Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Uskotteko sielunsisaruksiin? Millaisia ovat olleet kohtaamisenne?
26.03.2011 |
Täällä on muistaakseni joskus aiemmin jo keskusteltu yliluonnollisista asioista. Kun tämä minun aiheeni tulee lähelle henkimaailman juttuja, ajattelin täältä ehkä löytyvän sellaisia, jotka jakavat oman kokemukseni sielunsisaren/-sisarten kohtaamisesta. Kertokaa omat tarinanne! Tässä minun:
Yhden kerran elämässäni olen tavannut ihmisen, jonka olen kokenut olevan sielunsisarukseni. Minun puoleltani välillämme oli hetken ajan myös romanttista kiinnostusta, mutta se varsinainen yhteys, jonka silloin tunsin ja tunnen yhä, on kyllä aivan jotain muuta kuin seksuaalista tai romanttista vetovoimaa. Kyse ei siis ollut ihastumisesta, rakastumisesta eikä seurustelusuhteesta, vaan jostain erilaisesta, jota on vaikea pukea sanoiksi. Oli kuin hän olisi ollut joku kadoksissa ollut rakas sukulaiseni, jollain tavoin omaa vertani. En oikeastaan usko muihin elämiin kuin tähän juuri nyt käsillä olevaan, mutta tämä sielunsisarus todella tuntui sellaiselta, että olen häntä joskus kauan sitten rakastanut tai tulen jossain kaukana tulevaisuudessa vielä rakastamaan.
Uskon yhteytemme olleen tietyssä määrin molemminpuolista, vaikka minä olin meistä herkempi aistimaan sen. Kummallista oli se, että suhteessamme tuntui aina olevan myös jotain "sovittamatonta", sellaista, joka ei aivan osunut kohdilleen. Elämänpolkumme erosivatkin neljän vuoden tuttavuuden jälkeen. Kaipasin häntä kovin (niin kuin jotain itsessäni) ja kaipaan yhä, mutta tiedän, ettei meidän kannata etsiä toistemme seuraa enää uudelleen. Sielunkumppanuus voi olla sekä eläväksi tekevää että tuskallista. Tuskallista etenkin silloin, kun aika ja paikka ovat väärät. Tämän olen hyväksynyt.
Aluksi yritin unohtaa sielunsisaruksen kohtaamisen. Sitten huomasin unohtamisen olevan mahdotonta ja että olin saanut kokea jotain ainutlaatuista, joka on syytäkin painaa mieleen. Liikutun yhä muistaessani sen tunteen. Että joku toinen ajattelee minun ajatuksiani, joku toinen on osa sielusta ja kun puhumme, kuulemme toistemme äänet ominamme.
Uskon, että on olemassa ihmisiä, joihin koettu yhteys on myös syvintä yhteyttä itseen. Olemalla läsnä jollekulle toiselle ja kokemalla tämän läsnäolon vastavuoroisesti, on paremmin ja täydemmin kosketuksissa myös omaan minuuteensa sekä psyykkisesti että fyysisesti. Minun on ollut vaikea selittää tätä kokemusta itselleni, enkä pidä siitä, että joudun kuvailemaan sitä näin sentimentaalisin ja imelänoloisin sanoin. Muita sanoja ei vain oikein ole.
Onko kenelläkään samankaltaisia kokemuksia?
Kommentit (156)
Aikaisemmin pidin hölynpölynä, enää en.. Todella outoa kyllä. Voihan olla aivan puhtaita sattumiakin, mutta silti. Kun luin kirjoituksia, niin oli niin samanlaisia ajatuksia mitä itse olen tuntenut. Ehkä se vaan on jotain syvää ystävyyttä ja samankaltaisuutta jota vaan ei ole ennen itse kokenut ja siksi tuntuu oudolta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Veikkaan että enemmän naisten tuntemuksia tällaiset sielunsiskot/veljet ?
