mä meen nyt nukkukaam!



Ap

Ei minulle ainakaan laitettu oksitosiinitippaa, vaikka sainkin epiduraalin. Ei se mikään automaatti ole, että se kaikille laitettaisiin. Minulla epiduraali nopeutti avautumisvaihetta. Omin voimin ponnistin vauvan ulos ilman mitään tippoja.

Olen ehkä jäävi kommentoimaan tähän aloitukseen, koska lapseni syntyi suunnitellulla sektiolla. No, työnnänpä nyt lusikkani soppaan. Neuvolan terkkari sanoi, että valmennuksissa ja kirjoissa esitellään yleensä se oppikirjasynnytys ja oppikirjaimetys. Normaalisti synnytyksessä menee vähintään yksi juttu erilailla kuin oppikirjassa, samoin imetyksessä tulee lähes aina jotakin hankaluutta. Tuo lausahdus auttoi mua ihan hirmuisesti, kun koetin saada takkuavaa imetystä käyntiin. Rinnanpäissä oli pieniä haavoja, maito ei riittänyt, vauva reagoi kuin nälkäkuoleman partaalla oleva jos ei saanut maitoa sekunnin päästä nälän ilmoittamisesta, imuote oli ihan pielessä (vaikka sairaalassa kätilöt sanoivatkin sen olevan ok) jne. jne.



Kaikki meni kuitenkin OK, pitkälti siksikin että olin ottanut etukäteen selvää asioista ja aina tilanteen tullessa eteen pystyin toimimaan tai keksimään jotakin. Imetyksen opettelu sairaalassa alkoi sujua, kun hoksasin pyytää vauvalle syötön aluksi tilkan luovutettua äidinmaitoa. Näin pahin nälkä talttui ja saatiin kaivattua rauhaa imetystilanteeseen. Rinnanpäiden vaivoihin sain sairaalasta salvaa, lisäksi pyysin rintakumin, jonka kanssa imetys rikkinäisillä rinnanpäillä ei sattunut liikaa. Kotona rintakumin avulla pystyin kääntämään vauvan huulet oikeaan imuasentoon, ja rinnanpäätkin paranivat tämän jälkeen.



Olin myös selvittänyt etukäteen, mikä reseptittä saatava korvike sopisi parhaiten/todennäköisimmin allergisten vanhempien vauvalle, ja ostin sitä kotiin purkillisen. Sitä tarvittiinkin, maitoni ei riittänyt missään vaiheessa kuin osittaisimetykseen. Hiukan vanhemmalle vauvalle kokeiltiin muitakin korvikkeita, mutta markettikorvikkeista vauvan massulle sopi vain tämä jo käytössä oleva, kaikki muut korvikkeet saivat aikaan hirmuiset vatsanväänteet, ripulin ja itkuisuuden.



Samoin tämä korvikeasian selvittäminen etukäteen auttoi siinä, että synnytyssairaalassa hoksasin pyytää, josko vauvani voisi saada lisämaidoksi luovutettua äidinmaitoa eikä tuttelia. Kun nätisti perustelin asian, ja kun luovutettua äidinmaitoa oli tarpeeksi myös täysiaikaisille terveille vauvoille, niin äidinmaitoa vauva sai. Jne. jne.



Sama pätee myös vauvan myöhempiin vaiheisiin: kannattaa ottaa karkealla tasolla selvää, mistä tarvittaessa saa vinkkejä masukivuista kärsivän vauvan olon helpottamiseksi jne. En tarkoita, että kaikki tieto pitäisi etukäteen päntätä päähän, vaan hiukan selvitellä, mistä on neuvoja saatavilla mihinkin tilanteeseen. Ja se kuuluisa äidinvaisto toimii oikeasti. Uskon, että vauvasi synnyttyä "vain tiedät", mikä konsti toimii eri tilanteissa juuri sinun vauvasi kanssa. Meillä esim. laulaminen on auttanut ihan pienestä asti monessa hankalassa tilanteessa: nukuttamisessa, pierujumpassa, autoiluitkuissa jne. jne. Se laulu vaan tuli jostakin, kun alkoi olla kränää.

sain toivomani epiduraalin, mutta tämän jälkeen kätilö halusi myös puhkaista kalvot, ettei synnytys hidastuisi. Vähän kysyin siis perusteluja sille, en kuitenkaan vastustellut. Myös oksitosiinitippa laitettiin, josta myös kysyin perustelut, syy: epiduraali saattaisi hidastaa synnytyksen kulkua. Mutta oli tuo oksitosiinikin ihan ok, kun oli perusteltu. Ja lopulta osoittautui tosi tarpeelliseksi. Vauvan syke heikkeni pään pilkottaessa ja oksitosiini jouduttiin laittamaan täysille. Ponnistin 17 minuutissa 9 pisteen vauvan.

