Ongelma:Miehen kuolema,yksinäisyys,muutto ja lasten kapinointi

Pohjois-Suomen.

Aika yksinkertainen ajattelutapa, että kaikista Helsingissä asuvista tulee narkkareita... :D

vai antaa neljälle se elämä, josta isänsäkin olisi ylpeä ja yhdelle mahdollisuus kasvaa aikuiseksi? Miten siellä Helsingissä pystyisit pitämään lapsesi ehjinä?

että 4 lapsen yksinhuoltaja kykenee yksin kaukana lastensa sukulaisista kasvattamaan lapsensa täyspäisiksi yhteiskunnan jäseniksi. Koulukiusaaminen yläasteella on huipussaan ja jos ap haluaa löytää onnensa, hän tuskin on iltoja ja viikonloppuja lastensa kanssa kotona. Lisäksi lapsilla on ikävä kotiin maalle jne.

Ei se pääkaupunkiseutu vaan yhdistelmä köyhä yksinhuoltaja, ei tuttuja turvaverkkoja, muutto muualta ja ero kaikesta rakkaasta.

Mutta eihän lapsilla ole mitään merkitystä, kun äiti etsii onneaan! Mieluummin siis 4 epäonnistunutta elämää ja 1 onnenetsintä kuin 4 hyvää elämää ja 1, joka oppii aikuiseksi.

Helsingissä on äidin puolen suku ja äidin todelliset ystävät. Ei elämä ole mustavalkoista. Toki isän puolen suvusta joutuisivat kauemmas, mutta ei se tarkoita etteikö äidin puolen sukuun olisi lämpimiä ja rakkaita välejä. Tapaavathan lapset jo nyt äidin puolen sukulaisiin useamman kerran vuodessa. Ei ap ole missään vaiheessa sanonut, että luuhaisi pitkin kyliä viikonloput ja illat onnea etsimässä, vai sanoiko? Sulle ehkä "onnen" etsiminen tarkoittaa tätä, mutta ei kaikille. Ap omistaa talon ja on mahdollista ostaa myös asunto pääkaupunkiseudulta, millä lailla hän on pääkaupunkiseudulla köyhempi kuin pohjoisessa? Jos ap käy töissä niin palkkataso on korkeampi pääkaupunkiseudulla. Kiusaamista on myös pohjoisessa, ei se mikään auvola ole.

että 4 lapsen yksinhuoltaja kykenee yksin kaukana lastensa sukulaisista kasvattamaan lapsensa täyspäisiksi yhteiskunnan jäseniksi. Koulukiusaaminen yläasteella on huipussaan ja jos ap haluaa löytää onnensa, hän tuskin on iltoja ja viikonloppuja lastensa kanssa kotona. Lisäksi lapsilla on ikävä kotiin maalle jne.

Ei se pääkaupunkiseutu vaan yhdistelmä köyhä yksinhuoltaja, ei tuttuja turvaverkkoja, muutto muualta ja ero kaikesta rakkaasta.

Mutta eihän lapsilla ole mitään merkitystä, kun äiti etsii onneaan! Mieluummin siis 4 epäonnistunutta elämää ja 1 onnenetsintä kuin 4 hyvää elämää ja 1, joka oppii aikuiseksi.

Helsingissä on äidin puolen suku ja äidin todelliset ystävät. Ei elämä ole mustavalkoista. Toki isän puolen suvusta joutuisivat kauemmas, mutta ei se tarkoita etteikö äidin puolen sukuun olisi lämpimiä ja rakkaita välejä. Tapaavathan lapset jo nyt äidin puolen sukulaisiin useamman kerran vuodessa. Ei ap ole missään vaiheessa sanonut, että luuhaisi pitkin kyliä viikonloput ja illat onnea etsimässä, vai sanoiko? Sulle ehkä "onnen" etsiminen tarkoittaa tätä, mutta ei kaikille. Ap omistaa talon ja on mahdollista ostaa myös asunto pääkaupunkiseudulta, millä lailla hän on pääkaupunkiseudulla köyhempi kuin pohjoisessa? Jos ap käy töissä niin palkkataso on korkeampi pääkaupunkiseudulla. Kiusaamista on myös pohjoisessa, ei se mikään auvola ole.

