Isä kuoli 15.3. miten tästä selviää?

Menetin äitini muutama vuosi sitten (minä 30, hän 55) ja muistan myös, että pelolla odotin hautajaisia minäkin. Jotenkin tuntui, että sitten se on lopullisesti ohi. Sitten pitäisi toipua, jatkaa eteenpäin, olla surematta... En tiedä mistä tämmöisiä odotuksia edes latasin. Pelkäsin myös sitä maahan laittamista, miten järjettömän lopullista se on. Nyt äiti on vielä "täällä"...



Uskomatonta kyllä, itse hautajaispäivä on minun kohdallani ollut poikkeuksellisen helppo päivä kaiken sen surun keskellä. Ei helppo niin, etteikö se olisi raskasta tai ettenkö olisi itkenyt silmiä päästäni, mutta kun se päivä on omistettu kokonaan menehtyneelle. Minä saan itkeä ja surra, näyttää koko maailmalle miten paljon kaipaan, minun ei tarvitse tänään tehdä arkisia askareita, hoitaa järjestelyitä. Ei tarvitse esittää, että olen okei. Kaikki ne ihmiset ovat tulleet paikalle muistelemaan äitiäni, kunnioittamaan hänen muistoaan, kaikki ne itkevät samaa, minulle niin rakasta ihmistä.



Etukäteen pelottava, mutta kun sitä elää, niin kaikki tuntuu jotenkin "hyvältä". Näin tämän pitää mennä.



Ja sen jälkeen jatketaan suremista, surutyötä, mutta eri tavalla. Hyvästit on sanottu, kuolema on lopullinen, ihminen on poissa. Siitä selviää.



Totta kai sinua itkettää nyt. Totta kai pelkäät tulevaa. Kaikki se on sitä surutyötä, jonka tekeminen auttaa sinua pääsemään sinuiksi asian kanssa. Isäsi on poissa luotasi, se asia on järjettömän, käsittämättömän lopullinen, niin paljon että melkein suututtaa... En suostu tähän! Muistan ajatelleeni näin. Entä jos en vaan suostu? Miksei minulta kysytty? Usko pois, kaikki nämä "typerätkin" ajatukset vain auttavat sinua käsittelemään asiaa. Loppujen lopuksi, kun ei ihminen muuta voi; hän hyväksyy tapahtuneen. Hän on poissa, mutta ei koskaan unohdu.



Paljon lämpimiä ajatuksia sinulle ja voimia lauantaille. ?

itkeä? Minä en oman isäni hautajaisissa pystynyt edes lukemaan nauhaa, mieheni luki sen. Äitini ei pystynyt lukemaan, serkkutyttöni auttoi äitiäni. Me itkettiin melko lailla, isä kuoli 62-veenä täysin yllättäen.



Vaikkä mä kävin isää ruumishuoneella katsomassa pari päivää kuolemasta, niin kuolema tuli todella todelliseksi, kun kannoin hänen uurnansa hautaan ja lapiomme siskoni kanssa sen haudan itse umpeen.



Ei se itku lopu hautajaisiin, kyllä sä suret vielä pari vuotta. Minä itkin viimeksi maaliskuussa, kun isäni kuolemasta tuli 2 vuotta. Anna itkun tulla.