Äitiyden "suorittaminen" vanhemmilla äideillä

Koska jossain sanottiin että se on lapsen viihdyttämistä.



Olen nyt laulanut kolmannelle lapselleni tuutulauluja ja hän niistä nauttii -ja nukahtaa-



Minusta elämässä voi pehmeitäkin asioita tehdä!



17

37-vuotiaana ja voin omalta osaltani kertoa että lapsen kanssa oleminen, ruokien itse tekeminen ym ym eivät johdu siitä, että olisi paineet tehdä kaikki "oikein" vaan kun se on niin NAUTINNOLLISTA!!!! Tähän ikään mennessä on ehtinyt viettää paljon omaa aikaa ja nyt on ihanaa antaa kaikkensa paljon kaivatulle lapselle.

Mutta jos lapsi on rauhallinen, ja esim katselee kädessään olevaa helistintä, voi käydä vessassa ripeästi yksin. Pettymyksillä tarkoitan sitä, että esimerkiksi helistin otetaan kädestä, kun ollaan menossa nukkumaan, ja lapsi itkee. Silloin suorittajaäiti ehkä antaa helistimen takaisin, kun eihän lapselle voi tuottaa pettymystä.

Minä sain lapseni 28 ja 33, ja en ole koskaan suorittanut äitiyttä. Olen vätys. Rytmi on jonkinlainen, syödään, kun jaksetaan, en jaksa leikkiä, iltasadun luen velvollisuudesta. Ja olen akateeminen uraihminen.



Kaveripiirini on hyvin samantyyppistä ja useimmat ovat saaneet esikoisensa vasta yli kolmekymppisenä. Vain yksi on sellainen suorittaja ja sekin johtuu siitä, ettei saa muksuunsa kuriin ja se 5-vuotias kiukuttelee, ellei viihdytä tauotta ja keksi tekemistä. Muut on vätysäitejä, jotka makaa sohvalla lukemassa lehteä ja lapsi "saa viihtyä itsekseen" sen ajan.

t. arvon 42

keskusteluihin tulisi ottaa osaa

"ihan lakonisesti vaan" :D

koska mulla on nuorenan tehtyjä lapsia sekä tää yksi vanhemmalla iällä saatu.



Ei mulla riitä edes aika siihen että mä tarjoisin vauvalle vaan aikaani. Mun on yksinkertaisesti pakko jakaa aikaa, suoraan sanottuna välillä vauva huutaa kun olen vaikka vanhempaa lasta auttamassa. Kyllä mä heti kun pystyn niin menen vauvan luo, mutta en mä pysty tarjoamaan sille sitä että olisin vain hänen käytettävissään. Toisaalta taas tässä tilanteessa vauva harvoin joutuu olemaan yksin, menoa ja vilskettä löytyy tässä perheessä ja syliin ottajia, jopa lasten kaverit viihdyttää meidän vauvaa mielellään, varsinkin ne joilla ei noin pieniä ole kotona.



Ei kai auta muu kuin toivoa että ei ihan kauheesti traumatisoidu tästä kaikesta!

Tätä on tutkittukin ja aiheesta on paljon kirjoitettu. Elämä yritetään pitää hallinnassa, myös tunnesuhteet: parisuhde ja myös suhteet lapsiin. Kun elämä on elämyselämää, jossa jokainen on oman onnensa seppä ja jonka tavoitteena on henkilökohtaisesti hyvän elämän saaminen sekä täydellinen onnistuminen eri asioissa, latautuu lasten hoitamiseenkin ennen näkemättömiä paineita.



Asiassa on tietysti hyvät puolensa, mutta myös kääntöpuoli, johon kuuluu kriisien korostuminen (koska kukaan ei lopulta voi hallita elämää täydellisesti) sekä turhautuminen. Lisäksi, kuten kirjoitit, lapselle kultainen keskitite saattaisi antaa paremman alun kuin täydellinen tai riittämätön hoiva.



