Miten olet selvinnyt lapsena saamastasi liiasta/ taakaksi käyneestä vastuusta?
Milloin aloit ymmärtää itse, etteivät kaikki lapset kanna vastuuta kodista ja pienemmista sisaruksista sekä ole heille lohtuna ja turvana? Koetko nyt aikuisena, että sillä on merkitystä omalle hyvinvoinnillesi? Entä jos olet kokenut myös läheisyyden-, sylin ja hellyydenpuutetta, onko sillä ollut merkitystä? Jos on, niin mitä?
Mitä olet tehnyt voidaksesi hyvin aikuisena?
Olen itse saanu aineellisesti turvatun lapsuuden,joka on pakottanut kasvamaan nopeasti äidin rooliin oman äitini toteuttaessaan itseään harrastamalla, kouluttautumalla ja uraa kehittämällä ulkomailla. Tuntuu, etten selviä siitä koskaan. En osaa elää itseäni varten, en osaa tarvita mitään, sillä muiden tarpeet ovat minun tarpeitani tärkeämpiä ja toisten avuntarve menee aina kaiken edelle.
Kommentit (26)
Kirjoituksesi ja vastaksista huokuu riipaiseva todellisuus.
Lapsen pitäisi ennen kaikkea saada olla lapsi. Varhaisimmat vuodet vaikuttavat todellakin koko elämään.
Kirjoitit, ap, että tuntuu, ettet selviä tästä koskaan etkä uskalla tarvita mitään.
Tämä on murheellista luettavaa.
Työssäni kohtaan paljon ihmisiä, joilta on evätty, syystä tai toisesta, riittävän turvallinen lapsuus. Vaikka näen syvät haavat, näen myös toivon.
Sinulle ehdotettiinkin tässä jo terapiaa. Nykyäänhän Kelakin myöntää terapiaa hieman helpommin perustein kuin ennen.
MInä uskon, että jakaminen, nähdyksi ja kuulluksi tuleminen auttaa. Se nähdyksi tuleminen voi tehdä hyvin kipeääkin. Sinäkin olet joutunut ottamaan tuon roolin, jolla selviät, että painat itsesi toisten "taakse". Mutta ihan siellä syvällä, ne sinun tarpeesi kuitenkin ovat olemassa. Ajattelen, että ulkopuolisen ihmisen kanssa jutellessa ja jakaessa sinun on mahdollista kokea se, että juuri sinä ja sinun tarpeesi ovatkin ne ykköset, että kukaan ei mene sinun edellesi. Uskon, että voit päästä menneisyyden kahleista ainakin osittain eroon, mutta että se edellyttää vuorovaikutusta.
Katsoitko tuon videonpätkän, jonka laitoin äsken omaan avaukseeni? Siinä on niin selkeästi tuo kontaktin merkitys avattu. Voisi jotenkin kertoa sinunkin tilanteestasi ehkä?
Myös seurakunnan diakoniatyöntekijään voi ottaa yhteyttä keskusteluaikojen varaamiseksi. Meillä on myös mahdollisuutta jutella ja avata asiaa muutaman kerran (paikkakunnasta riippuen vähän erilaisia resursseja). Mutta varsinaista pitkää psykoterapiaa kannattaa kysellä lääkärin kautta Kelalta. Uskon, että joskus kuitenkin lyhytkin keskustelurupeama, jossa tulee hyväksytyksi, voi olla ratkaisevan tärkeä
terveisin diakoni Meiju
Tikkurilan seurakunta
Vantaan seurakunnat
ja narsistisesti häiriintyneeksi.
jotenkin lohduttomia.Minä nimittäin olen juuri havahtunut siihen,että olen ollut avioliitossa viime vuodet burn out. Olen painanut itseni taka-alalle ja tehnyt,mitä joku toinen haluaa.
En myöskään tunnista itsessäni masennusta, mutta vain kaikki burnoutin oireet (eli vaativuus ja oma osaaminen ei kohtaa, omat tarpeet ei tyydyty, avuttomuuden ja riittämättömyyden tunne). Jaksan toimia, mutta olen käpertynyt sisään päin.
Nyt olen miettinyt, voisiko tässä takana olla pidempää historiaa? Olenko joutunut taakankantajaksi jo lapsena ja siksi ajauduin tällaiseen avioliittoon 20 vuodeksi.
Vai onko hallitseva aviomieheni minut muokannut tällaiseksi ja pikkuhiljaa olen omaksunut tämänroolin.
Mitenköhän päin tämä on mennyt?
Suosittelen ap:lle lukemaan Tommy Hellstenin kirjoja läheisriippuvuudesta. Olet se taakankantaja niissä.
Syrjäytynyt työelämästäkin koska en kestä yhtään vastuuta. Rupean heti panikoimaan enkä voi sille mitään, mitkään järkiperustelut ei saa alitajuntaani rauhoittumaan. Oletan että kaikki asiat ovat vastuullani ja syytäni enkä osaa yhteistyötä yhtään koska en pysty yhtään arvioimaan missä asioissa voisin pyytää muilta apua tai tukea.
kun olin 12-vuotias. Oikeus päätti, että meidän on parempi jäädä alkoholisti-isälle, joka on väkivaltainen.
Minä siis vanhimpana siirryin äidin rooliin. Siivosin, pesin pyykit, harrastin isäni mieliksi kilpauintia, tein ruuan, kävin kaupassa, hoidin pienemmät sisarukseni, kiskoin isän aamuyöllä töihin.
Teini-iässä aloin kapinoimaan isääni vastaan ja aika nuorena muutin omilleni. Masennus 13-vuotiaasta asti, joka paheni pitkäaikaisen, väkivaltaisen poikaystävän myötä. Itsemurhayrityksiä, huumekokeiluja, alkoholisoitumista. Terapiassa kävin pari vuotta ja yrittivät saada minulle lääkkeilläkin apua, mutta en kokenut saavani niistä mitään.
Vasta vuosi sitten osasin sanoa mieltäni terveeksi, minun oli pakko saada elämäni ja pääni kuntoon, koska tulin raskaaksi. Nyt elän normaalia ja onnellista elämää avoliitossa.
Vieläkin laitan muiden tarpeet ja onnen edelle omaani, täytyisi oppia itsekäämmäksi.
Ja miten lapsuuden kokemukset ovat vaikuttaneet omaan vanhemmuuteenne?
Meillä ei ole kuin yksi lapsi ja ainoaksi jääkin. Itse kun olen aina kokenut vastuun pienemmistä sisaruksista liian rankkana. He vielä aikuisenakin käyttäyvyät aivan kuin minä olisin heidän äitinsä, pitävät itsestäänselvyytenä että minä elän vain heitä varten, mutta minua saa kohdella kuin hatullista p*skaa. Nyt vasta nelikymppisenä olen oppinut että minun ei tarvitse sietää sellaista ja yrittää pitää kaikkia tyytväisenä vaan saan sanoa ei silloin kun minusta tuntuu että minua kohdellaan väärin. Välit vanhempiimme meillä kaikilla on hyvin etäiset.
Itse en halua lapselleni tätä samaa taakkaa, vaan haluan että lapseni saa kasvaa ja kehittyä omana itsenään, ilman että hänen täytyy ottaa vastuuta muista ihmisistä liian pienenä.
Ystäväni kertovat miten ihanaa on kun heidän pienet lapsensa turvaa isompiin sisaruksiinsa kerhoissa/päiväkodeissa/pelottavissa tilanteissa ja miten tärkeää sisarukset ovat, mutta minusta lapsien pitää turvata vanhempiinsa, ei isommalle sisarukselle voi antaa vastuuta pienemmästään.