Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Neuvoja/näkemyksiä meidän perhetilanteeseen!
08.04.2011 |
Tässä lyhyesti meidän perheen tapaus: ongelmana on miehen lyhytpinnaisuus ja kärsimättömyys lasten, erityisesti 5v pojan kanssa. Miehellä on jo vuosia ollut jonkinlaista ahdistusta ja sosiaalista pelkoa johon on välillä syönyt lääkkeitä ja terapiaakin kokeiltu.
miehellä ja pojalla on ennen ollut todella läheiset välit, ovat puuhailleet paljon. Meillä on lisäksi 2v tyttö. Nyt viime kuukausien aikana pojalla on alkanut olla paljon uhmaa ja tottelemattomuutta. Samaan aikaan miehen pinna selvästi kiristyy yhä enemmän ja komentaa poikaa jatkuvasti, jäähyttää, nipottaa ja nalkuttaa. Pitää kyllä sylissä ja leikkii yms, mutta positiivista vuorovaikutusta on ollut selväti vähemmän kuin ennen heidän välillä.
Nyt myös mies on joitain kertoja huutanut myös tytölle, jolla alkaa kanssa olla omaa uhmaa. Poika on alkanut kysellä minulta miksi isi on ilkeä, komentaa turhasta, eikä tykkää olla meidän kanssa. Tuntuu todella pahalta!
Mies on aikaisemmin sanonut monesti, että pitäisi olla itse rauhallisempi, niin menisi kaikki paremmin. Nyt menin sitten varmaan liian syyttelevään sävyyn tenttaamaan hänen käytöksestään kun itse pahoitin mielen pojan puheista ja mies meni ns lukkoon. Ei keskustellut, ei enää myöntänyt virheitä omassa käytöksessään ja kasvatuksessaan, kuten on ennen tehnyt.
No eipä siitä mikään lyhyt sepustus tullutkaan...
Mitä pitäisi tehdä? Taustalla vaikuttaa sekin, että anoppi on vakavasti sairas, mikä varmasti painaa miestä. Ja minä olen väsynyt olemaan sellainen jatkuva tasapainottava voima, joka pitää rauhaa ja fiilistä yllä.
Ja jos vaikka vertaa muihin tuttuihin perheisiin, joissa on suurin piirtein samanikäiset lapset ja varsinkin leikki-ikäinen poika, niin onhan se meno melkoista ja muuallakin karjutaan ja huudetaan. Mutta meillä tämä on mennyt tällaiseksi ihan muutaman kuukauden sisällä ja muutos on selvä entiseen. Ja lisäksi poika on sitä mieltä, että isi on häntä kohtaan epäreilu.
Reagoinko yli? onko miehen käytös tavallista kenelle vaan, vai syytä näistä lievistä ahdistusoireista? Mitä mun pitäisi tehdä?
Nyt olen jumittanut keskustelun miehen kanssa. Pojalle yritän vakuuttaa joka päivä, kuinka isi ja äiti rakastaa ja olen pojalle myöntänyt, että äitinkin mielestä isi huutaa usein turhasta. Ennen me pidettiin aina yhtä köyttää kasvatuskysymyksissä ja tilanteissa viimeiseen asti, eikä ongelmia ollutkaan...
Kommentoikaa jotain! Mitä mun pitäisi tehdä?
Kommentit (81)
ei ole tilanne kyllä ollenkaan noin paha, kuin teillä 14.
Toivottavasti tähän tulisi nopeasti parannusta, niin ei menisikään noin huonoille urille.
Tämä nyt onkin vähän hassua kirjoitella täällä, ja vastauksia saa laidasta laitaan. Lähinnä tämä onkin sellaista omien ajatusten selvittelyä.
Muutaman viikon sisällä otan kyllä yhteyttä perheneuvolaan, jos tilanne ei selkeästi muutu. Uskon, että jo yksikin kunnon keskustelu auttaisi paljon.
