Neuvoja/näkemyksiä meidän perhetilanteeseen!

että olette saaneet keskusteluyhteyden. Todellakin mies kuullostaa hyvältä perheenisältä, jolla on nyt vaikeaa, mutta joka näköjään osaa työstää ajatuksiaan.



Tuo on minusta tosi tärkeää, että mies osaa pukea omat toiveensa sanoiksi, ja nyt tiedät, että hän haluaa viettää enemmän aikaa kanssasi. :)



Joku tuolla aiemmissa viesteissä ehdotti, että jos jättäisit omia opiskelujasi väliaikaisesti vähemmäksi. Mitä mieltä olet siitä? Entä miehesi? Itse lähtisin ratkomaan rankkaa elämänvaihetta niin, että jättäisin kaiken mahdollisen ylimääräisen stressiä aiheuttavan pois ja keskittyisin ihan vaan jaksamiseen. Jos pitäisit taukoa opiskelussa, voisi mies esim. levätä enemmän.



Oma lapseni ei vielä ole uhmaiässä, että siihen en oikein osaa neuvoja antaa, mutta varmaan kannattaa lukea alan kirjallisuutta, jotta löytyisi keinot, jolla uhmaa voidaan helpottaa.



Tsemppiä!

mutta lääkäri hänellä ainakin on jos kerran on diagnoosinkin saanut.



eli ihan ekaksi soittaisin tk-lekurille ja kertoisin tilanteesta.

Siitäpä saitte eroamista ehdotelleet miehiä vihaavat vittumaiset ämmät taas nenillenne!

Mies sanoo, että hänen on välillä ollut vaikea suhtautua poikaan, joka uskaltaa avoimesti uhmata, koska hän ei ole uskaltanut tehdä niin koskaan omien vanhempiensa kanssa. Ei lapsena eikä aikuisena. 5-vuotiaana hänellä oli jo kotona omia vastuita ja tehtäviä ja totella täytyi aina ilman mitään vastaväitteitä. Hän ei halua että meillä olisi mitään sellaista ikinä, mutta sitten väsyneenä ei osaa sietää lapsen riehakasta uhmaa ja tottelemattomuutta, sillä sellaista ei hänen lapsuudessa ikinä ollut. ... Eniten hän haluaisi yhteistä aikaa. olen ryhtynyt jo hankkimaan ensi viikonlopuksi lapsille hoitajaa yön yli... meidän arjen käytännöt ja iltarutiinit, niin että iltaan tulisi enemmän rauhallista aikaa meille aikuisille ...

Luepa uudestaan, mitä kirjoitit. Mies haluaa sallia lapselle sellaista, mitä ei itse lapsena saanut, mutta tekojen tasolla kyse jostain ihan muusta. Miehen toiveena yhteinen aika vaimon kanssa ja lisää yöunia, eli oman lapsuudenkodin rutiinien saaminen tähänkin perheeseen. Sielläkään ei lapsille ollut sijaa, ja se näyttää nyt olevan miehen tavoitteena tässäkin kodissa.

Ei niin. Ei minusta ole omakotitalon ostajaksi, eikä pankki anna 100 % lainaa, ilman vakuuksia / kyseinen talo vakuutena.

Eikä minun palkalla omakotitaloa edes ylläpidetä.

En ole onnistunut myöskään sumplimaan asioita niin, että kynisin miehen tyhjätaskuksi eron hetkellä.

En ole ymmärtänyt hoitaa asioitani kuntoon enkä ole ymmärtänyt edes syntyä varakkaille vanhemmille , jotka olisin nyt perinyt koska kuolleita ovat...

Mutta en ole missään sanonut, että olisin vaihtanut huonompaan, kun palasin tänne, ymmärrätkö.

Vaihdoin huonompaan kun muutin asumuseroon. Eikä se vika ollut yksin asunnon tai kerrostalon, vaan ylipäätään se, että muutin pois.

Ja nimenomaan lapsilleni se oli huonompi ratkaisu. He kaipasivat isäänsä. Isä olisi heidän puolestaan voinut muuttaa siihen kerrostaloon, pääasia että isi olisi siinä paikalla, meidän kaikkien kanssa. Tajuatko. He rakastavat isäänsä ja kaipasivat isäänsä. Heillä oli ikävä. MIksi lapsen ikävä on jotenkin toisarvoinen ja vähäpätöinen asia? Se ei toki ole syy palata yhteen tai olla yhdessä jos yhdessäolemisen edellytksiä ei ole.

Meillä oli.

Palasin takaisin - en yksin omakotitaloon, vaan ennenkaikkea miehen luo. Hän nyt vaan edelleen sattui asumaan tässä ok-talossa, josta lähdin.

en ole edes varma, olisinko halunnut muuttaa ok-taloon yksin lasten kanssa tai jonkun toisen miehen kanssa. Ymmärrätkö.

Tottakai valinta oli minun. valinta asumuserolle ja valinta paluulle. Sen verran siinä miehenkin myötämielisyyttä tarvittiin, että hän oli hyvinkin halukas ottamaan meidät kaikki - siis myös minut - takaisin kotiin.