Muistan aina kun näin sielunsiskoni samassa koulussa. Erottui siitä isosta 30 hengen ryhmästä ja se oli sellanen kunnioituksen herättävä tunne, että vau, tohon haluan tutustua. Ystävyys on meidän kesken on ollut ihan muunlaista kun muiden kavereiden kesken. Aina on helppo puhua mistä vaan, meillä on samat kiinnostuksen kohteet ja näkökulmat asioihin siten että kuitenkin molemmat ollaan omia persooniamme elämäntilanteineen. Ja vaikka aikaa viime näkemästä olis kulunu, niin aina tavatessa kaikki on yhtä helppoa ja luonnosta ja tuo sellanen valtavan ilon ja onnen tunteen kyseisen ihmisen olemassaolosts <3
[quote author="Vierailija" time="18.01.2015 klo 18:36"]
Muutama sielunsisko mullakin. Joku samankaltaisuus, yhteisiä mielenkiinnon kohteita, samankaltaisia ajatuksia, samantapasia elämänkokemuksia, samanlaisia heikkouksia, voimakas yhteys, molemminpuolinen ikävä jos toista ei näe viikkoon, valtava onnellisuuden tunne kun näemme vaikka vain vilaukselta, telepatiaa. 2 sielunsiskoa on samalla ystäviäni ja työkavereitani, 1 vielä työkaverini (vaihtaa kohta työpaikkaa, kännykkänumerot vaihdettu) ja loput 3 ovat vain ajatuksissani. Eroavat muista ihmisistä siinä, että ajattelen heitä useammin ja kaipaan heitä enemmän kuin muita. Voimakas tarve pitää yhteyttä. Joskus koen heidän tuntemuksiaan kehossani (esim. myötätuntokipua tai -pelkoa).
[/quote]
Kirjoitinko minä tämän? Paitsi että ei ole työkavereissani moisia helmiä. Muuten samoja kokemuksia asiasta.
Minusta tuntuu että olen tavannut muutaman tällaisen sielunsisaruksen, mutta aina ollaan jotenkin sellaisessa asemassa toistemme suhteen ettei ystävystyminen ole mahdollista. Sitten ikävöin niitä pitkään turhaan, kunnes vuosia kuluu ja ei nähdä ja toinen viimein unohtuu. Ainoastaan yhden olen saanut ystäväksi, mutta parempi sekin kun ei mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ahdistuisin suunnattomasti jos joku kokisi minut sielunsisarekseen ja kehittäisi tuollaisen pakkomielteen minusta. Takertuvan oloisia kuvauksia kirjoittajilla ja jotenkin jopa pelottavia.
[quote author="Vierailija" time="18.01.2015 klo 20:24"]
Ahdistuisin suunnattomasti jos joku kokisi minut sielunsisarekseen ja kehittäisi tuollaisen pakkomielteen minusta. Takertuvan oloisia kuvauksia kirjoittajilla ja jotenkin jopa pelottavia.
[/quote]
Minusta suurin osa kertoi molemminpuolisesta tunteesta jonka kokee ystävänsä kanssa. Eikä mistään pakkomielteisestä stalkkaamisesta ja takertumisesta.
Et varmaan ole itse mitään tuollaista kokenut niin et ymmärrä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="18.01.2015 klo 20:28"]
[quote author="Vierailija" time="18.01.2015 klo 20:24"]
Ahdistuisin suunnattomasti jos joku kokisi minut sielunsisarekseen ja kehittäisi tuollaisen pakkomielteen minusta. Takertuvan oloisia kuvauksia kirjoittajilla ja jotenkin jopa pelottavia.
[/quote]
Minusta suurin osa kertoi molemminpuolisesta tunteesta jonka kokee ystävänsä kanssa. Eikä mistään pakkomielteisestä stalkkaamisesta ja takertumisesta.
Et varmaan ole itse mitään tuollaista kokenut niin et ymmärrä.
[/quote]
Ei kun juurikin olen kokenut (ja ahdistunut). Varmistattehan, hyvät sielunsiskot, että se yhteyden tunne ja ystävyys on molemminpuolista ja vapaaehtoista. Minä ainakin ahdistun, jos joku kokee olevansa niin samis kuin minä ja sitä pitää sitten jotenkin vielä korostaa ja ylihengellistää.
Itsee kohtasin "sielun sisareni" vasta 53v iässä ja oudointa tässä mielestäni on se, että tää tyttö on vasta 18v. Tutustuin häneen poikani kautta ja jo ensimmäisellä kerralla kun tapasin hänet, tuntui kuin hän olisi oma tyttäreni. Rakastin häntä heti! Tunne on ihan erilainen kuin mikään tunne muita poikani tai omia ystäviänikään kohtaan. Tytöstä tuli minulle ystävä vaikka hänen ja poikani jutusta ei sitten mitään tullutkaan...anakaan vielä.
