Lue keskustelun säännöt.
Hakkaanko päätäni seinään? Mies ei unelmoi kanssani tulevaisuudesta!
05.04.2011 |
Olen kihloissa miehen kanssa, jota rakastan, eikä minulla ole mitään syytä epäillä etteikö hänkin rakastaisi minua. Olemme olleet yhdessä useamman vuoden, jonka aikana olemme ensin muuttaneet avoliittoon ja sitten kihlautuneet.
Naimisiinmenon ajankohdasta mies ei suostu keskustelemaan. Minä olin myös kihlautumisessa se aktiivinen osapuoli. Mies ei haaveile ääneen tai suunnittele tohkeissaan perhettä, omaa taloa tai muutakaan. Sanoo, että pitää elää nykyhetkessä.
Minua tällainen ihmetyttää ja pelottaa, sillä minulle unelmoiminen ja suunnittelu on osa luonnettani. Mies tuntuu kuitenkin suunnitelmistani enemmänkin ahdistuvan ja keksii aina rationaalisia syitä, miksei ko. asioita pitäisi vielä suunnitella.
Olen yrittänyt sanoa, että lähes kaikki toteutuvat asiat ovat ensin suunnitelmia, eikä nyt ole kyse hätäilystä, vaan vilpittömästi yhteisen tulevaisuuden kuvittelusta.
Mies ei kiellä tulevaisuutta. Kun aiheesta tulee riitaa, toteaa "No kyllä mä sun kanssa xx haluan, mutta..." Tämä on kuitenkin kaukana innostuksesta ja aidosta halusta, vaan kuulostaa lähinnä nurkkaan ajetun eläimen tunnustukselta.
Mies on kokenut aiemmissa suhteissa pahoja pettymyksiä, ja joskus sanonutkin tämän olevan sy siihen, ettei halua suunnitella vaan elää nykyhetkeä.
Minä taas haluaisin elää täysillä tätä suhdetta ja suoraan sanoen pelottaa, että kohta en enää edes halua mitään näitä asioita, kun en saa mitään vastakaikua siihen (Kuka haluaa perustaa perheen tai ottaa asuntolainan henkilön kanssa, jonka joutuu painostamaan moiseen...?).
Nyt nielen pettymystäni, koska toisaalta tiedän että asialla riehuminen tuskin sitä parantaa. Mutta mistä helvetistä mä tiedän, milloin mun pitää luovuttaa ja todeta, että jos se oikeasti haluaisi, niin se varmaan sen osoittaisi? En mä jaksa olla päällepäsmäri aina. Eikö mullakin olis oikeus olla haluttu ja rakastettu - niinkuin nuoren naisen elämään voisi toivoa kuuluvan?
Sanonko sille, että innostu tai etin jonkun muun joka innostuu? Paljonko luulette sen innostavan sitä?
Vai onko joku sitä mieltä, että mihissä nyt on tollasia vastarannankiiskejä ja niitä vaan pitää roudata perässä. Meillä olisi kuitenkin nämä elämän isot päätökset edessä nyt seuraavan 5v sisällä. Toisaalta jos niitä ei ole tapahtumassa, niin helvettiäkö minä tässä pyin odottamassa, kun viimeiset nuoruusvuodet viedään.
Auttakaa mammat!
Kommentit (32)
olla perheessä se joka, hoitaa suunnitelmat ja varaukset. Mun mies ja lapset elää hetkessä, ovat hyviä siinä, mutta aivan surkeita suunnittelemaan mitään seuraavaa viikonloppua pidemmälle. Kyllähän ne innostuu, kun puhutaan laskettelureissusta esim. mutta kukaan ei tee yhtään mitään matkan eteen. Minä sitten varaan matkat, mies kyllä kiltisti maksaa puolet, varaan sit mitä tahansa.