Ei minun mieheni karju, huuda tai raivoa lapsille. En ole ap, eikä mieheni ole ap.n kaltainen mies.

Minulla oli kyllä ystävä, joka oli järkyttynyt kun kuuli, etten ole laittanut eroa vireille ja että käyn siellä kodissamme, että vietän aikaa yhdessä miehen kanssa jopa ilman lapsia, ja siinä vaiheessä hän vasta penkiltä putosikin kun kuuli, että palaan takaisin miehen luo.

Ei siksi, että mieheni olisi joku kusipää, vaan siksi, että hänen miehensä oli kusipää ja heillä oli ero virallisesti voimassa, ja hän asui koiranpaskojen ympäröimässä kerrostalossa lapsineen.. siksi, että hän olisi halunnut minusta sinkun ja biletyskaverin pidemmäksikin aikaa.

Mutta oletko ystävällinen, etkä enää kommentoi minun tilaani, kun et siitä mitään älyä.

Jakta sinä katkeroitunutta yh-elämääsi ok-talossasi, jonka olet avioerossa itsellesi keplotellut ilman, ja jossa jatkat exäsi kuiviin kynimistä, lasten tapaamisia estäen.

Jos haluan asua omakotitalossa niin sitten asun. Mutta en koskaan, milloinkaan asuisi talossa sellaisen miehen kanssa, jonka kanssa eläminen olisi lapsilleni (tai minulle) haitallista. Liian moni huomaa aikuistuvien lastensa oireista, että lapsille parempi ratkaisu olisi ollut ero yhdessä elämisen sijaan. Silloin on liian myöhäistä. Sitä menettää lapsena ja jäljelle jää mies, joka ei kaikesta toivomisesta ja alistumisesta ja nöyrtymisestä huolimatta ikinä muuttunut. Ainakaan paremmaksi.

Minulleko vastasit? Luetko tekstiäni ollenkaan? Mistä ihmeestä sinä kehittelet noita juttujasi? Otsikossasi sanot: "Hyvä 28, sinä itse valitsit sen likaisen rappukäytävän" - - ????? Millä tavalla minun elämä mieheni ja lasteni isän kanssa on haitallista minulle tai lapsilleni? Mitä sinä luet ja mistä, ja mistä teet nämä omituiset johtopäätelmät? Puhutko omasta elämästäsi? Minun et ainakaan. Palasin takaisin , joo, sieltä likaisesta rappukäytävästä. Palasin monesta syystä. En olisi palannut suhteeseen, jossa mies ja isä on lapsille haitaksi. Missä luet että hän käyttäytyy niin, että on haitaksi lasten kasvulle ja kehitykselle? Vai se omakotitaloko tässä sinua kaivertaa? Että minulla oli mahdollisuus palata - mies otti takaisin, halusi meidät takaisin asumuserosta huolimatta emme siis eronneet lopullisesti. Sekö se sitten sinua kaivertaa? Vai mistä on kyse, kun tulet kommentoimaan ihan omiasi. Harmillista, että olet omasta elämästäsi noin katkeroitunut. Olet täynnä vihaa. Ilmeisesti lapsuustraumat? Vanhempiesi olisi pitänyt erota, sinun omakotitalossasi lapsuudessasi ja omassa perheesssäsi ei asunut onnellinen perhe, nyt kerrostalossa yh:na asut? Muuta johtopäätöstä en voi vetää, joku on pielessä omassa elämässäsi niin, ettet edes tiedä mitä oikeasti luet ja sitten vedät johtopäätöksiä ja vastailet ihan puutaheinää. Olen pahoillani puolestasi.

Nimenomaan valitsit omakotitalon ja miehen sen sijaan että olisit valinnut omakotitalon ilman miestä. Valinta oli kokonaan sinun. Nyt sait paluusi syyksi ankeat asumisolot, joista et oikeastaan edes pyrkinyt parempaan.

Nainenkin voi asua mukavasti, jopa omakotitalossa yhdessä lasten kanssa. Pitää vain osata hoitaa omat asiansa kunnolla. Harmi, että sinusta ei siihen ole.

Ja kiitos taas uusistakin kommenteista :)



Olen samaa mieltä siitä, että kaikki ylimääräinen stressi täytyy häätää perheestä kunnes kaikki taas normalisoituu.



Mies käy säännöllisesti tk-lääkärillä. En usko, että sieltä on tähän apua. Mies ei vastaa täysin mitään diagnoosia, lähinnä kai lievä yleistynyt ahdistus. En usko, että menee terapiaan. Siitä ei ole ollut hyötyä aikaisemmin ja sekin on, uskokaa tai älkää, oma stressinsä ihmiselle jolla on sosiaalista pelkoa.



Edelliselle vastaus: mies on sekä tunteen että tekojen tasolla toteuttanut lapsilleen sellaista hyvää lapsuutta, jota on itse jäänyt ilman, viimeiset 5 vuotta. Ongelmia on ollut viimeiset 2 kuukautta.



Ongelma ei ole siinä, etteikö lapsille olisi tilaa. Kyllä totuus on niin, että nyt tarvitaan tilaa aikuisillekin.