että 4 lapsen yksinhuoltaja kykenee yksin kaukana lastensa sukulaisista kasvattamaan lapsensa täyspäisiksi yhteiskunnan jäseniksi. Koulukiusaaminen yläasteella on huipussaan ja jos ap haluaa löytää onnensa, hän tuskin on iltoja ja viikonloppuja lastensa kanssa kotona. Lisäksi lapsilla on ikävä kotiin maalle jne. Ei se pääkaupunkiseutu vaan yhdistelmä köyhä yksinhuoltaja, ei tuttuja turvaverkkoja, muutto muualta ja ero kaikesta rakkaasta. Mutta eihän lapsilla ole mitään merkitystä, kun äiti etsii onneaan! Mieluummin siis 4 epäonnistunutta elämää ja 1 onnenetsintä kuin 4 hyvää elämää ja 1, joka oppii aikuiseksi.

ettei ap omista tilaa yksin. Hän ei saa käyttää kuolinpesän omaisuutta ilman maistraatin lupaa ja jos isänpuolen sukulaiset haluavat, sitä lupaa ei tule. Kokemusta omasta perhepiiristä on asiasta.

Ja se ap:n onnen etsintä sujuu varmasti varsin hyvin myös paikkakunnalla, jossa hän on asunut 8 vuotta. Ei siihen Helsinkiä tarvita.

Itse olen ollut kiitollinen vanhemmilleni, että muutimme kesken yläasteen pohjoisen pikkukylästä eteläiseen Suomeen ja isompaan kaupunkiin. Pystyin käymään haluamani erikoislukion kotoa käsin ja vanhempani ja uudet ystäväni olivat myöhemmin lähellä uutta opiskelukaupunkiani. Nuoruuskin on mielestäni mielenkiintoisempaa aikaa kaupungissa kuin riutuvalla pikkukylällä, jolta ap:n kuvailema miehen suvun kotipaikka kuullosti.



Hiljalleen kaikki tulevat etelään, tämän olen huomannut, kun pikkukylältä tuttuja kasvoja näkyy silloin tällöin nykyisessä kotikaupungissani. Ei se muuttaminen oikeasti ole kovin ihmeellistä ja dramaattista. Ihminen on sopeutuvainen.



Voimia ja rohkeutta ap!

Jos olet kauan ollut poissa, asiat eivät ole enää niinkuin ennen. Voit olla jopa entistä yksinäisempi muuton jälkeen. Muut ovat vuosien varrella rakentaneet oman elämänsä, etkä sinä enää välttämättä kuulu siihen.

ole mitään nykyisellä paikkakunnalla? Mitkä ne ovat ne asiat, jotka pk-seudulla olisivat toisin?

Olisiko työ mielenkiintoisempi vai onko se ne ystävät? Oletko varma ettet olisi yksinäinen pk-seudulla? Itse asun Vantaalla ja kyllä täälläkin on yksinäisiä ihmisiä. Surutyösi on vielä kesken ja tunteet pinnassa. Sinuna harkitsisin vielä asiaa.

Yritän täältä nyt poimia osia keskustelusta.

Paikkakunta nyt vain tuntuu todella siltä, ettei mulla ole mitään. Pk-seudulla asia olisi ehkä kuitenkin eri, koska siellä on minulla ne ihmiset, joiden kanssa voin olla rennosti, voin olla kuin kotonani.

Voin kyllä täälläkin, mutta ei nämä ihmiset kuitenkaan ole sama asia kuin ne jotka olen jättänyt taakseni silloin 8v sitten. Niiden ihmisten kanssa olen kasvanut ja ne olen valinnut elämääni, siis ystävät. Nämä ihmiset, vaikka ihania onkin, ei silti tunnu niin omilta... Vaikea selittää mitä tarkoitan.

Helsingissä tuskin olisin ainakaan yksinäisempi. Koska siellä on ihmisiä keiden kanssa nautin olla.

Aáh, kun on vaikea selittää miltä tuntuu, on niin ristiriitaista, sitä on niin vaikea yrittää kirjoittaa...

Olen asunut helsingissä koko elämäni, lukuunottamatta tätä 8v ajanjaksoa, joten tiedän kyllä minkälaista siellä on.