Vaikka saitkin vihaa päällesi viestisi takia, tämä on asia, josta on syytä puhua ja johon kiinnittää huomiota. Lapsilla on aina ollut suuri merkitys ja aina on ollut "luonnollista äidinrakkautta". Mutta totuus on, että ikinä ennen ei raskauteen, lasten hankkimiseen ja lapsiin itseensä oel kiinnitetty yhtä kokonaisvaltaisesti huomiota kuin nyt. Se on mielenkiintoista. Ja lopputulos myös.

kun oli aikaa olla vauvan kanssa. Vauva oli minusta niin suuri ihme.



Ja olin esikoisen aikaan ihan nuori duunarimamma.

kaksi tuttuaan istuvat lattialla ja lukevat vauvalle ja juttelevat. Hän tuomitsi niiden perusteella suorittamiseksi.

Nyt kyllä muut perässähuutajat huolettomat mammat luki rivien välistä muuta, mitä ap ei kirjoittanut. Ap ei kirjoittanut esimerkeiksi muuta kuin tämän lattialla istumisen, lukemisen ja juttelemisen.

Mistä te löysitte näitä muita juttuja? Toiseksi, ihmeen paljon pitää ap.n näiden tuttujensa perheessä tosiaan aikaa viettää jos väittää, että he koko ajan ovat vauvan kanssa lattialla ja laulavat ja juttelevat.

Tätä on tutkittukin ja aiheesta on paljon kirjoitettu. Elämä yritetään pitää hallinnassa, myös tunnesuhteet: parisuhde ja myös suhteet lapsiin. Kun elämä on elämyselämää, jossa jokainen on oman onnensa seppä ja jonka tavoitteena on henkilökohtaisesti hyvän elämän saaminen sekä täydellinen onnistuminen eri asioissa, latautuu lasten hoitamiseenkin ennen näkemättömiä paineita.

Asiassa on tietysti hyvät puolensa, mutta myös kääntöpuoli, johon kuuluu kriisien korostuminen (koska kukaan ei lopulta voi hallita elämää täydellisesti) sekä turhautuminen. Lisäksi, kuten kirjoitit, lapselle kultainen keskitite saattaisi antaa paremman alun kuin täydellinen tai riittämätön hoiva.

Vaikka saitkin vihaa päällesi viestisi takia, tämä on asia, josta on syytä puhua ja johon kiinnittää huomiota. Lapsilla on aina ollut suuri merkitys ja aina on ollut "luonnollista äidinrakkautta". Mutta totuus on, että ikinä ennen ei raskauteen, lasten hankkimiseen ja lapsiin itseensä oel kiinnitetty yhtä kokonaisvaltaisesti huomiota kuin nyt. Se on mielenkiintoista. Ja lopputulos myös.

edes lukea koko ketjua, koska keskustelu lähti heti käsistä. Kuitenkin oli pakko kommentoida, sillä jotenkin ymmärsin aloituksen pointin. Kirjoitus oli ehkä hiukan kritisoivaan sävyyn kirjoitettu ja ymmärrän reaktion, mutta en voi olla täysin eri mieltäkään.



Itse kuulun näihin hieman vanhemmalla iällä äidiksi tulleisiin (33v. esikoinen, nyt 34v. ja toinen tulossa). Huomasin pian, että olen itsekin jossain määrin suorittajaäiti, vaikkakin en onneksi ole ihan niin fanaattinen kuin jotkut. Sitä vaan on tottunut ennen lasten syntymää siihen, että omilla toimintatavoillaan pystyy ikään kuin kontrolloimaan tilanteita. Asiat tehdään, eikä vain tapahdu.



Lapsen kanssahan elämä muuttuu ihan toisenlaiseksi. Nuorilla äideillä on omanlaisensa haasteet äitiydessä, eikä näitä asioita tietenkään voi yleistää. Omassa tuttavapiirissä vaan sattuu olemaan sekä nuorena lapsensa tehneitä, että hieman myöhemmin perheen perustaneita ja olen huomannut ilmiön itsekin.



Ei siinä mitään pahaa liene, vaan erilaisia olemme. Tyytykäämme siihen...

Tätä on tutkittukin ja aiheesta on paljon kirjoitettu. Elämä yritetään pitää hallinnassa, myös tunnesuhteet: parisuhde ja myös suhteet lapsiin. Kun elämä on elämyselämää, jossa jokainen on oman onnensa seppä ja jonka tavoitteena on henkilökohtaisesti hyvän elämän saaminen sekä täydellinen onnistuminen eri asioissa, latautuu lasten hoitamiseenkin ennen näkemättömiä paineita.