Mutta, ihan totta, neuvokaa miten tämän viestiketjun voi myöhemmin taas löytää! Joskus vuosia sitten täällä oli sellainen hakukone. Ny kun tulin taas pitkästä aikaa, niin on ihan erilainen, enkä mistään näe sitä hakujuttua. Voisin vaikka parin viikon päästä kertoilla taas kuulumisia, jos vielä löydän tämän ketjun.



ap

Mutta, ihan totta, neuvokaa miten tämän viestiketjun voi myöhemmin taas löytää! Joskus vuosia sitten täällä oli sellainen hakukone. Ny kun tulin taas pitkästä aikaa, niin on ihan erilainen, enkä mistään näe sitä hakujuttua. Voisin vaikka parin viikon päästä kertoilla taas kuulumisia, jos vielä löydän tämän ketjun.

ap

Kirjoita ketjun otsikko tai osa siitä tuohon sivun yläosassa olevaan kohtaan kirjautumisen vieressä ja paina "hae"-nappia.

näpyttelen tuonne osoitepalkkiin esimerkiksi vauva neuvoja, niin löytyy tämä ketju :). Mutta onnistuu vain jos muistaa otsikosta edes jonkun sanan.

Hienoa että ap:n mies on saanut asioita järjestykseen mielessään, ja olette saaneet puhuttua asioista. Ihan oikeasti olet saanut ihan outoja kommentteja. Tuo homovalinta saattoi olla huipuin :D. Joku kysyi tuolla minulta, että "uhraisit siis lapsesi":

Antaa äijän huutaa, nalkuttaa, tiuskia, komentaa ja rangaista lapsia syyttä suotta. Tärkeintä on, että isä ja äiti seisovat samalla puolella rankaisemassa lasta, joka ei ole tehnyt mitään.

AP:n tapauksessa ei päästä ikinä tasapainoiseen lopputulokseen, jos ap ei suostu näkemään sitä, että mies toimii väärin. Tuskin se saa töissä huutaa ja raivota, vaikka miten olisi hankalaa ja vaikeaa, miksi kotona olisi toisin? Tunteita saa olla, mutta pahaa oloaan ei saa purkaa lapsiin.

Niin joo, kyllä "uhraisin lapseni" isän armoille siinä mielessä, että vaikka isällä olisikin vaikea hetki (huom. hetkellisesti), en lähtisi mullistamaan kaikkea koko perheen dynamiikassa, enkä varsinkaan ajattelisi että isä ei saa mitenkään olla läsnä lapsen elämässä epätäydellisenä ihmisenä. Kukaan meistä ei ole täydellinen. Mistä te tiedätte, että olette itse aina ehdottoman oikeassa lapsen kasvatukseen liittyvissä jutuissa, ja että teidän pyhänä tehtävänne on blokata lasten toinen vanhempi pois aina, kun hän ei joka asiassa toimi juuri kuten itse haluaisitte. Lasten kasvatus on yhteistyötä, jossa isällä pitäisi olla ihan yhtälainen rooli kuin äidilläkin, ja on väärin kieltää lapselta oikeus isään, on sitten kyse parisuhteesta tai erotilanteesta. Oikeus isään (ja äitiin) tarkoittaa joskus sitä, että joutuu tuntemaan vanhemman huonoinekin ominaisuuksineen.

Ap:n jutuista ei mielestäni mistään saa sellaista käsitystä, ettäkö hän puolustelisi tai hyväksyisi miehen toiminnan. Voi ymmärtää, siis käsittää syyt, vaikkei hyväksyisi. Ja voi myös olla lapsen nähden samalla puolella (tai ainakin olla murentamatta isän arvovaltaa), vaikka ei hyväksyisikään koko kuvaa, ja silloin siitä aiheesta keskustellaan jälkikäteen miehen kanssa, että mitenköhän tässä päästäisiin samalle aaltopituudelle. Asiaan voi puuttua rakentavasti tai tuhoavasti. Lastenkin kanssa voi keskustella jälkikäteen, mutta ei siinä vaiheessa kun tilanne on ns. päällä ja toisen vanhemman auktoriteetti on pelissä. Mutta parempi ehkä olisi, että isä hoitaisi sen keskustelun itse sitten kun on sen aika, miksi äidin pitää mennä huseeraamaan lapsen ja isän suhteen väliin?

Arvelinkin, että mies varmaan toistaa stressaantuneena myös jotakin lapsuuden kotinsa toimintatapaa. Ei se ole mitään kestämätöntä henkistä väkivaltaa, jos lapselle joskus nalkutetaan ja hänelle tulee paha mieli. Missä ihmeen pumpulissa se lapsi pitäisi pitää? On hyvä että äiti on paikalla huomaamassa että nyt menee pieleen, mutta ei kaikki "pieleen menemiset" tarvitse johtaa siihen että piipaapiipaa turvakotiin. AP sanoi itsekin, että pojan käytös on välillä ihan hirveää, joten ei ole kyse siitä että "lapsi ei ole tehnyt mitään" ja isä huutaisi kuola roiskuen paniikissa itkevälle lapselle, tuollaista tuskin kukaan sallii.