Ja tietysti puolustan miestäni. Mutta samalla myös lapsiani! Ei miestäkään voi tuomita siitä, jos muutaman kuukauden aikana on ollut vanhemmuus hukassa. Takana on kuitenkin monia onnellisia ja hyviä vuosia perheenä!
olen varma, että kukaan ei onnistu olemaan täydellinen vanhempi tilanteessa, jossa ahdistaa ja asiat painaa ja väsyttää.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huh mitä vastauksia olet saanut ap. Totta kai mies tekee väärin, siitä ei ole kyse. Mulla on kuitenkin aika paljon ymmärrystä väsymykselle ja ahdistukselle.
Meillä on se tilanne, että perheessämme on yksi lapsi kuollut ja elävien kanssa välillä ei meinaa jaksaa millään. Kyse on juuri siitä, että silloin kun itse on väsynyt, niin ei meinaa jaksaa toisia yhtään. Meidän perhe saa paljon apua, mutta kyllä meillä on käynyt niin, että pahassa väsymyksessä sitä vaan huutaa suoraa huutoa. Kaikki kohtuullisuus häviää. Ei kestä yhtään mitään poikkeusta, ylimääräistä lisävaivaa. Eikä jaksa ottaa uhmaa vastaan.
Meillä on auttanut se, että niitä väsymyksen syitä on purettu ja kumpikin on saanut lepoa. Niitä myönteisiä ja hyviä hetkiä pitää vaan jaksaa myös järjestää, jos ei itse, niin sitten muut puolesta. Olemme käyneet läpi miten elämme, jotta jaksamme.
Minusta tuo kuulostaa ihan hyvältä ajatukselta, että miehesi katkaisi työpäivän aiheuttaman ahdistuksen vaikka nukkumalla hetken, lukemalla tai vaikka käymällä lenkillä. Silloin kotiasiat voisi aloittaa rentona.
Sitten toinen asia on se, että onko terapia ja lääkitys nyt kohdillaan? Entä onko töissä jotain jota voisi tehdä eri lailla?
Näitä pohjasyitä kun pystyisi purkamaan, niin varmasti se jaksaminen helpottuisi.
Kuulostaa vähän siltä, että miehesi käyttäytyy niin kuin marttyyriäiti, hän kokee olevansa vastuussa kaikesta. Ei malta istua edes hetkeksi ennen kuin alkaa siivota. Niin kuin kukaan muu ei sitä voisi tehdä.
ei ole tilanne kyllä ollenkaan noin paha, kuin teillä 14. Toivottavasti tähän tulisi nopeasti parannusta, niin ei menisikään noin huonoille urille. Tämä nyt onkin vähän hassua kirjoitella täällä, ja vastauksia saa laidasta laitaan. Lähinnä tämä onkin sellaista omien ajatusten selvittelyä. Muutaman viikon sisällä otan kyllä yhteyttä perheneuvolaan, jos tilanne ei selkeästi muutu. Uskon, että jo yksikin kunnon keskustelu auttaisi paljon. Ja tietysti puolustan miestäni. Mutta samalla myös lapsiani! Ei miestäkään voi tuomita siitä, jos muutaman kuukauden aikana on ollut vanhemmuus hukassa. Takana on kuitenkin monia onnellisia ja hyviä vuosia perheenä! olen varma, että kukaan ei onnistu olemaan täydellinen vanhempi tilanteessa, jossa ahdistaa ja asiat painaa ja väsyttää. ap
ei sitä täydellisyyttä vaadita. Näköjään olet jo valinnut mieluummin poikasi tuhoutumisen kuin sen, että miehesi joutuu muuttumaan.
Jatka toivomista. Se ei johda minnekään, mutta ainahan voit väittää, että se on aktiivista tekemistä. Syvällä sisimmässäsi saatat jopa nauttia siitä, että lapsesi kärsivät? Tunnusta pois, se tuntuu hyvältä, kun alistettu ja nöyryytetty poika nyyhkyttää vuoteessaan. Sinä voisit häntä auttaa, mutta et halua. Eikö valta tunnukin mukavalta?
en osaa samaistua kirjoituksesi loppuun millään tasolla. En osaa edes kuvitella sellaisia tunteita, joita siinä kuvaat. Varmaankin olet itse joutunut kokemaan jotain tuollaista ja olen pahoillani puolestasi.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jokaisessa parisuhteessa on huonot hetkensä. Jos on ne hyvätkin.