Asiassa on tietysti hyvät puolensa, mutta myös kääntöpuoli, johon kuuluu kriisien korostuminen (koska kukaan ei lopulta voi hallita elämää täydellisesti) sekä turhautuminen. Lisäksi, kuten kirjoitit, lapselle kultainen keskitite saattaisi antaa paremman alun kuin täydellinen tai riittämätön hoiva.

Vaikka saitkin vihaa päällesi viestisi takia, tämä on asia, josta on syytä puhua ja johon kiinnittää huomiota. Lapsilla on aina ollut suuri merkitys ja aina on ollut "luonnollista äidinrakkautta". Mutta totuus on, että ikinä ennen ei raskauteen, lasten hankkimiseen ja lapsiin itseensä oel kiinnitetty yhtä kokonaisvaltaisesti huomiota kuin nyt. Se on mielenkiintoista. Ja lopputulos myös.

Ja vielä lisään tähän, että nimenomaan mitä vanhempia ja mitä korkeamminkoulutettuja lapsen vanhemmat ovat, sitä yleisemmin lapseen suhtaudutaan ylilautautuneesti. Tämä ei ole nyt "musta tuntuu", vaan ihan oikeaa yhteiskuntatutkimusta. Tietenkään ei saa tehdä sitä erhettä, että ajattelee, että "kaikki vanhat ja koulutetut tekevät noin" tai "kaikki nuoret ja kouluttamattomat tekevät näin". Mutta kyllä kuvatunlainen suhtautuminen raksuateen ja lapsiin on tyypillisempää ihmisille, jotka ovat tottuneet ja pyrkineet hallitsemaan elämäänsä, onnistuenkin siinä, joilla on paljon tietoa ja keinoja saada lisää tietoa, ja joilla on valinnanmahdollisuuksia.

lapsiinsa, että joku muu se vaan jaksaa ja haluaa.



Miten on sulta pois, jos joku haluaa nauttia äitiydestään omalla tavallaan?? Mahtuu tähän maailmaan pahempiakin syntejä, hohhoijaa.

Saimme vauvamme yhtäaikaa. Hän olisi halunnut bilettämään ja shoppailemaan ja jättää vauvat aina hoitoon yms.



Minä koin olevani kiinni vauvassa, enkä halunnut ryypätä ja juhlia vaan rauhoittua viettämään vauva-aikaa.

Välimme menivät poikki sen jälkeen kun sanoin suoraan, että en halua äitiyslomaa tuhlata kaupungilla luuhaamiseen vaan viettää aikaa vauvan kanssa. Olin kuulemma liian riippuvainen vauvasta ja lapsesta tulee sitä sun tätä ja mummonpotkija ja mammanpoika.



Ihme ja kumma meillä on tasapainoinen koululainen, hänellä ei. Kulkee kuulemma koulupsykologin luona kun on ongelmia niin paljon.

Olen aina ollut sellainen huolehtija-äiti, tunnollinen stressaaja. Opin sen ikävä kyllä omalta äidiltäni ja yritän nyt tietoisesti välttää saman periyttämistä omalle tyttärelleni.



Eli omalla äidilläni on aina ollut asenne, että "pitää varautua pahimpaan, niin ei sitten ylläty, jos menee huonosti". Se on tietyllä tapaa tietysti funktionaalista, että aina otetaan kaikki riskit mahdollisimman hyvin huomioon - vahinkoja sattuu siten oikeastikin vähemmän kuin hällä-väliä -tyylillä!



Mutta ONHAN se hurjaa energian hukkakäyttöä varautua aina pahimpaan.



Joten olet ap väärässä: ei se ole iästä kiinni. Minä sain kieltämättä lapseni aika iäkkäänä, 33 ja 34-vuotiaana, mutta aivan samalla tavalla olisin stressannut heitä parikymppisenä!



Esikoisen suhteen on äiti aina enemmän tai vähemmän pallohukkainen, minä myös - minkä lisäksi todella siis pyrin aina maksimoimaan lapsen edun.