T: 45

Alussa oli tuollaista, mutta paheni.

Löi siskoni päätä seinään tämän ollessa 5 vuotias. Itse kun olin 13 sain ensimmäisen kerran nyrkistä kun olin hankala murrosiässä mutta ei silti oikeuta isää käyttäytymään noin.

Äiti katsoi vaan sormien läpi, korotti ääntä isälle mutta ei lähtenyt tilanteesta. Minä jouduin lastenkotiin.

Nykyään isääni edelleen etäiset välit.

Sinuna ottaisin asian tosissaan ja lähtisin ihan lasten takia ellei käytös ala muuttua. Tuo pahenee vuosien myötä.

että toinen vanhempi ei rakasta. Pöyristyttävää, lähinnä.

[/quote]

väärin. Tuossahan lukee, että ei OSAA rakastaa.



Ja siinä on vinha ero.



Raaka totuus kuitenkin on, että jotkut äidit ja isät eivät osaa rakastaa lapsiaan vaikka haluaisivatkin.

Meillä on 5 ja 4 vuotiaat pojat ja huutoa, kieltoa ym. on päivittäin. Välillä ehkä jopa turhasta. Yleensä kahnaukset kulminoituu iltaan, kun kaikki on väsyneitä ja pahimmissa uhmissa olevat koettelevet vielä kerran. Pitäisikö vain hymistellä. En ole pitänyt kovin epänormaalina, että volyymi nousee ja lopulta jompi kumpi lapsista kokee mielestään vääryyttä.

menee ihan fyysiseksi pahoinpitelyksi. Todella surullista, eikä niin pitkälle tietenkään pidä katsoa ja "tukea".



Mutta voin kertoa että kun minun äidillä oli stressiä, hänkin tiuski kotona milloin mistäkin, syyttäkin, ja kyllähän siitä paha mieli tuli, mutta ei se pahentunut vuosien mittaan, eikä ikinä muuttunut väkivallaksi, siitä huolimatta ettei hän myöskään pyytänyt anteeksi eikä isä tullut väliin puolustamaan meitä. Jos olisi tullut, niin mitähän siitäkin olisi tullut...



Ja minusta jos AP:n perheessä on kaksi kuukautta ollut tällainen huonompi tilanne, ja nyt mieskin on omaehtoisesti vieläpä tunnustanut asian, asiasta on puhuttu ja tilanne on näyttänyt nyt jo kääntyneen paremmaksi, niin ei se viittaa lainkaan siihen, että muutaman vuoden päästä siellä ajetaan vaimoa ja lapsia kirves kädessä hankeen.



Totta kai on hyvä olla varovainen näiden asioiden kanssa, mutta ei se että ihminen on ulkoisen (ja myös sisäisen, huonommat kasvuolot itsellä lapsena) stressin alla äkäisempi hetkellisesti, tarkoita sitä että hän on täys psykopaatti.

Jos haluan asua omakotitalossa niin sitten asun. Mutta en koskaan, milloinkaan asuisi talossa sellaisen miehen kanssa, jonka kanssa eläminen olisi lapsilleni (tai minulle) haitallista. Liian moni huomaa aikuistuvien lastensa oireista, että lapsille parempi ratkaisu olisi ollut ero yhdessä elämisen sijaan. Silloin on liian myöhäistä. Sitä menettää lapsena ja jäljelle jää mies, joka ei kaikesta toivomisesta ja alistumisesta ja nöyrtymisestä huolimatta ikinä muuttunut. Ainakaan paremmaksi.

Minulleko vastasit? Luetko tekstiäni ollenkaan? Mistä ihmeestä sinä kehittelet noita juttujasi?

Otsikossasi sanot: "Hyvä 28, sinä itse valitsit sen likaisen rappukäytävän" - - ?????

Millä tavalla minun elämä mieheni ja lasteni isän kanssa on haitallista minulle tai lapsilleni?

Mitä sinä luet ja mistä, ja mistä teet nämä omituiset johtopäätelmät?

Puhutko omasta elämästäsi? Minun et ainakaan.

Palasin takaisin , joo, sieltä likaisesta rappukäytävästä. Palasin monesta syystä. En olisi palannut suhteeseen, jossa mies ja isä on lapsille haitaksi. Missä luet että hän käyttäytyy niin, että on haitaksi lasten kasvulle ja kehitykselle? Vai se omakotitaloko tässä sinua kaivertaa? Että minulla oli mahdollisuus palata - mies otti takaisin, halusi meidät takaisin asumuserosta huolimatta emme siis eronneet lopullisesti.

Sekö se sitten sinua kaivertaa? Vai mistä on kyse, kun tulet kommentoimaan ihan omiasi.