Ja miksi ap tuli tänne avautumaan: neuvoja kait hän kaipasi, ajatuksen vaihtoa.
Nyt sitten tilanne nähdäänkin että paska hullu ukko, ota ero.
No, mutta sehän se onkin ratkaisu, kaikkeen. sitten yh.a on yksinäistä, ota uusi ukko, ja kun sen kanssa tulee eka iso kriisi, otetaan ero. silleen.
Minusta tämä ap.n tilanne on sillä tavalla pieni, ettei ole väkivaltaa eikä alkoholia, uskottomuutta ? tai pakottamista tai muutakaan hankalaa mikä poikii sitten omia ongelmiaan.
Miehen käytös ei ole puolusteltavissa mutta jostain syystä se uupumus on tullut, eikä mies osaa rentoutua kotonakaan.
Ja jos yksi iso osa perheriidan välttämiseksi ja kotisovun ylläpitämiseksi on se, että siistii paikkoja, niin silloin se tehdään.
Niinhän te vaatisitte omiltakin mieheltänne vastaavaa, jos tilann eolisi toisinpäin; itse tykkäätte siististä ja mies jättää sotkuvanan, niin kyllä te täällä ilmoitatte että miehen on siivottava tai tulee ero ! NIIN!
Minä pidän siitä että on siistiä, mulla mies taas on suurpiirteisempi ja olen vaatinut häntä tarkkuuteen, Mies tekee sen, eikä koe itseään kotiorjaksi tai tossun alla olijaksi vaan sillä tavalla on yksi nalkutus vähemmän.
Olenpa minä kamala. ihme ettei ukko ota eroa. Vai mitä.
t. 8.
Mies käy töissä, vaimo on kotiäitinä, mutta silti koti on sotkuinen ja ipanat käyttäytyvät miten sattuu. Tätäkö mies tilasi? Tämänkö takia mies raataa töissä ja maksaa laskut? Miehellä saattaa olla kovat paineet perheen elättämisestä, kun puolisonsa ei siihen juuri osallistu. Jos vaimokin olisi tienaamassa saattaisi miehelläkin olla helpompaa. Todennäköisesti paineet ovat kasaantuneet miehen niskaan jo useamman vuoden ajan ja nyt oireet ovat alkaneet näkyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä aihe on selvästi sinulle tuttu.
Mies tarvitsee enemmän aikaa lepoon. Hän nukkuu liian vähän, viettää kaiken vapaa-aikainsa kotona tehden koti ja pihatöitä ja hoitaen lapsia. ei harrasta mitään omaa. omaa aikaa ei meillä juuri ole kummallakaan, ei ole sukulaisia tai tukikverkostoja. Miehen on pitänyt osallistua todella paljon lastenhoitoon, sillä minä opiskelen hoitovapaallani.
Minun pitää enemmän kaikilla sanoillani ja toimillani osoittaa pojalle että tilanne on hänen kannaltaam epäreilu. Yritän saada miehen kanssa rakentavaa keskustelua aikaan, jossa otetaan huomiooon myös se, että hän tarvitsee lepoa.
Sen voin vakuuttaa, että jos tämän parin kuukauden takia rikkoisin perheemme, saisin niskaani lasten loputtoman vihan ja katkeruuden ja hyvästä syystä.