Olemme jutelleet hyvinkin vakavista asioista, kirjoitelleet sähköp ja kirjeitä jne. Olemme monista asioista etimieltä esim uskonnollisesti mutta siitä huolimatta pohjimmiltamme "eri selitykset/tavat pohjautuu samaan". Tiedän, että voin puhua hänelle mistä vaan ja hän minulle, vaikka ikäeromme on näin suuri. Olen oikeastaan täysin ihmeissäni siitä että joku ihan sivullinen ihminen voi olla mulle näin rakas ja tärkeä ja varmaan tulee olemaankin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="02.06.2014 klo 16:24"]
Aidon sielunsisaren kanssa ei tarvitse olla samaa mieltä kaikesta ja silti kokee tulleensa ymmärretyksi. Sielunsisaren kanssa voi jakaa kokemuksia ja ajatuksia jotenkin syvemmällä tasolla. Nuo "sielunsisaret", jotka voivat todellakin osoittautua narsisteiksi koittavat ehkä koukuttaa uhrinsa tekeytymällä samanlaiseksi. Totuus "sielunsisaresta" paljastuu jossain vaiheessa, Minullakin on kokemusta narsistista, joka väitti olevansa "sielunveljeni", koska olemme kaikessa niin samanlaiset. Luonteemme paljastuivat lopulta täysin päinvastaisiksi. Ikävä kyllä olin siinä vaiheessa jo niin koukussa, että irrottautumisessa meni monta vuotta.
[/quote]
Hyvin kirjoitettu. Osa "sielunsisarista" on manipuloivaa sorttia, joista vaikea päästä eroon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuvauksesi on kuin omasta tuskallisen kauniista ihmissuhteestani, joka ei koskaan voi toteutua. Paitsi ettemme koskaan oikein tuntuneet tietävämme mitä toinen ajattelee. Hän oli kuin tuntematon sukulainen minulle (jännä että sinäkin kuvailit tunnetta sukulaisuuden kaltaiseksi). Yhteytemme oli voimakas, voimakkaampi minun puoleltani, mutta yhteistä meidän kummankin kokemukselle oli se, että koimme suhteemme ainutlaatuiseksi ja tunsimme selittämätöntä tarvetta saada pitää toinen elämässä. Tieto siitä, että toinen on olemassa, lohdutti.
Kiitos vielä kirjoituksestasi. Se oli todella tärkeä juuri nyt, kun olen menettämässä tämän rakkaan ihmisen.
mutta ei se pelkästään sitä ollut. Vastakkaisesta sukupuolesta kyse.
Me ei edes koskaan tutustuttu kunnolla.
kuitenkin se rauha jota koin hänen seurassaan on jotakin ennenkokematonta samoin sekin haikeus jonka tuntee, kun lähtee toisen luota.
Tällähetkellä hän on ajatuksissani viikottain, mutta ei enää päivttäin. Ajattelen, että ehkä vielä kohtaamme (olen asiasta oikeastaan varma) perheitten takia helpompi olla erossa. Kuitenkin, kun olen rauhaton niin ajattelen häntä ja rauhoitun. Tuntuu hyvältä, että tiedän hänen oleven olemassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lue netistä aiheesta:kaksoiliekki, tai kirjastosta saa myös kirjoja. Eli kyseessä on todellisesti yhteys, joka on voinut olla olemassa jo vuosia, nämä ihmiset eivät aina kohtaa, ehkä myöhemmin uusissa sukupolvissa. Mutta kun olet sellaisen ihmisen kohdannut, tunnet jopa häne kipunsa, ja kun hän ei ole lähelläsi, aistit häne tunteet ja ajatusket. Tiedän että tämä kuulostaa huuhaalta, mutta itse olen kohdannut oman seilunkumppanini, joskin emme voineet jatkaa yhdessäoloa olosuhteiden vuoksi, toinen varattu ja velvollisuuden tunne painaa, ainakin vielä, mutta usein tällaiset ihmiset loistavat kun ovat yhdessä, ja kärsivät kun ovat erillään. Voi olla että ovat tahoillaan naimisissa, mutta kun toisensa löytävät, on se ensimmäisestä hetkestä tunne niinkuin tuntisi toisen vuosia ja hän olisi kuulunut olla aina siinä vierellä. Jos sitten joutuukin esim avioliiton vuoksi erillään olemaan, vaivaa se ajatus oman sielunkumppanin löytämisestä, aina ja elämän loppuun. Usein nämä ihmiset luojan kädesät ajautuvat kuitenkin sydämen särystä taas yhteen. Voin vain sanoa, että on elämän onnellisin tapahtuma(lasten syntymää poissulkematta) kun sellaisen ihmisen löytää, mutta voi olla myös onnettomin tapahtuma jos molemmat jo varattuja. Mutta tietoisuus siitä, että kumpikin on onneton ilman toista, se raataa sydäntä. Näin kävi miehelle ja minulle, kärsimme tästä tietoisena molemmat. Ja muu maailma ei sitä ymmärrä.