Harmillista, että olet omasta elämästäsi noin katkeroitunut. Olet täynnä vihaa. Ilmeisesti lapsuustraumat? Vanhempiesi olisi pitänyt erota, sinun omakotitalossasi lapsuudessasi ja omassa perheesssäsi ei asunut onnellinen perhe, nyt kerrostalossa yh:na asut? Muuta johtopäätöstä en voi vetää, joku on pielessä omassa elämässäsi niin, ettet edes tiedä mitä oikeasti luet ja sitten vedät johtopäätöksiä ja vastailet ihan puutaheinää. Olen pahoillani puolestasi.

minulla ei ole ap:lle valitettavasti antaa mitään muita ohjeita, mutta neuvoisin kyllä ottamaan HETI yhteyttä perheneuvolaan tms. - sillä niihin on usein todella pitkät jonot, joten voi olla että joudutte jonottomaan sinne useamman kuukauden! Tai tarkista ainakin, mikä tilanne kotikunnassanne on!

Onneksi kuitenkin noiden todella kärjistettyjen Onneksi kuitenkin noiden todella kärjistettyjen lisäksi on myös muutama elämän realiteetit ymmärtävä (mm. 18).



Olen myös sitä mieltä, että joskus elämässä vaan tulee tilanteita, jolloin tarvitaan pitkäjänteistä jaksamista. Ero olisi tässä tapauksessa selvä viesti lapsille, että jos joskus kadotat elämän punaisen langan, sinua rangaistaan välittömästi. Kadoksissahan miehesi tuntuu itsensä kanssa olevan, vaikka sitä lapsi ei vielä tuon ikäisenä toki ymmärräkään.



18 kirjoitti jo niin hyvin, etten koe tärkeäksi toistaa samoja asioita, mutta tuosta miehen siivousvimmasta tuli mieleen jotain. Itsellä on ollut muutama todella hankala ja painostava vaihe elämässä ja silloin minullakin tuli noita siivousvimmoja. Minulla se oli selvä reaktio siihen, että päässä oli miljoona asiaa sekaisin ja ulkoinen siivous helpotti edes vähän.



Eli kun siis tuntuu, että on kamalasti asioita, joita pitäisi tehdä, mutta ei jaksaisi, syntyy siitä ikään kuin kireä lankakerä, jonka päätä ei löydä, vaikka kuinka etsii. Tämän lankakerän sijaan voi vierestä löytyä joku löyhempi mytty, joka on helpompi saada selvitettyä ja tuon mytyn selvittäminen tuo jonkinlaisen onnistumisen tunteen, jonka avulla jaksaa taas hetken. Tuo alkuperäinen, valtavan kokoinen ja kireä lankakerä on kuitenkin koko ajan olemassa, joten mytyn selvittäminen ei miehesi harmiksi tuo tilanteeseen kovin pitkäaikaista helpotusta.



Tätä keinoa ei voi kenellekään pakottaa, mutta jos miehesi tuntisi tämän omakseen, niin minulla ainakin helpottaa joka kerta. Kirjoitan ylös joka ikisen asian, joka tuntuu odottavan tekemistään. Miehesi tilanteessa ehkä jotain äitiinsä liittyviä asioita, kenties jotain kotona hoidettavia asioita (?), enemmän yhteistä aikaa pojan (ja tytön?) kanssa, omaa aikaa, ... Mitä ikinä nuo asiat, jotka miehesi mieltä salaa painavat (joita ei ehkä haluaisi myöntää sinulle, saati itselleen), ovatkin, niin ne ikään kuin ovat pätkiä tuosta lankakerästä ja kun ne kirjaa listaksi, alkaa lankakerä hiljalleen löystyä ja sen pään löytyminen helpottaa. Tuota listaa voi sitten alkaa omaan tahtiin lyhentelemään ja sen sijaan, että lankakerä tuntuisi edelleen yhtä tiukalle ja päättömälle ja tuntuu ettei siitä saa mitään otetta, alkaa se muodostua hallittavammaksi. Sitten listasta voi taas katsoa seuraavan prioriteetiltaan tärkeimmän asian ja tarttua siihen, kun voimia taas tuntuu olevan. Ehkä tätä voisi myös verrata tuommoiseen klassiseen ”to do” –listaan, jonka tarkoitus on myöskin saada kaikki tekemistä odottava hallitummaksi.



Ehkä tuosta voisi, kuin itsestään, löytyä apua myös jaksamiselle lasten kanssa. Tottahan kuitenkin on, että omaa ahdistusta tulee joskus purettua muihin, tässä tapauksessa se valitettavasti on teidän pienet lapset, mutta tilanne on ihan varmasti ratkaistavissa.



Muilta tulikin jo mielestäni hyviä neuvoja muihin asioihin, joten tässä näkemykseni siihen, mitä tuo siivousvimma voi kuvastaa ja miten sitä kautta ehkä voisi päästä alkuperäisen ongelman ytimeen kiinni.

näistä viesteistä, joissa ehdotetaan eroa ratkaisuksi. Enpä ole ihan varma, olisinko itsekään kympin äiti sellaisessa tilanteessa, jossa asun vuokralla, vastaan kaikesta yksin, olen jatkuvasti yksin vastuussa lapsista, jotka oireilevat menetettyään kaiken heille tutun, rakkaan ja tärkeän. Voipa olla, että minäkin nalkuttaisin silloin, ihan turhasta, vaatisin hyvää käytöstä että oma pääni kestäisi paremmin. Varmasti tulisi huudettuakin, kun stressi olisi kova. Paljonko siinä sitten olisi voitettu? ap

Minä ainakin olen paljon parempi äiti ja ilmapiiri on aivan mahtava kun samalla lailla käyttäytyvä isä poistui arkielämästämme. Ei tarvitse pidättää hengitystä eikä varoa sanojaan, lapsetkin voivat elää rennosti ilman isän ailahteluita. Mies oli tosi osallistuva ja tekevä ja oli lasten kanssa mutta kuitenkin sellainen että meidän olisi pitänyt jotenkin lukea häntä rivien välistä. Olen aina niin onnellinen kun tulen kotiin jossa ei esitetä sanattomia vaatimuksia.