ap
ai niin, etsin sen 18 suositteleman kirjan käsiini :)
ap
näistä viesteistä, joissa ehdotetaan eroa ratkaisuksi. Enpä ole ihan varma, olisinko itsekään kympin äiti sellaisessa tilanteessa, jossa asun vuokralla, vastaan kaikesta yksin, olen jatkuvasti yksin vastuussa lapsista, jotka oireilevat menetettyään kaiken heille tutun, rakkaan ja tärkeän. Voipa olla, että minäkin nalkuttaisin silloin, ihan turhasta, vaatisin hyvää käytöstä että oma pääni kestäisi paremmin. Varmasti tulisi huudettuakin, kun stressi olisi kova. Paljonko siinä sitten olisi voitettu? ap
Minut kait joku nyt tunnistaa, otetaan riski: minä muutin eroon miehestä lasteni kanssa just tommoseen tilanteeseen. Lapsilla on niin ikävä, etteivät osanneet muuta kuin kiukutella, kun ei minun pienillä ollut sanoja ilmaista, joten ei voitu keskustella.. Ehkä kaksi päivää jaksoivat, kun isä-ikävä iski ja se repesi kiukutteluna, huutona, pahatuulisuutena. Siihen ei mikään hyvä ja kaunis auttanut, siihen väsyi ja sitten sitä karjui itsekin. Ja kyllä, olin tosin väsynyt, ihan kaikkeen, enkä vähten surkeaan taloustilanteeseen ja rumaan kerrostaloasuntoon ison ja kauniin omakotitalon jälken. Kaipasimme myös omaa pihaa.. ei sitä parveke korvannut. Sitten alkoi naapurit tehdä ilmoituksia, kun lapset parkuu ja äiti huutaa. Ja sitten alkoivat rikkoa lasteni tarvikkeita, jotka olivat yleisissä varastotiloissa, jonne pääsi vain avaimella. Meillä on vieläkin ongelmia , ja isoja, mutta olemme taas yhdessä ja saman katon alla. Toivon, ettei ikinä minun tarivtse lapsineni kerrostaloon mennä. Se ei ole meitä varten. terv. no 8.
Eivät lapset kiukunneet isänikävää vaan sitä, että sinä et ollut varma ratkaisustasi! Huomaa - et kaivannut miestäsi vaan omakotitaloa kerrostalon sijaan ja varmaan teit lapsillekin selväksi, että täällä meillä on paha olla. Lapsille on varmaan siis hyväksi, että isä pahoinpitelee heitä henkisesti päivittäin ja äiti on kynnysmattona. Mikään ei saa muuttua niin, että itse joutuisi muutoksen kokemaan. Mieluummin siis mies, jota saa pelätä kuin oma elämä, jossa itse kantaa vastuun.
Missä kohti minä olen sanonut, että lapseni isä pahoinpitelee heitä? Henkisesti? Tai että minä olen kynnysmattona?
Ei minun mieheni karjunut lapsille. En minä juossut tasaamaan perherauhaa. En ole ap. Mutta kokonaisuutena tilanne oli sellainen, että muutin hetkeksi eri osoitteeseen.
Sinäkö meillä olit kerrostalossa katsomassa, ja kuuntelemassa? Mistä sinä tiedät minun elämäni ja siinä olevien muutosten sietämiset?
Ehkä sinun lapsesi eivät kaipaa isäänsä jos ja kun eri osoitteessa asut. Minun lapseni kaipasivat.
Se oli yllätys itsellenikin.
Kun isä oli käymässä, lapset muuttuivat, pienen lapsen koko olemus kertoi tasapainoista tyytyväisyyttä, että nyt on kaikki hänen rakkaat ihmiset samassa tilassa ja nyt on hyvä olla.
Varsinkin nuorempi lapsi, niin yllättävää kuin se voisi ollakin, ikävöi entiseen kotiin ja sanoikin sen. "miksi muutettiin?" "minä haluan kotiin"
Kun isä kyläilyltään lähti, meni pari päivää ja alkoi 2 vuotiaan kiukuttelu, samoin isomman tyytymättömyys.
Ehkä sinulle on se ja sama, astuuko ovesta kerrostalon paskaiseen rappukäytävään ja narisevaan likaiseen hissiin - vai omalle pihalle, jossa on kaikki. Lapsilleni se ei ollut yhdentekevä.
Ja että valitsin rahan. HAH. Kerronko, että mies on hyvätuloinen? Omakotitalo ei tarkoita varakkuutta vaan sitä, että on pankkivelkaa ja perhanasti onkin - ja siihen päälle kaikki ne kulut ja työt, mitä ok.talo tuo mukanaan, Taloutemme oli tiukka, yh:na ja kotihoidotuella se on tiukka. Mutta en missään sanonut, että se nyt olisi jotenkin hyvä tai edes vakaa. Se on surkea, voin tunnustaa.