Kuvauksesi on kuin omasta tuskallisen kauniista ihmissuhteestani, joka ei koskaan voi toteutua. Paitsi ettemme koskaan oikein tuntuneet tietävämme mitä toinen ajattelee. Hän oli kuin tuntematon sukulainen minulle (jännä että sinäkin kuvailit tunnetta sukulaisuuden kaltaiseksi). Yhteytemme oli voimakas, voimakkaampi minun puoleltani, mutta yhteistä meidän kummankin kokemukselle oli se, että koimme suhteemme ainutlaatuiseksi ja tunsimme selittämätöntä tarvetta saada pitää toinen elämässä. Tieto siitä, että toinen on olemassa, lohdutti.
Kiitos vielä kirjoituksestasi. Se oli todella tärkeä juuri nyt, kun olen menettämässä tämän rakkaan ihmisen.
Niin. En minäkään tämän oman sielunsisarukseni kanssa tuntenut niin, että olisimme varsinaisesti lukeneet toistemme ajatuksia. Kuvailisin sitä ennemminkin syväksi ymmärrykseksi: hänen tapansa vastata minulle herätti aina sellaisen tunteen, että hän on ymmärtänyt, mitä olen tarkoittanut. Mystisen sama aallonpituus. Todella erityinen ja merkillinen sukulaisuuden tunne. Harvoin tällaisia ihmisiä sattuu vastaan. Edes seurustelukumppani tai puoliso, jota rakastaa ja jonka kanssa haluaa jakaa elämänsä, ei välttämättä ole sielunsisar.
Toivottavasti, 2, saat oman sielunsisaruksesi kohtaamisesta itsellesi kauniin ja voimaannuttavan muiston, vaikka joutuisit hänestä luopumaankin! Myös minä kiitä sinua: kohtalotoveruus on lohdullista.
ap
On muuten mielenkiintoista, että moni meistä on maininnut, että pelkästään tieto sen sisaruksen olemassaolosta lohduttaa. Myös minulle on tärkeää tietää, että sielunsisarukseni on elossa, vaikken koskaan enää häntä tapaisi tai ottaisi häneen muutoin yhteyttä. Minua ei oikeastaan enää raasta se, ettemme voi olla yhdessä. En aisti hänen tuskaansa enkä onneaan, mutta tunnen, että yhteytemme merkitys minulle itselleni ei koskaan tule vähenemään, vaan säilyttämään erityisyytensä. Se ei tunnu ollenkaan samalta kuin parisuhteen päättyminen ja se, että exästä on vaikea päästä yli. Sielunsisaruksen pitäminen mielessään ei tunnu ainakaan minusta siltä, että olisin jäänyt jumiin johonkin vanhaan ja eteenpäin menemistä estävään tunteeseen. Sielunsisaruksen rakastaminen ei sulje millään lailla pois johonkuhun muuhun rakastumista seurustelumielessä. Rakkauksia on niin erilaisia.
...vaikka et voisi olla olosuhteiden pakosta hänen kanssaan. Molemmat tiedostavat tunteen, ikuisesti.
Hän oli nainen, johon mieheni rakastui. Osin siksi, että hän "oli kuin minä". Siten hän tuli elämääni. Hassua vai mitä :)
Hei, kerro lisää tuosta naisesta, johon tunnet sielunsukulaisuutta! Oletko vielä yhteydessä häneen ja jos olet, miten se vaikuttaa miehesi ja sinun väliseen suhteeseen?
ap
Alue: Aihe vapaa
138 jatkaa. Unohdin mainita että kaikki sielun siskoni ovat samalla alalla kuin minä. Olen kohdannut heidät työssä tai opiskeluaikana. Voi olla, ettemme olisi muutoin kohdanneet toisiamme. Joskus mietin onko sielunsiskojen tarkoituskin kohdata toisensa jossain vaiheessa elämää. Ainakin olen saanut kaikilta sielunsiskoiltani jotain arvokasta elämääni ja toivon, ett olen pystynyt antamaan heille jotain arvoksasta heidän elämäänsä.