Jos haluan asua omakotitalossa niin sitten asun. Mutta en koskaan, milloinkaan asuisi talossa sellaisen miehen kanssa, jonka kanssa eläminen olisi lapsilleni (tai minulle) haitallista. Liian moni huomaa aikuistuvien lastensa oireista, että lapsille parempi ratkaisu olisi ollut ero yhdessä elämisen sijaan. Silloin on liian myöhäistä. Sitä menettää lapsena ja jäljelle jää mies, joka ei kaikesta toivomisesta ja alistumisesta ja nöyrtymisestä huolimatta ikinä muuttunut. Ainakaan paremmaksi.

Minulleko vastasit? Luetko tekstiäni ollenkaan? Mistä ihmeestä sinä kehittelet noita juttujasi? Otsikossasi sanot: "Hyvä 28, sinä itse valitsit sen likaisen rappukäytävän" - - ????? Millä tavalla minun elämä mieheni ja lasteni isän kanssa on haitallista minulle tai lapsilleni? Mitä sinä luet ja mistä, ja mistä teet nämä omituiset johtopäätelmät? Puhutko omasta elämästäsi? Minun et ainakaan. Palasin takaisin , joo, sieltä likaisesta rappukäytävästä. Palasin monesta syystä. En olisi palannut suhteeseen, jossa mies ja isä on lapsille haitaksi. Missä luet että hän käyttäytyy niin, että on haitaksi lasten kasvulle ja kehitykselle? Vai se omakotitaloko tässä sinua kaivertaa? Että minulla oli mahdollisuus palata - mies otti takaisin, halusi meidät takaisin asumuserosta huolimatta emme siis eronneet lopullisesti. Sekö se sitten sinua kaivertaa? Vai mistä on kyse, kun tulet kommentoimaan ihan omiasi. Harmillista, että olet omasta elämästäsi noin katkeroitunut. Olet täynnä vihaa. Ilmeisesti lapsuustraumat? Vanhempiesi olisi pitänyt erota, sinun omakotitalossasi lapsuudessasi ja omassa perheesssäsi ei asunut onnellinen perhe, nyt kerrostalossa yh:na asut? Muuta johtopäätöstä en voi vetää, joku on pielessä omassa elämässäsi niin, ettet edes tiedä mitä oikeasti luet ja sitten vedät johtopäätöksiä ja vastailet ihan puutaheinää. Olen pahoillani puolestasi.

Nimenomaan valitsit omakotitalon ja miehen sen sijaan että olisit valinnut omakotitalon ilman miestä. Valinta oli kokonaan sinun. Nyt sait paluusi syyksi ankeat asumisolot, joista et oikeastaan edes pyrkinyt parempaan.

Nainenkin voi asua mukavasti, jopa omakotitalossa yhdessä lasten kanssa. Pitää vain osata hoitaa omat asiansa kunnolla. Harmi, että sinusta ei siihen ole.

kun äiti roikkuu vaan koneella, niin täytyy vielä todeta se, että minä tosiaan ole mikään kynnysmatto, vaan käytän melko suurta päätäntävaltaa meillä monessa asiassa. Enkä vietä päiviäni esiliina yllä, vaikka miehelle siisteys olisi kovin tärkeää. Usein meillä vallitsee täysi ns "ryssähelvetti", täydellinen lapsiperheen kaaos. Ja mies on tosiaan tehnyt paljon mun hyväksi. Kuka nainen olisi kyennyt suorittamaan kokonaisen yliopistotutkinnon ilman miehensä tukea? Minä olen. Eikä meillä siis ole mitään muita tukiverkkoja. Tänään mies ei jäänyt ylitöihin, koska mulla on aika melko turhanpäiväiseen itseni hemmotteluun. Toivottavasti kotona kaikki sujuu kivasti sillä välin. Ongelma miehellä on siinä, että on melkein liiankin kiltti, mulle ja muille. Välittää liikaa mitä mieltä muut on hänestä. Ja välillä on sitten se marttyyri-martti. Sinä mä inhoan jo siksikin, että itsekin osaan joskus vetää marttyyriviitan niskaan ja inhoan sitä piirrettä itsessäni yhtä lailla. Pian mennään taas matkalle, vaikka lentäminen ja muut matkusteluun kuuluva on sosiaalisssa tilanteissa jännittävälle miehelle kauhistus. Lähtee kuitenkin, koska haluaa että minä ja lapset ei jouduttaisi jäämään sellaisista mukavista asioista paitsi. Toivottavasti kaikki eroa ehdotelleet jaksavat itse olla esimerkillisiä vanhempia ja vaimoja, koska parin kuukauden perusteella näköjään voi teidän aikaisempi elämä ja saavutukset täysin tehdä tyhjäksi... Jos joku haluaa vielä ehdottaa jotain käytännön juttuja, miten parannan pojan oloa sillä aikaa kun mies taas löytää oman normaalin tapansa olla isä, niin niitä haluaisin kuulla. Ja myös kokemuksia jos jollain on samanlaisia. Nyt me mennään pihalle! Tulen illalla kurkkaamaan, jos olisi tullut lisää rakentavia kommentteja :) ap