Joillekin on se ero paras ratkaisu.
Meillä, kuten ei ap.llakin, ongelmat ovat sellaisia, jotka on selvitettävissä, ratkaistavissa.
Ero ei tuollaisiin ongelmiin ole ratkaisu, mutta onhan tilanne hyvä tekosyy, jos erota oikeasti haluaa.
Pohjalla tuntuu kuitenkin olevan kunnioitusta ja rakkautta ja yritystä nähdä asioita toisen kannalta. Terapeutiksi ei tarvitse ryhtyä, eikä ap ole minusta mikään kynnysmatto, jos tekee sellaisia asioita joista mies ilahtuu. Niinhän mieskin hänelle tekee, uskon niin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
en osaa samaistua kirjoituksesi loppuun millään tasolla. En osaa edes kuvitella sellaisia tunteita, joita siinä kuvaat. Varmaankin olet itse joutunut kokemaan jotain tuollaista ja olen pahoillani puolestasi. ap
Lapsesi kärsii ja sinä laitat silmät kiinni. Kaikista ei ole äideiksi.
Jos haluan asua omakotitalossa niin sitten asun. Mutta en koskaan, milloinkaan asuisi talossa sellaisen miehen kanssa, jonka kanssa eläminen olisi lapsilleni (tai minulle) haitallista.
Liian moni huomaa aikuistuvien lastensa oireista, että lapsille parempi ratkaisu olisi ollut ero yhdessä elämisen sijaan. Silloin on liian myöhäistä. Sitä menettää lapsena ja jäljelle jää mies, joka ei kaikesta toivomisesta ja alistumisesta ja nöyrtymisestä huolimatta ikinä muuttunut. Ainakaan paremmaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kun äiti roikkuu vaan koneella,
niin täytyy vielä todeta se, että minä tosiaan ole mikään kynnysmatto, vaan käytän melko suurta päätäntävaltaa meillä monessa asiassa.
Enkä vietä päiviäni esiliina yllä, vaikka miehelle siisteys olisi kovin tärkeää. Usein meillä vallitsee täysi ns "ryssähelvetti", täydellinen lapsiperheen kaaos.
Ja mies on tosiaan tehnyt paljon mun hyväksi. Kuka nainen olisi kyennyt suorittamaan kokonaisen yliopistotutkinnon ilman miehensä tukea? Minä olen. Eikä meillä siis ole mitään muita tukiverkkoja.
Tänään mies ei jäänyt ylitöihin, koska mulla on aika melko turhanpäiväiseen itseni hemmotteluun. Toivottavasti kotona kaikki sujuu kivasti sillä välin.
Ongelma miehellä on siinä, että on melkein liiankin kiltti, mulle ja muille. Välittää liikaa mitä mieltä muut on hänestä. Ja välillä on sitten se marttyyri-martti. Sinä mä inhoan jo siksikin, että itsekin osaan joskus vetää marttyyriviitan niskaan ja inhoan sitä piirrettä itsessäni yhtä lailla.
Pian mennään taas matkalle, vaikka lentäminen ja muut matkusteluun kuuluva on sosiaalisssa tilanteissa jännittävälle miehelle kauhistus. Lähtee kuitenkin, koska haluaa että minä ja lapset ei jouduttaisi jäämään sellaisista mukavista asioista paitsi.
Toivottavasti kaikki eroa ehdotelleet jaksavat itse olla esimerkillisiä vanhempia ja vaimoja, koska parin kuukauden perusteella näköjään voi teidän aikaisempi elämä ja saavutukset täysin tehdä tyhjäksi...
Jos joku haluaa vielä ehdottaa jotain käytännön juttuja, miten parannan pojan oloa sillä aikaa kun mies taas löytää oman normaalin tapansa olla isä, niin niitä haluaisin kuulla. Ja myös kokemuksia jos jollain on samanlaisia.