:)

En nyt kuitenkaan viitti tässä ihan kaikkea kertoa kuitenkaan:)



Mutta kuitenkin, pystyisin ihan laillisesti ostamaan talon pk-seudultakin:)



Mutta kiitos vinkistä:)

Minä ajattelisin niin, että ap:n kannattaisi isosti miettiä, että mikä siinä nykyisessä tilanteessa ahdistaa. Onko se se tarve päästä eteenpäin, että tässä vaiheessa surua pitäisi heittää vanhat turkit nurkkaan ja hommata uusia. Jos näin on, niin en vielä muuttaisi. Lapsillakin on surutyö kesken ja taas uuden elämän aloittaminen voi olla tosi raskasta. Totta on kuitenkin sekin, että lapset helposti jännittävät uutta, kun eivät tiedä mitä tuo tullessaan ja sitten keskellä sitä uutta, voi tilanne olla yllättävän hyväkin. Voisiko ap odottaa vaikka sen kolme vuotta, että isot olisi menossa lukioon, keskimmäinen yläkouluun ja pienin kouluun. Tuokin on hyvä sauma muuttaa. Näin lapsilla olisi myös aikaa hyväksyä äidin päätös. Mitä päätätkin ap, niin onnea tielle.

Ja käsitelty terapiassakin, mutta olen tullut siihen tulokseen, ettei asuinpaikka itsessään ahdista, eikä näihin paikkoihin liittyvät muistot. Tai siis kyllähän ne muistot satuttaa vielä, mutta ei se syy ole.

Se on vain se että haluan takaisin omien rakkaitteni pariin, ei kait muuta....

vai antaa neljälle se elämä, josta isänsäkin olisi ylpeä ja yhdelle mahdollisuus kasvaa aikuiseksi?

Miten siellä Helsingissä pystyisit pitämään lapsesi ehjinä?

Ja ihan ehjänä olen selvinnyt, samoin kuin ne muutkit jotka siellä asuu.

Koskaanhan ei tiedä mitä tapahtuu, mutta tosiaan, ei toi rovaniemikään, mikä tässä lähellä on, kovin auvoinen paikka ole.

sitä mieltä, että eihän sun tarvitse tehdä nyt lopullisia ratkaisuja. Vuokraat teille asunnon, haet itsellesi töitä ja lapsille koulut. Sovitte, että kokeilette vuoden. Pääseehän sitä takaisin jos ette viihdykään.

Mä olen sitä mieltä myös, että äidin on syytä pyrkiä onneen. Voisitko esim mennä uudestaan naimisiin siellä pohjoisessa?

Täytyy todellakin miettiä tuotakin vaihtoehtoa:)

En nyt jaksa miettiä vielä uusia miehiä tai naimisiin menoja:) Jos sellainen on joskus tullakseen, niin tuskin se paikkaa katsoo, ja pohjosessa kasvaa hyviä miehiä kyllä:)

ap

sitä mieltä, että eihän sun tarvitse tehdä nyt lopullisia ratkaisuja. Vuokraat teille asunnon, haet itsellesi töitä ja lapsille koulut. Sovitte, että kokeilette vuoden. Pääseehän sitä takaisin jos ette viihdykään. Mä olen sitä mieltä myös, että äidin on syytä pyrkiä onneen. Voisitko esim mennä uudestaan naimisiin siellä pohjoisessa?

ja lähteä etsimään onneaan. Silloin kukaan ei menettäisi mitään. Omaa onneaan etsivällä äidillä tuskin olisi aikaa neljälle lapselle, joilla on triplasti paha olo eli ikävä isää, ikävä vanhaa kotia ja ympärillä kouluhelvetti.

Tässähän vasta mietitään vaihto-ehtoja, ja en todellakaan ole hylkäämässä lapsiani mihinkään, enkä todellakaan ole heitä suinpäin omien halujeni mukaan siirtämässä...

ap

Aika yksinkertainen ajattelutapa, että kaikista Helsingissä asuvista tulee narkkareita... :D

vai antaa neljälle se elämä, josta isänsäkin olisi ylpeä ja yhdelle mahdollisuus kasvaa aikuiseksi? Miten siellä Helsingissä pystyisit pitämään lapsesi ehjinä?

että 4 lapsen yksinhuoltaja kykenee yksin kaukana lastensa sukulaisista kasvattamaan lapsensa täyspäisiksi yhteiskunnan jäseniksi. Koulukiusaaminen yläasteella on huipussaan ja jos ap haluaa löytää onnensa, hän tuskin on iltoja ja viikonloppuja lastensa kanssa kotona. Lisäksi lapsilla on ikävä kotiin maalle jne.