Ja mikä ikävintä, ei heitä kiinnosta edes katella jälkikäteen matkoilla tai ihan missä vaan esim vaikkka kesämökillä otettuja valokuvia. Niin, mökillä joka ostettiin, kun siitä niin haaveilin. Mies ei ollut kamalasti vastaan, joten ostetiin sit. Kiva sit oli kuulla, että ei edes kamalasti halunnut mökkiä, mutta un mä siitä haaveilin, niin piti ostaa. Argh!!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jotka haluaisit toteuttaa lähivuosina. Mies voisi sitten tehdä oman vastaavan listan ja yhdessä voisitte miettiä, mitkä asiat ovat tärkeimpiä ja toteutetaan ensin, ja mitkä jäävät sitten seuraavan listan asiaksi.
Tarkoitan siis, että tuon listan avulla mies voisi tehdä ns. toimintasuunnitelman itselleen ja tajuta, että et välttämättä halua kaikkea kerralla ja heti vaan osan voi ihan hyvin lykätä useita vuosia kauemmaksi.
Lisäksi mies voisi tajuta joitakin tärkeitä asioita, jotka on pakko tehdä tietyssä aikarajassa esim. lastenteon aloittaminen ennen kuin täyttää 35 (tai oikeammin 30) on vain järkevää, koska muuten voi ne lapset jäädä saamatta. Oman asunnon ostaminen voi olla järkevää, jos rahaa jää yli ja se menee ns. turhuuksiin jne.
esim. tuo kihalautuminen. Mnulle ei tulisi mieleenkään olla siinä päällepäsmärinä. Jos mies on tosissaan se kyllä näkyy ja kuuluu.
Älkää jahdatko miehiä vaan antakaa heidän jahdata.
että sille tulee suorituspaineita mun unelmista ja haaveista. Että mitä tahansa jos ajattelee ja unelmoi, niin se pitäis heti olla toteuttamassa. Ja jos sitä ei voi heti toteuttaa, niin ei sais edes haaveilla.
No on se sit kiva elää tyhjän päällä, perkele.
tunnet miehiä. Ei miehet ole samanlaisia kun naiset. Unelmoi ja unelmoi, kukaan täysjärkinen sellasta tee. Naimisiin mennään , ja yhdessä ollaan, jos se toinen osapuoli on haluttava, ja siitä halutaan pitää kiinni, jos odottelee vuosikaupalla, tietää kummatkin toisensa liian hyvin, ja sitten ei ole enää oikeestaan mitään järkee naimisiin mennäkään, kun ero tulee aika varmasti, varsinkin kun säkin puhut aika mitättelevään sävyyn miehestäs. Mikä sussa sitten on niin ihmeellistä että olisit kannattava kauppa? Tokas niitä naimaikäsiä miehiä on paljon vähemmän kun naisia, Helsingissäkin 120 000 naista enemmän, ni kyllä ne hyvät miehet on tosi harvassa, ja mitä vanhemmaks tulee sitä vaikeempi on hyvä löytää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta ongelma on ap:n kumppanissa eikä ap:ssa itsessään.
Olen nainen, jolla on isä, mutta myönnän, etten ole koskaan oppinut ymmärtämään miehiä.
Nuorena lemppasin yhden samankaltaisen miehen kuin ap:n poikakaveri, tuosta samasta syystä. Hänkin sanoi, että on niin kovasti loukattu edellisessä suhteessaan, ettei halua "leikkiä kotia".
Tilalle löytyi sitten toinen, joka suostui leikkimään sen verran, että menimme kihloihin, naimisiin ja saimme lapsenkin.
Kovin hyvä ei hänkään ole unelmoimaan tulevaisuudesta, mikä on tuonut tiettyjä vaikeuksia suhteeseen, mutta ne eivät ole kuitenkaan ylipääsemättömiä.
Liike-elämässä miehet tekevät paljon visioita siitä, missä tilanteessa yritys on viiden vuoden päästä. Mikä siinä on niin vaikeaa, ettei samaa muka voi tehdä oman vaimon kanssa yksityiselämässä?
On näet niin, että on vaikea toteuttaa tekoja, joita ei unelmoida ja joista ei puhuta etukäteen.