Onneksi maalaisjärki ja elämänkokemus iskivät jossain vaiheessa jarruja. Kaikkea EI voi ennakoida, vaikka kuinka yrittäisi. On vaan pakko relata ja todeta, että teen parhaani ja se riittää. Ei ole olemassa yhtä ja ainoaa hyvää tapaa elää, joten sen etsintä on pitkälti turhaa!



Eli kun kokemusta karttuu, osaa ottaa rennommin. Pikemminkin siis sanoisin, että iäkkäämpi äiti on rennompi, vaikka tosiaan siis elämänasenne tuo omaa variaatiotaan tähän...

pari ystävääsi on äitiyden ensikuukaudet toiminut. Sulla taitaa olla paha alemmuuskomleksi, kun joka asian yrität vääntää negatiiviseksi.

Olen huomannut seuraavan ilmiön: niillä, jotka ovat jo yli 30-vuotiaita saadessaan esikoisensa, on hirveät paineet äitinä olemisesta.

En kuitenkaan laittaisi sitä iän piikkiin vaan siihen, että korkeasti koulutetut, uraa tehneet jns. suorittajatyyppiset ihmiset tekevät lapset myöhemmällä iällä. Jos kaikessa on tavoitellut aina parasta ja vaatinut itseltä paljon, on väistämätöntä että sama toistuu lasten kasvatuksessa.



Tiedän monta vanhemmalla iällä äidiksi tullutta, jotka panostavat todella paljon kasvatukseen. Osa on laittanut lapsen nuorena hoitoon, koska eivät kokeneet jaksavansa ja pystyvänsä tarjoamaan lapsilleen tarpeeksi virikkeitä. Mielestäni normaali lapsi ei nyt sen suuremmin virikkeitä tarvi kuin ulkoilua ja kynää ja paperia silloin tällöin. Osa näistä äideistä miettii tarkasti sanavalintoja tai mitä lapselle sanoo (ei voi sanoa "oletapa kasvanut isoksi" vaan "olet juuri sopivan kokoinen"). Lapsen kasvattaminen on siis jatkuvaa suorittamista, ja äitimyytti kukoistaa.



On hyvä asia panostaa lasten kasvattamiseen. Jossain vain menee raja, jonka ylittäminen tarkoittaa suorittamista. Se on varmasti hieman ahdistavaa elämää niin lapselle kuin loppupeleissä myös äidille.

kyllä minäkin tunnen moisen äidin, siskoni. Ja eihän se tarina hyvin ole päättynyt...

mukaan mäkin sitten vissiin olin vauvan kanssa "suorittajaäiti".

Mä taas näin itse asian niin, että kerrankin ei tarvitse suorittaa mitään, eikä ole mitään velvollisuuksia, vaan saa viettää rauhassa aikaa vauvan kanssa. Varsinkin, kun tiesin, että olen vauvan kanssa kotona vaan n. puoli vuotta.

Mitä muuten äitiyslomalla sitten pitäisi tehdä? Lukea itse omaa kirjaa, kun vauva makoilee lattialla?

itse tosiaan istun tässä koneen ääressä ja vauveli jokelteleen lattialla lelunsa ääressä. En mä koe että tekisin mitään väärää.

Kohta tulee keskimäinen koulusta ja sitten syödään yhdessä. Joten kyllä toi vauva hoivaa saa vaikka välillä "yksin" on.

T. Vätysäiti

Minä sain lapseni 28 ja 33, ja en ole koskaan suorittanut äitiyttä. Olen vätys. Rytmi on jonkinlainen, syödään, kun jaksetaan, en jaksa leikkiä, iltasadun luen velvollisuudesta. Ja olen akateeminen uraihminen.

Kaveripiirini on hyvin samantyyppistä ja useimmat ovat saaneet esikoisensa vasta yli kolmekymppisenä. Vain yksi on sellainen suorittaja ja sekin johtuu siitä, ettei saa muksuunsa kuriin ja se 5-vuotias kiukuttelee, ellei viihdytä tauotta ja keksi tekemistä. Muut on vätysäitejä, jotka makaa sohvalla lukemassa lehteä ja lapsi "saa viihtyä itsekseen" sen ajan.