Tuhannet naiset Suomessa ovat suorittaneet yliopistotutkinnon ilman miehensä tukea! Normaaliaivoinen nainen ei opiskeluun tarvitse miehen apua edes silloin, kun perheessä on lapsia. Toki on omasta järjesnkäytöstä kiinni, hankkiiko lapsia tuollaiseen tilanteeseen, mutta ei se mies mikään välttämättömyys ole.

Miehesi ei ole mikään marttyyri-martti vaan melkoinen kotityranni, joka alistaa sekä lapset että näköjään myös sinut. Olet äidiksi omituinen, koska asetat sen miehen kaikessa perheen edelle. Lapsilla saa olla vaikka miten paha olo, mutta mies kerää kaikki kiitokset.

Miehesi ei ole esimerkillinen vanhempi tai puoliso, vaikka sitä miten yrität meille vakuuttaa (ja itsellesi samalla). Vastaavassa tilanteessa olevat ovat tajunneet viheltää pelin poikki ja joko erota tai sitten vaatia miehen hankkimaan itselleen apua heti eikä joskus.

Aikaisemman elämän saavutuksilla ei ole mitään merkitystä, jos annat lastesi oppia pelkäämään ja inhoamaan isäänsä. Tosin luettuani tekstisi tajusin, että et edes halua muutosta vaan sinulle riittää nykyinen elämä. Muutos kun vaatisi sinulta toimia ja pelkäät, että esimerkiksi ero olisikin helpotus. Silloin joutuisi sen tosiseikan eteen, että oma elämä on valunut hukkaan turhia toivoessa.

Viime syksynä meidän perheessä oli valloillaan paljon töiden ja remontin jälkeistä väsymystä, vauvan sairastelun tuomia unettomia öitä ja uhmakas vajaa 6-vuotias. Meillä huudettiin aivan hirveästi, komennettiin ja kiellettiin.

Sitten eräänä päivänä väsyin, en edes tiedä mistä idea tuli sillä hetkellä päähäni, mutta itkien soitin perheneuvolaan ja sain sanotuksi vain, että tarvitsemme apua ja nopeasti. Hetken juteltuani, psykologi puhelimen toisessa päässä valoi uskoa minuun ja antoi ajan heti seuraavalle viikolle. Siihen asti piti vain sinnitellä ja välttää vaaratilanteita.



Ilmoitin miehelle, että nyt mennään tai sitten loppuu tämä perhe ja sitten mentiin. Ekalla kerralla minä vain itkin ja itkin, mies ei oikein osannut sanoa mitään. Joitain neuvoja kuitenkin saatiin uhmakohtauksiin ja jäähyihin.

Seuraavalla kerralla pystyin jo puhumaan, löytyi paljon kaikkea hyvää ja ns. oikein tehtyä, mutta pikkuhiljaa se kaikki oli kadonnut väsymyksen alle. Minulla epäiltiin myös masennusta, mutta en itse halunnut mitään tutkimuksia/lääkkeitä vaan jatkaa terapiaa.

Se yksinkertainen keino, jolla solmu sitten saatiin avatuksi oli uni ja oma aika. Kalenteriin oli merkattu kahdeksi viikoksi etukäteen unen ja oman ajan kohdat ja niitä piti noudattaa. Isovanhemmille oltiin avoimia ja pyydettiin hoitoapua. Vaikka kuinka olisi väsyttänyt, piti oma aika (minulla liikunta) kuluttaa niin kuin sovittu. Ja siitä se toipuminen lähti. Jatkoimme terapiaa yksin ja yhdessä jonkun aikaa, mies esim. huomasi selviä työnarkomaanin oireita itsestään ja alkoi työstää sitä puolta.



Ilman ulkopuolista auttajaa me emme olisi selviytyneet. Minä sain myös heti ekalla käynnillä ohjeen, että vaikka mies komentaisi poikaa tekemään jotain karjumalla tms. minun piti seistä miehen vierellä ja vetää yhtä köyttä. Ja sitten myöhemmin puhua miehelle, että missä kohdassa mies minun mielestäni teki väärin. Tämä oli minulle todella vaikeaa, sillä olin alkanut suojella lasta kuin leijonaemo, mutta olinkin vain pahentanut tilannetta ja tavallaan aikaan saanut sitä uhmaakin. Poika kun huomasi, että me vedetään yhtä köyttä, loppui uhmailukin melko nopeasti ja jäähyistä olemme päässeet jo kokonaan eroon. Katseella viestitin miehelle, milloin en oikeasti ole samaa mieltä ja nopeasti mieskin tajusi käyttäneensä liikaa ääntä tai muuten olleensa epäoikeudenmukainen.