Mutta yleiskuva on että nainen joka haluaa olla ns aktiivinen synnyttäjä on ehkä hieman kiittämäton. Eli hän pistää omat tuntemuksensa ammmattitaitoisten ihmisten edelle. Lisäksi tämä nainen varmasti luulee olevansa parempi, mikä on tietysti suomessa kauhea asia.



Itse olen synnyttänyt kaikki lapseni kotona ja mielestäni se on turvallisempi tapa sekä lapsille että minulle. Joku sairaala henkilokunnan ihminen jo kommentoi että ne käytännon proseduurit ehkäisevät tietyt lempeät toimintatavat. Se tarkoittaa sitä että ei ole tarpeeksi henkilokuntaa palvelemaan jokaisen synnyttäjän erityistarpeita. Monilla lääkäreillä on myos asenne että he ovat sen shown tähti eikä synnyttäjä - eli vauva odottaa lääkäriä eikä päinvastoin.

Synnyttäjän tulee kyllä ilmaista halunsa ja pikkuhiljaa systeemit muuttuvat. Mene sinne sillä asenteella että he ovat siellä toissä ja sinua varten. Heidän tulee konttia lattialla jos on tarvis eikä sinun tarvi olla kytkettynä monitoriin vain sen takia että se on hoitajalle helpompaa. Laatukriteerit tulevat aina perässä, mutta on lyhytnäkoistä kuvitella että pehmeät arvot eivät tukisi synnytysprosessia.

seurattuani Ihan muun sairauden osalta, lääkäreiden ylimielisyyden, luulosairaaksi epäilemisen nähneenä olen menettänyt sokean kunnioituksen lääkäreitä ja kliinistä läketiedettö kohtaan. Toki suurin osa sairaalahenkiläkunnasta haluaa potilaan parasta, mutta osa ajattelee lähiinä kustannuksia ja tehokkuutta, eikä kaikki kuuntele asiakasta, vaan ohittaa potilaan omat ajatukset täysin.

Itse olin onnekas ensisynnyttäjä, eli kaikki meni nopeasti, ainoastaan epi jouduttiin tekemään.

Mutta tilastot puhuvat karua kieltään episiotomian osalta, joissain maissa sitä ei tehdä juuri koskaan, miksi sitten Suomessa se on niin yleistä?

Minusta synnytystoivelista on nimenomaan fiksujen synnyttäjien tapa. On hyvä että on jotain paperilla, koska ei siinä tilanteessa ne toiveet tule mieleen. Elämyshakuisuus on eri asia, kuin se, että nainen tuntee oman kroppansa parhaiten, ja yleensä myös keho kertoo, missä asennossa olisi paras synnyttää. Tietenkin kätilö ja jossain tapauksessa lääkäri tekee päätökset synnytykseen puuttumisesta, mutta synnyttäjän toiveitakin olisi hyvä kuulla!

Synnytys on ehkä pieni osa ihmisen elämää, mutta kyllä se on vain semmoinen juttu, joka tuntuu puhuttavan ihmisiä vielä vuosienkin jälkeen tapahtuneesta, joten ei se ihan läihuutojutulta vaikuta. Tuskin kukaan arvioi onnistumistaan äitinä sen perusteella, mutta miksei siihenkin kannattaisi panostaa?

Kannattaa panostaa! Siitä on paljon apua, kun tietää, mistä synnytyksessä on kysymys. On todennäköisempää, että kaikki menee hyvin, kun tietää enemmän keinoja, miten voi itse toimia.

Hyvä synnytyskokemus tekee vauva-arjen alusta paljon helpomman.

Kaikkea ei voi tietää etukäteen eikä kaikkea voi suunnitella. Kannattaa silti ottaa asioista selvää ja valmistautua! Tee synnytystoivelista ainakin itsellesi ja miehellesi. Mieshän voi ottaa sen puheeksi kätilön kanssa sairaalassakin tarvittaessa, jos et halua listaa etukäteen toimittaa sairaalaan. Ja laita miehesikin lukemaan hyvää synnytyskirjallisuutta (esim. Hanna Hirvosen Isä syntymässä)!

tällainen äiti vihastuttaa. Itsekin luulen, että tällaista on ainakin osin ilmassa. Osin tämä nähdäkseni liittyy siihen, että pelätään äitien suunnittelevan sellaista, mitä ei voi suunnitella niin että yllätykset ovat pettymys.



Kerronpa siis oman tarinani. Oma synnytykseni ei mennyt aivan niin kuin olisin toivonut (haaveissa oli, etten välttämättä tarvitsisi lääkkeellistä kivunlievityystä lainkaan, voisin synnyttää muuten kuin makuultaan ja saisin aktiivisesti liikkua, pääsisin vesialtaaseen, sairaalassa jossa synnytin ja halusin synnyttää ei voinutkaan synnyttää altaaseen mutta ennen synnytystä siellä olisi voinut olla jne).