Ihan saman kuuloisessa suhteessa olin/olen itsekin. Parisuhdemielessä kaikki oli mahtavasti; tulimme hyvin toimeen, rakkautta piisasi, samankaltaiset huumorit ja harrastukset, yhtenevät maailmankuvat yms. Siis täydelliset kumppanukset, ainakaan parempaa en tähän ikään (30) ollut kokenut.
Suhde eteni painollaan, aikaa kului. Ryhdyin puhumaan yhteisistä suunnitelmista; en painostamaan enkä olettanut asioiden tapahtuvan heti tai edes lyhyellä aikajänteellä, mutta jotain viitettä jatkosta. Yhteen muuttamisesta, kihloista > häistä, lapsista... Vastaus kaikkeen oli, että sitten aikanaan. Haluaa kyllä, jopa minun kanssani, mutta kun just nyt on hyvä näin. Ja minä odotin ja odotin, olin puhumatta ja parin kuukauden välein yritin taas. Että josko jotain, mutta ei.
Lopulta pistin kovan kovaa vastaan; ellei hän halua asioiden etenevän, niin sitten minä en voi nähdä itseäni tässä suhteessa. Sano mua vanhanaikaiseksi, mutta kyllä minä haluan tietää edes JOTAIN tulevaisuuden jatkumosta, enkä vain viettää aikaa yhdessä ilman mitään suunnitelmia.
No, mies ei osannut vieläkään tehdä mitään päätöksiä, joten ero siitä tuli. Eroa kesti 3 kk, kunnes mies pyysi mut takaisin. Sanoi, että haluaa sitoutua, haluaa ryhtyä tekemään niitä suunnitelmia - mutta nyt en itse enää ole ihan täysillä tässä mukana. Viitaten tuohon, mitä sanoit "suoraan sanoen pelottaa, että kohta en enää edes halua mitään näitä asioita, kun en saa mitään vastakaikua siihen". Näin kävi mulle. Nyt edelleen tapaillaan, ja toistaiseksi tämä riittää minulle. Ehkä tämä on win-win situation; mies sai mitä halusi (tapailua ilman suunnitelmia) enkä itsekään nyt halua muuta, mutta kyllähän tämä vähän surulliselta tuntuu. Minut vaan torjuttiin liian usein ja liian usein jouduin perustelemaan tarkoitusperiäni. En tiedä olisiko pitänyt olla alunperinkin painostamatta, ehkä sitten "se joku" tässä ei olisi mennyt rikki ja mulla olisi edes luottoa tai toivetta asioiden etenemisestä. Pelasin riskipeliä, toivoin että valinnan eteen laittaminen saisi miehen tajuamaan ajoissa. Mutta tajusi liian myöhään...
Eli mitään neuvoa mulla ei ole antaa, valitettavasti. Olen ihan samaa mieltä kanssasi, loputtomiin sitä elämän suunnittelua ei voi vain siirtää! Jotenkin se miehille (ei kaikille tokikaan, sori yleistys) tuntuu olevan luontevampaa. =/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
on tuollaisia. Ainakin minun tuntemani 37 vuoden matkalla. Ei ne unelmoi ja hehku yhteistä tulevaisuutta.
Olen mieheni kanssa ollut 10 vuotta yhdessä ja useita vuosia jo naimisissa ja lapsikin meillä on. En usko että oltais edes toista kertaa nähty jollen minä olis ehdottanut.
En usko myäskään että oltais naimisissa jollen siitä olis puhunut kihloihin menemisen luonnollisena jatkumona. Ja tuskin lastakaan oltais tehty, miehellä oli toisesta liitosta lapsi ja mutta tiesi että inäkin sellaisen haluan ja niin se tehtiin.