Nyt me mennään pihalle! Tulen illalla kurkkaamaan, jos olisi tullut lisää rakentavia kommentteja :)
ap
SURULLISIMPIA VIESTEJÄ OLIVAT KYLLÄ EHDOTTOMASTI NE JOSSA SINUA KEHOITETTIIN SANOMAAN LAPSELLESI "ETTÄ ISÄ ON NYT OLLUT TYPERÄ KÄYTÖKSINEN JNE"Ihan oikeesti!Lasten ei tarvitse ahdistua/tietää vanhempiensa ahdistuksesta ja erimielisyydestä!Sinä teet miehesi kanssa kasvatus asioissa suunnitelman ja pysytte siinä!jos menet lapsellesi pahoittelemaan miehesi käytöstä syöt hänen auktoriteettiään.Se että me vanhemmat joudumme lasten kanssa koviinkin tilanteisiin ja joudumme komentamaan lasta on täysin normaalia!Lapsi oppii parhaiten kun jaksaa uudelleen ja uudelleen(tutummin jankuttaa) neuvoa ja kieltää.Vanhemmuus on hukassa jos aina suuttumisen ja hermostumisen jälkeen potee huonoa omaatuntoa silloin antaa liian helposti periksi lapsille,joille kuitenkin selvät rajat ovat rakkautta.Kaikki me tarvitsemme kaikkia tunteita elämässämme,jopa niitä huonoja!Jos mies aina ahdistuu vaikeista riitatilanteista se kasvatus malli varmasti periytyy.Täytyy tietää mihin maailmaan lasta kasvattaa ja millaisilla eväillä!!!Ei siittä mitään tule,että aina mennään lasten ehdoilla ja aina pitäis olla sovussa ja kivaa...Nykyään on oikeesti vaikeeta olla kotona hyvä vanhempi ja käydä töissä ja jaksaa ratkoa monia arjen ongelmia.Se kysyy oikeesti hyvin vahvaa psyykettä,monia käytännön taitoja ja ennen kaikkea hyvää itse tuntemusta ja tietoa mihin suuntaan on itseään ja perhettä viemässä.Kaikki tietenkin tekee virheitä,me vanhemmatkin,mutta anteeksi antaminen ja pyytäminen pitäisi olla käytössä ja sen merkitystä korostaa:)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei
Onpa meillä monella tapaa samanlaista.
Ymmärrän täysin tuon "liiallisen kiltteyden". Meillä on kyse myös osittain tästä.
Mies yrittää liikaa, mutta ahdistuu siitä sitten ja komentaa liikaa.
Teillä varsinkin kuulostaa vähän siltä, että miehesi on kadottanut itsensä isäksi tullessaan, eli kun ei enää tee mitään työn ja perheen lisäksi. Käykää kunnon keskustelu siitä, että molempien pitää itse kantaa vastuu omasta hyvinvoinnistaan. Siihen kuuluu mm. urheilu, kivojen asioiden tekeminen ilman perhettä jne.
Meillä on helposti niin, että luulemme toisemme olevan vihainen, jos teemme jotain "itsekästä". Että jotenkin ei kehtaa tehdä tarpeeksi omia juttuja, kun luulee että toinen siitä pahastuisi.
Voisiko teillä auttaa se, että aloitttaisitte sillä, että merkkaatte kalenteriin molemmille yhden vapaaillan viikossa, ja sitä saa viettää hyvällä omallatunnolla.
Meillä on myös niin, että mies ei ymmärrä, että hänellä on lupa suuttua, olla laiska jne. Hän pyrkii viilipyttymäisyyteen, mutta sitten hermostuukin kahta enemmän juuri lapsille. Mieheni ei ole lapsuudessaan koskaan suuttunut vanhemmilleen, kapinoinut murrosiässä etc. Sen sijaan hän jo pienenä kantoi vastuuta äidistään.
Kaikki se näkyy siinä, että hän ei tajua pitää ensisijaisesti huolta omasta henkisestä hyvinvoinnistaan. Ja sillä valitettavasti on seurauksia muille.