Ei se pääkaupunkiseutu vaan yhdistelmä köyhä yksinhuoltaja, ei tuttuja turvaverkkoja, muutto muualta ja ero kaikesta rakkaasta.

Mutta eihän lapsilla ole mitään merkitystä, kun äiti etsii onneaan! Mieluummin siis 4 epäonnistunutta elämää ja 1 onnenetsintä kuin 4 hyvää elämää ja 1, joka oppii aikuiseksi.

Eli, minun iso sukuni asuu helsingin seudulla, joten tukiverkot ovat ihan samanlaiset kuin pohjoisessakin.

Minun onneni etsiminen tarkoittaa sitä, että asun lähellä äitiäni, isääni, veljiäni, serkkujani ja ystäviäni. Ei sitä että miestä hakisin. Ei todellakaan, mieheni kuolemasta on vasta vuosi, enkä todellakaan voi edes ajatella tuollaista. Loukkaa todella paljon, että joku edes ajattelee noin, että muuttaisin sinne vaan miesten takia ja kaikki viikonloput ja illat olisin pitkin kaupunkia heilumassa.

Nuorin lapseni on kuitenkin vasta 3v, ja kiitos vaan, olen ihan onnellinen yksin lasten kanssa.

ap

Lapset ovat juuri "parhaassa" iässä muuttaa. Parin kolmen vuoden päästä teinit pistävät kampoihin oikein kunnolla.



Mistään paniikki- ja laastariratkaisuista en koe tässä oleva kyse sillä miehen kuolemastahan on jo vuosi. Eka vuosi ON kaikista kamalin. Minä ainakin muuttaisin omien läheisteni luo. Ehdottomasti. Ja maistraatissa osataan neuvoa noissa tilaan liittyvissä myynti/omistus/lasten osuus-asioissa.



Tsemppiä ap:lle - selviät kyllä ja kuuntele vain omaa sisintäsi!

Olen asunut helsingissä koko elämäni, lukuunottamatta tätä 8v ajanjaksoa, joten tiedän kyllä minkälaista siellä on.

:)

Lapsille ja perheelle kokonaisuutena Helsinki olisi uusi kokemus. Ota vakavasti se vinkki, jossa ehdotettiin kokeilemaan lomien ajan asumista. Tunnustelu ja totuttelu ovat oikeasti avainasioita! Et kuitenkaan ole asunut pian teinien tai noinkin suuren lapsijoukon kanssa Helsingissa.

Itse olisin nuo koulujen lomakuukaudet kaupungissa ja samalla voisitte yhteisesti osallistua kaupungin tarjontaan - se on toki erilaista kuin syksyisin ja talvisin, mutta varsin mukava tapa hieman totutella ajatukseen, tutustua.

Pahinta on, jos vain syksyn tullen pakotat kaikki muuttoautoon. Toi tulla traumaattinen kokemus kaikille.

Ja käsitelty terapiassakin, mutta olen tullut siihen tulokseen, ettei asuinpaikka itsessään ahdista, eikä näihin paikkoihin liittyvät muistot. Tai siis kyllähän ne muistot satuttaa vielä, mutta ei se syy ole.

Se on vain se että haluan takaisin omien rakkaitteni pariin, ei kait muuta....

Odota vielä, älä nyt revi lapsia uuteen ympäristöön. Viiden vuoden päästä isoimmat ovat jo 17 v ja alkavat itsenäistyä muutenkin. Jos he tuolloin haluavat edelleen jäädä pohjoiseen niin he voivat hyvinkin sen tehdä.

Ymmärrän tuskasi, sen että et koe kuuluvasi paikkaan nyt kun puolisoa ei enää ole. Anna aikaa myös itsellesi. Mitä ajattelet viiden vuoden päästä?

olla todella vaikeaa. Helpompi olisi tuossa herkässä iässä olla yhdessä sellaisten kavereiden kanssa, jotka on tuntenut pienestä asti. Minulla on tästä kokemusta kun muutimme kun tyttäreni oli menossa 7.luokalle ja meni uuteen kouluun. Hän ei päässyt enää mukaan porukkaan vaikka kuinka yritti ja joutui kiusatuksi. Koulu alkoi mennä huonosti. Saahan kuraattorilta teoriassa apua, mutta ei se niin yksinkertaista kumminkaan ole. Sitten kun ollaan amikseen tai lukioon siirtymässä niin on mielestäni parempi vaihe mennä uuteen porukkaan. Nuoret on jo kehittyneempiä ja aikuismaisempia eikä kiusaamista ole niin paljon. Ja jos sun vanhemmat lapset haluavat elää siellä pohjoisessa niin eikö heillä pitäisi olla jo 12-vuotiaina oikeus myös jonkin verran päättää omista asioistaan. Jos esim. haluavat työskennellä siellä ja siellä on heillä ne TODELLISET ystävät.