Minä unelmoin, haaveilen, varaan matkoja, suunnittelen kesälomat, yllätän miestäni jne.... ja mies tulee perässä. Jos häneltä kysytään mitä haluaa vastaus on aina sama, ihan sama, en mä tiedä. päätä sää, sä olet niin hyvä siinä :)
Ja siis mieheni ei ole siltikään mikään vätys jolla ei oleii mielipiteitä mihinkään tai ettei hän nauttisi jutista joita teemme. Hän ei vaan pidä niiden suunnittelusta. Aluksi se häiritsi suunnattomasti minua, mutta ei enää. Saan tehdä sitä mistä pidän ja suunnitella ja mies kuitenkin nauttii ja on iloinen kaikesta.
Joten neuvoni on, yritä elää asian kanssa. Ei ne miehet ole mitään ritareita valkoisella ratsullaan jotka yllättävät naisen ruusuilla ja matkoilla, selaile kanssasi häälehtiä ja mieti minkäväriset vaunut vauvalle ostetaan. Se ei silti tarkoita sitä etteikö mies rakasta sinua tai välitä näistä asioista.
kokemusta on myös yhdestä toisenlaisesta miehestä. Miehestä joka ei sitten muuta osannutkaan kuin unelmoida. Olin hetken onnellinen kun mies suunnitteli yhteistä tulevaisuutta ja unelmoi kaikesta.... kunnes sitten tuli selväksi että kaikki todellakin oli PELKKÄÄ unelmointia ja haaveilua.
Silloin tuli petetympi olo kuin koskaan. Parempi se että kun mies sanoo jotian se myös sitä tarkoittaa eikä niin että saat kuulla ihania sanoja ja yhteisen tulevaisuuden suunnittelua josta ei sitten oikeasti tulekkaan mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joitakin asioita ei voi naisena lykätä loputtomiin. Tarkoitan lähinnä lastentekoa. Itse olen nyt 33v yhden pienen lapsen äiti. Toista lasta yritetään saada aluille ja ei vain nyt tunnu onnistuvan millään. Monesti tulee mieleen et olisko nuorempana ollut helpompaa.
Yhdessä ollaan oltu miehen kanssa nyt 9 vuotta. Suhteen alkuajat olivat juuri tuollaista kuin mitä kuvasit teilläkin olevan. Mies jarrutteli koko ajan ja kaikkea. Pillu kyllä kelpasi ja mun seurani kans, mut muusta ei ollut puhetta. Pitkään meni kunnes esitteli mut edes omille vanhemmilleen. Lopulta räjähdin tästä kaikesta junnaamisesta ja kysyin suoraan "kauanko arvelet, että odottelen enää?" No nyt 9v jälkeen meillä on omakotitalo, avoliitto+kihlat, pieni lapsi.
Naimisiinmenosta on ollut puhetta vaikka miten paljon parin viime vuoden ajan, mutta...nyt kun ollaan oltu jo näin kauan yhdessä niin jotenkin vaan ei saada aikaiseksi, eikä mua enää kiinnosta mitkään prinsessa-kirkkohäät. Välillä tulee edelleen väkisinkin mieleen et olisko asiat toisella tavalla, jos en olisi junnannut miehen mielen mukaan niin pitkään. Varsinkin tuo toisen lapsen tekeminen nyt pistää miettimään asioita. Olisinko raskautunut nuorempana helpommin? Ensimmäinen lapsi tuli muutaman kuukauden yrittämisen jälkeen. Mut kai tähän elämään on nyt tyydyttävä. Meillä on normaali arki, terve lapsi ja nykyisin parisuhde muuten hyvällä tolalla.
miehen haave tulevaisuudesta on jotain muuta kuin lapset ja talo (+ 2 autoa + kultainen noutaja)? Kun suhde muuten toimii, mies ei halua paljastaa unelmiaan, rikkoa ap:n pilvilinnat ja vaarantaa suhdetta.
En muista koskaan haaveilleeni samoista asioista kuin ap. Me ollaan varmaan miehen kanssa toimittu intohimosta ja käytännön syistä kun ollaan edetty suhteessa (lapset, asunnon vaihto), niitä ei olla kaavailtu pitkään etukäteen.