SURULLISIMPIA VIESTEJÄ OLIVAT KYLLÄ EHDOTTOMASTI NE JOSSA SINUA KEHOITETTIIN SANOMAAN LAPSELLESI "ETTÄ ISÄ ON NYT OLLUT TYPERÄ KÄYTÖKSINEN JNE"Ihan oikeesti!Lasten ei tarvitse ahdistua/tietää vanhempiensa ahdistuksesta ja erimielisyydestä!
Minä en ymmärrä tätä ollenkaan. Miksi ei saisi sanoa, että isä on käyttäytynyt huonosti? Eikö lapsi muuten ajattele, että hän itse on huono, koska isän täytyy jatkuvasti suuttua hänelle?
Lapsi ottaa syyn aina niskoilleen ja luulee, että hän ei osaa olla vanhemmilleen mieliksi.
Miksi siis ei voi sanoa, että isän pitää oppia käyttäytymään paremmin?
Entäpä jos koti olisi siisti ja mies voisi tulla hyvin mielin kotiin, levähtää ja olla illan lasten kanssa kun ap opiskelee. Väsyneenä ja turhautuneena voi ihminen olla melkoinen kiukkupussi, varsinkin jos häntä on esim. Jo vuosia vaivannut sama asia eli kodin sotku ja nyt on mitta täysi.
Ensinnäkin järkytyin noista viesteistä, joissa kehotettiin heti eroamaan, hakeutumaan turvakotiin ja vaikka mitä. Eli kun avioliitossa on se huonompi kausi ja miehellä on vaikeaa, niin vaimon pitää äkkiä tuli pyrstön alla jättää se vaikeroimaan yksinään. Huh huh! Mitä hyötyä tästä olisi? Mies saisi tapaamisoikeuden ja voisi olla katkera vaimolleen ja heijastaa sen lapsiinsa. Lapsilla olisi ikävä isää ja myös sitä entistä isää. Ei olisi ketään, joka viheltäisi pelin poikki, kun isällä menee yli.
Mutta sitten taas tulin surulliseksi myös siitä, kun ap kyseli, miten parantaisi pojan oloa, kunnes miehen tilanne menee ohi... Ettäkö itsestään vaan menisi? Ja että lapsen pitää siihen saakka vain kestää?
Ei, molemmille asioille sanon ei. Miehelläsi on nyt vaikeaa, ja sinun on nimenomaan häntä tuettava, jotta hän pystyy saamaan itsensä kasaan. Ehkä tuo äitinsä sairaus on saanut hänet masentumaankin, stressiä hänellä ainakin on. MUTTA samalla sinun on tehtävä miehellesi selväksi, että hän ei voi käyttäytyä teitä muita kohtaan eikä etenkään lapsia kohtaan törkeästi vain, koska hänellä itsellään on vaikeaa. On totta, että uhmaikäiset lapset osaavat ärsyttää ja tuovat vanhemmasta esille ne ikävimmät puolet. Mutta jos lapselle haukutaan ja huudetaan turhasta, on oikeastaan aivan sama, miten se lapsi käyttäytyy, kun aina saa epäreilua huutoa niskaan. Tällaista ei voi sallia. Lapsella on oikeus saada aikuiselta neuvoja ja apua, ei vain silmitöntä huutoa ja äidin hymistelyä jälkeenpäin.