Nykyään huutamista on melko vähän ja jos jompikumpi huutaa, asiasta puhutaan ja mietitään olisiko taas unen tai lenkin paikka. Minä pyydän myös aina anteeksi pojalta, jos olen käyttäytynyt epäreilusti häntä kohtaan, mies pyytää anteeksi, jos muistutan häntä, yleensä sanoo vain tyyliin "oho, tulipas paljon ääntä" ja sanoo sitten asiansa uudestaan.



Toivottavasti ap saatte rauhan perhe-elämäänne, hakekaa apua, jutelkaa tuosta unen ja oman ajan käytöstä, koska mielestäni teillä on käsissä jo selvä kierre väsymystä, kiukkua, hyvittelyä ja taas väsymystä. Kierre kannattaa katkaista ajoissa, niin siitä ei ole silloin haittaa kenellekään. Mieti kuinka paljon puhut pojan kanssa isästä ja hänen sanomisistaan - ne saattaa ahdistaa häntä enemmän kuin isän käytös ja yrittäkää saada tilanne hallintaan ja yhteisrintama kasaan. Näytä miehellesi, vaikka tämä teksti. Voimia!

Ihanko oikeasti joku lähtee samantien parisuhteesta, jos kurinpitoajatukset ei täysin täsmää? Tai jos toinen puoliso on huonolla tuulella välillä?



Olisi kiinnostavaa kuulla minkälainen tausta noilla vastaajilla itsellään on, kun noin, mielestäni, ylireagoivat. Ehkä ovat itse oikeasta perhehelvetistä ja päättäneet etteivät ikinä omia lapsiaan millekään pahalle mielelle altista, ja että aina se syy löytyy sieltä toisesta vanhemmasta, joka on Pahuus itse, kaikki selviää kun ottaa eron...?



Sehän on ihan normaalia, että uhmaikäinen pahoittaa mielensä kun vanhempi komentaa, ainahan se on lapsen mielestä epäreilua. Sekin on ihan normaalia, että puoliso ei toimi aina kuin oma ajatus. Se on ikävää, että vanhemmat ei nyt ole yksimielisiä siitä komentamisen tarpeesta eikä keskusteluyhteys ole parhaimmillaan. Se on ikävää, että isän stressi välittyy muillekin perheenjäsenille, ja että poika varmasti aistii sen myös, ja syyttää itseään isän pahasta tuulesta. Pojalta oli tosiaan rohkea teko kysyä suoraan isältä, harmi ettei isä pystynyt vastaamaan.



En osaa oikein ottaa kantaa tuohon, että pitäisikö lapselle kommentoida isän huonoa käytöstä... Onhan se tavallaan aikuisten maailman tuomista liian pienelle lapselle. Isän ja äidin pitäisi olla turvallisesti samalla puolella, lapsen kannalta. Mutta toisaalta nykyisellään lapsi varmasti syyttää itseään, että on hänen vika kun isä on vihainen. Voisikohan sen "puolen valinnan" tehdä jotenkin hienovaraisemmin, esimerkiksi niin että ottaa selvästi isän puolen silloin kun hän sattuu olemaan ns. oikeilla jäljillä, ja jos menee överiksi, lähtee lasten kanssa tilanteesta ja sanoo, että näyttää siltä että isän täytyy nyt vähän levätä, ottamatta sen enempää kantaa.



Tärkeintä olisi tietysti saada jotenkin puheyhteys miehen suuntaan auki, ja tunneilmapiiriä avoimemmaksi. Luulen, että tällaisessa tilanteessa se vanhempi ei oikein edes tunnista stressiään (niin mielestäni ei ole mitenkään tavattoman psykopaattista käytöstä olla äreä kotona!) eikä varsinkaan niitä sen perimmäisiä syitä. Se että ns. paska valuu alaspäin, on ihan normaali defenssimekanismi. Ei pysty puuttumaan siihen stressin aiheuttajaan (onko se sitten työpaikka tai äidin sairastuminen), joten purkaa sitä sitten "alaisiinsa". Ei se mukavaa ole tietenkään. Voisikohan ap jutella vielä miehen kanssa, ei lasten kurinpidosta, vaan siitä mikä miehen mieltä painaa. Jos miestä saa vähän avautumaan, niin lasten kannan voi tuoda ilmi sillä tavalla, että mainitsee sen tapauksen kun poika kysyi isältään suoraan asiaa, ja sanoa että se oli pojan yritys kysyä onko vika isän vihaisuuteen hänessä. Ja että se oli todella rohkeaa, mutta harmi kun isä ei pystynyt kunnolla vastaamaan.



Mietin myös, että jos perheellä on vaikeaa, niin voisiko ap harkita vaikka että vähentäisi niitä opintoja tai muuta hetkellisesti. Tästäkin voisi puhua miehen kanssa, jotta hän tajuaisi että huoli on nyt todellinen. Mielestäni jos toisella on voimavaroja, on ihan paikallaan helpottaa yhteistä taakkaa silloin kun toinen alkaa olla lopussa.