Toivottavasti osaat elää myös tässä ja nyt, ap :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vähän asian vierestä, mutta...
Olimme muutaman vuoden olleet yhdessä ja sanoin suoraan miehelle jos ei ala puhumaan niin minä lähden. Ehkä oikeasti säikähti eikä halunnut minusta luopua mutta alkoi puhua.
En esim. koskaan kuullut sanaa että hän olisi minua rakastanut yms.
Myöhemmin olen toisaalta miestä ymmärtänyt. Joillakin ihmisillä on todella vaikea puhua tunteistaan niin jos miehelläsi on vaikea puhua tulevaisuuden suunnitelmista.
(Vähän niinkuin joillakin on esiintymiskammo ja pitäisi esittää opinnäytetyö).
6 kk seurustelun jälkeen kosi, kihlauduttiin ja muutettiin yhteen, siitä 6 kk jälkeen avioiduttiin.
Naimisissa on oltu nyt reilut 9 vuotta ja yhteinen tulevaisuus on selvä. Mies ei ollut mikään epätoivo, vaan hyvin tienaava DI ja ikää kosintahetkellä oli 30 vuotta. Meillä on ollut vastoinkäymisiä elämässämme, mutta emme silti ole loitontuneet toisistamme vaan päinvastoin.
Mun on vaikea ymmärtää näitä jahkuroivia miehiä. Ei ne taida oikeasti haluta kuin helppoa seksiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vähän asian vierestä, mutta...
Olimme muutaman vuoden olleet yhdessä ja sanoin suoraan miehelle jos ei ala puhumaan niin minä lähden. Ehkä oikeasti säikähti eikä halunnut minusta luopua mutta alkoi puhua.
En esim. koskaan kuullut sanaa että hän olisi minua rakastanut yms.
Myöhemmin olen toisaalta miestä ymmärtänyt. Joillakin ihmisillä on todella vaikea puhua tunteistaan niin jos miehelläsi on vaikea puhua tulevaisuuden suunnitelmista.
(Vähän niinkuin joillakin on esiintymiskammo ja pitäisi esittää opinnäytetyö).
Ei se puhu tunteistakaan!
ap
Mies on jo tehnyt lapset ja rakentanut talon menneisyydessään.
Mä en oikeesti siis voi olettaa, että se haluaa tehdä sellaista toistamiseen. Siksi tämä pyhä hiljaisuus vaivaa. Hän varmasti rakastaa mua aidosti ja haluaa olla mun kanssa - siitä ei ole kyse. Mutta entä jos se jää siihen!!!! Ei se riitä mulle, todellakaan.
että halaun tietää heti tai jätän sut, mutta vaarna on että jos pitää heti päättää niin vastaus on ei..
En siis kannata nurkkaan ajoa vaan kysymystä vaikkapa tyyliin "menemmekö me koskaan naimisiin? tms.
Ei minunkaanmies mistään tunteista puhu ja hyvä mies tuo on.
Mies on jo tehnyt lapset ja rakentanut talon menneisyydessään.
Mä en oikeesti siis voi olettaa, että se haluaa tehdä sellaista toistamiseen. Siksi tämä pyhä hiljaisuus vaivaa. Hän varmasti rakastaa mua aidosti ja haluaa olla mun kanssa - siitä ei ole kyse. Mutta entä jos se jää siihen!!!! Ei se riitä mulle, todellakaan.
Ehkä mies haluaa sinut, mutta ei tehdä kaikkea tuota uudelleen.
Olen ollut naimisissa kyseisenlaisen miehen kanssa 10 vuotta. Meillä on myös kaksi lasta. En oikein vieläkään tiedä, mitä pitäisi ajatella asiasta. Kaipaisin kovasti sitä, että haaveiltaisiin asioista yhdessä, oltaisiin innostuneita elämän suurista asioista. Mutta toisaalta hän on muuten hyvä mies ja isä sekä todella sitoutunut meihin. Ehkä hän vain on erilainen kuin minä ja kärsii samalla minun haaveiluista?