olla todella vaikeaa. Helpompi olisi tuossa herkässä iässä olla yhdessä sellaisten kavereiden kanssa, jotka on tuntenut pienestä asti. Minulla on tästä kokemusta kun muutimme kun tyttäreni oli menossa 7.luokalle ja meni uuteen kouluun. Hän ei päässyt enää mukaan porukkaan vaikka kuinka yritti ja joutui kiusatuksi. Koulu alkoi mennä huonosti. Saahan kuraattorilta teoriassa apua, mutta ei se niin yksinkertaista kumminkaan ole. Sitten kun ollaan amikseen tai lukioon siirtymässä niin on mielestäni parempi vaihe mennä uuteen porukkaan. Nuoret on jo kehittyneempiä ja aikuismaisempia eikä kiusaamista ole niin paljon. Ja jos sun vanhemmat lapset haluavat elää siellä pohjoisessa niin eikö heillä pitäisi olla jo 12-vuotiaina oikeus myös jonkin verran päättää omista asioistaan. Jos esim. haluavat työskennellä siellä ja siellä on heillä ne TODELLISET ystävät.

Kummat on tärkeämmät: äidin vai lasten ystävät?

Kumpi on tärkeämpi: lasten vai äidin elämä???

Mieti sitä!!!!

tänne pk-seudulle ja yhdessä kuulostella fiiliksiä?



Minun mielestä oli hyvä pointti, että jos jollekin erityispainotteiselle luokalle voisi päästä, niin siellä olisi muitakin ei-lähikoulusta tulevia. En osaa sanoa missä on mitäkin, mutta oma yläaseteeni oli varsin sekalaisesta sakista koostuva, kun sinne tuli kahdelta paikalliselta ala-asteelta oppilaita ja sen lisäksi ympäri lähiseutuja latinaluokkien takia. Ala-asteen luokka siis hajosi aika hyvin siinä vaiheessa.



Minkälainen luonne on lapsillasi, onko potentiaalia joutua kiusatuksi "maalaisuuden" takia? En äskeisestä huolimatta usko, että muualta tulo yksinään on ratkaiseva tekijä, vaan se luonne. Jotkut ulkopuoliset voi saada hyvinkin vahvan aseman luokassa, jos se sitten on aina hyvä asia.



Meinasin sanoa, että ota selvää mahdollisista lähikouluista, mutta en sanokaan. Menihän meidänkin lapset huonomaineisimpaan kouluun meidän aluella. En silti usko, että saavat huonot lähtökohdat elämälleen sen takia. Enemmän on luonteesta kiinni. Olen iloinen, että esikoinen siirtyy musiikkiluokalle, niin on toivoa saada vähän empaattisempi opettaja. Myös opettajalla on paljon merkitystä.



Onko lapsilla harrastuksia? Jos on, niin siirtyvätkö harrastukset muuton mukana? Harrastusten kautta saa aina uusia ystäviä.



Kaikki on hyvin ristiriitaista. Luin uudelleen viestisi ja siitä tuli mieleen, kun itse oli ala-asteikäinen ja vanhemmat yhtäkkiä ilmoitti, että muutamme monen tunnin päähän pk-seudusta. Se tuntui ihan hirveältä eikä päivien jälkeenkään helpottanut yhtään. En tiedä mitä muutosta olisi seurannut, sillä se kuitenkin peruuntui, mutta osaan jotenkin samaistua kaksosien mietteisiin. Ehkä siksikin kuukauden loma täällä päin voisi olla ok juttu heille.



Tuli vielä sellainen mieleen, että onko lapset päässeet yli isänsä kuolemasta? Ovatko saaneet/tarvinneet apua asioiden käsittelyyn? Jos itse olet sinut sen kanssa, että et muistojen takia ole muuttamassa, niin osaako lapset toisaalta luopua niistä muistoista ja isänsä kotiseudusta? Jos pelkäävät jättävänsä isänsä taakseen muuttamalla muualle?



Halauksia lähetän! Voimia asian käsittelyyn ja päätöksen tekoon!