Ongelmana tässä koko yhtälössä on se, että mies on ainoa, joka kokee, että ei tee mitään väärää eikä suostu asiasta edes keskustelemaan. Samalla hän on ainoa, joka pystyy tilanteen kunnolla muuttamaan. Suosittelen siis täyttä rehellisyyttä kaikin tavoin. Isältä on pakko viedä sitä auktoriteettia, jos isä ei osaa käyttää sitä oikein. Aikuinen ei voi olla mielivaltainen eikä karjua naama punaisena esim. siitä, että lapselta tippuu ruokaa vaatteille. Jos lapsi itse on ottanut asian esille, ja isä vain pysyy epäreilusti kannassaan, on tilanne huolestuttava. Ap, sinun on mentävä lapsesi puolelle. Kyllä vanhempien pitäisi vetää yhtäköyttä, mutta sitä ei voi tehdä, jos toinen on täysin epäreilu. Lapsen on saatava tietää, että hän ei tee mitään väärää ja että ongelma on isässä. Ja isän on saatava tietää, että koko muun perheen mielestä ongelma on hänessä ja jos hän ei ala sitä ongelmaa selvittää esim. yhteisillä pelisäännöillä (miten mihinkin tilanteeseen reagoidaan), ei perhe voi jatkaa näin. Suosittelen minäkin sitä, että kun mies ärjyy, huutaa ja karjuu, lähdette lasten kanssa pois. Jos ei nyt yöksi pois, niin ainakin illan ajaksi/päivän ajaksi. Sen lisäksi kerrot miehellesi tavalla tai toisella, että et hyväksy sitä, miten hän kohtelee lapsiaan ja että jos mies ei suostu asiasta puhumaan, tilanteeseen on pakko hakea ulkopuolista apua.
Et saavuta mitään sillä, että annat tilanteen vain jatkua ja odotat, että mies itse saisi ongelman ratkottua yksikseen. Siinä kärsivät lapsesi ja miehesi ehtii jumiutua tiettyyn asioiden ratkaisumalliin eli huutamiseen eikä ehkä osaa enää ratkaista niitä tilanteita toisin.
Olenpas saanut paljon vastauksia, kiitos kaikille mielenkiinnosta :)
Eilen iltapäivällä kävimme jo kiinni asiaan. Mies tuli itse aikaisemmin töistä ja otti asian itse puheeksi. Sanoi, että oli joutunut ensin vähän itse järjestelemään ajatuksiaan, että kykenee keskusteluun. Illalla jatkettiin juttelua myöhään. Kevät on ollut hänelle vaikea. Mies sanoo, että hänen on välillä ollut vaikea suhtautua poikaan, joka uskaltaa avoimesti uhmata, koska hän ei ole uskaltanut tehdä niin koskaan omien vanhempiensa kanssa. Ei lapsena eikä aikuisena. 5-vuotiaana hänellä oli jo kotona omia vastuita ja tehtäviä ja totella täytyi aina ilman mitään vastaväitteitä. Hän ei halua että meillä olisi mitään sellaista ikinä, mutta sitten väsyneenä ei osaa sietää lapsen riehakasta uhmaa ja tottelemattomuutta, sillä sellaista ei hänen lapsuudessa ikinä ollut. Sanoi, että haluaa suoda pojalle sen ja uskoo itsekin että uhma on tarpeellinen tunne jokaiselle lapselle. Haluaa siis antaa meidän lapsille sen, mistä on itse jäänyt paitsi. Varmaan anopin sairaus ja meidän pojan uhmavaihe yhteisvaikutuksena nostaa paljon tunteita lapsuudesta pintaan.
Minäkin kysyin, mitä voisin tehdä miehen olon parantamiseksi. Eniten hän haluaisi yhteistä aikaa. olen ryhtynyt jo hankkimaan ensi viikonlopuksi lapsille hoitajaa yön yli, vaikka lähipiiristä ei olekaan kovin helppo saada.
Illalla yritän vielä ottaa puheeksi meidän arjen käytännöt ja iltarutiinit, niin että iltaan tulisi enemmän rauhallista aikaa meille aikuisille ja miehelle pidemmät yöunet.
Tänään mies oli mennyt aamulla pojan sänkyyn ennen kuin olin herännyt. Lukivat akuja. Nyt ovat pihalla pelaamassa sählyä ja suunnitelmissa on kuulemma kokeilla pyöräilyä ilman appareita.
Katsotaan, mitä ensi viikko tuo tullessaan.
Jos kerrotte miten täällä voi hakea vanhoja viestiketjuja, voin tulla kertomaan myöhemin miten meillä menee.
ap
Alue: Aihe vapaa
Eipä ole ihme että avioeroja on paljon, kun tilanteeseenne ehdotetaan avioeroa tosi kevyesti! Elämä ja erityisesti perhe-elämä on myötä- ja vastamäkeä. Tsemppiä ap:lle!