No oma synnytykseni päätettiin käynnistää ennen laskettua aikaa koska lapsivettä tihuutti. Olin hyvinvoiva ja niin vaikutti olevan vauvakin kun sairaalaan päädyin tutkittavaksi eikä lapsiveden tihuutusta meinannut hoitohenkilökuntakaan millään uskoa vaan tekivät monta tikkutestiä. Kuntoni oli oikeasti sellainen, että mietin pitkään menenkö sairaalaan ja monesti olen miettinyt mitä olisi tapahtunut jollen olisi mennyt. Olisin jotenkin toivonut, että olisin vielä voinut päästä kotiin mutta ilmeisesti synnytys yleensä tuollaisessa tilanteessa päätetään käynnistää. Tästä jäi hiukan ristiriitainen olo kun kuitenkin kätilö synnytyksen jälkeen sanoi, että tällainen tilanne on lähinnä teoreettinen riski vauvalle (joka siis voi viikkoihin nähden hyvin synnyttyään). Myös se oli mielestäni ristiriitaista, että käynnistyksestä päättänyt lääkäri korosti sitä että vauva ei ole ennenaikainen ja lapsivuodeosastolla taas ennenaikaisuutta korostettiin kaiksessa.



Mutta siis sain käynnistyslääkettä ja kipulääkettä ja yöksi vielä unilääkettäkin, jonka koin erityisen vastenmieliseksi. Nukkuminen ei kuitenkaan onnistunut kun ensiksi huonekaveri tuskaili synnytyskivuissaan alkuyön ja sen jälkeen oma kuntoni oli aika heikko ja selkää jomotti. Itse koin, että lämminvesipullo auttoi parhaiten ja koin, että lääkkeet vain tekivät olon huonoksi enkä kuitenkaan nukahtanut ja lopulta aamulla oksensin. Mutta toki en voi tietää mikä hyöty tai haitta esim. yhdestä unilääketabletista oli. Lopulta sitten pitkän odottelun jälkeen pääsin synnytyssaliin. Olin kipeä ja minulle määrättiin epiduraali. Pelkäsin sen tulevan liian aikaisin (siinä vaiheessa en enää osannut vastustaa asiaa, mutta ilmeisesti se samoin kuin kalvojen puhkaisu joudutti kohdallani synnytystä koska epiduraali rentoutti ja siinä mielessä se laitettiin oikeaan aikaan. Otin myös ilokaasua vaikka se tuntui toisaalta todella kamalalta kun tuntui kuin koko huone lähtisi pyörimään jne, kätilö oli myös sitä mieltä, että pitää synnyttää selällään maaten (toki sänky hiukan pystyasennossa) ei pitänyt etukäteen ajattelemäaani konttausasentoa hyvänä ensisynnyttäjälle. Myöskään altaaseen en päässyt tämän tilanteen takia. Kätilökin vaihtui matkan varrella, onneksi, sillä ensimmäisestä jäi epämiellyttävä kuva.



Varmasti sairaalassa tehtiin ihan oikein silti olen välillä miettinyt olisiko asian voinut hoitaa toisin sekä minun että vauvan kannalta turvallisella tavalla. Esimerkiksi imetyksen alkutaival oli kohdallamme erittäin vaikea vaikka lopulta onneksi sainkin imetyksen onnistumaan. Tämä vaikeus oli varmasti ennenaikaisesta synnytyksestä ja vauvan väsymyksestä johtuen lähinnä sillä maitoa kyllä tuli alusta asti. Olen miettinyt mikä vaikutus kaikella saamallani hoidolla oli vauvan mielettömään väsymykseen tai miten olisi käynyt jos olisin vain jäänyt odottolemaan synnytyksen luonnollista käynnistymistä. Onneksi sektiota ei kuitenkaan jouduttu tekemään (mitään muuta en pelännyt niin paljon kuin sektiota synnytykseen liittyen) sektiothan ovat yleisempiä noissa käynnistetyissä kuin muissa synnytyksissä. Synnytys meni lopulta hyvin, mieheni oli isona tukena ja kivuista huolimatta se oli hieno kokemus ja aktiivinen synnytysvaihe ei kestänyt kovin pitkään (kenties kaiken avustuksen vuoksi?)



Onneksi pääsin miehen kanssa perheosastolle (tätä en etukäteen ollut älynnyt edes toivoa mutta oltiin todella tyytyväisiä) vauvan syntymän jälkeen, tätäkin asiaa oli synnytyksen hoitanut kätilö saanut vähän taistella sillä olin ollut sairaana raskauden aikana ja tämän vuoksi epäilivät ottaa minua perheosastolle.



En kirjoita tätä tarinaa pelotellakseni vaan tosiaan olen miettinyt paljon sitä, missä menee raja jolloin luonnollisista konsteista on pakko siirtyä lääkkeellisiin ja muihin lääketieteellisiin keinoihin. Tätä on itse synnyttäjänä todella vaikea tietää ja asiassa on aika lailla hoitohenkilökunnan armoilla.