yh-äidit, miten jaksatte?

mutta yksi niistä ei osallistuu...

uskon että jos asiaan kuin asiaan suhtautuu positiivisesti ja osaa kaivaa ne hyvät puolet esiin, on helpompaa olla tyytyväinen elämäänsä ja silloin myös ei ole ongelmia jaksamisen kanssa. Enkä väitä etteikö niitä epätoivon hetkiä olisi KAIKILLA joskus.



Olen vain huomannut parin muun yh tuttavan surkuttelevan tilannettaan jatkuvalla syötöllä, miestä haetaan joka kulman takaa ettei vaan joutuisi olemaan yksin. No, usein he ovat niitä onnettomimpia.

uskon että jos asiaan kuin asiaan suhtautuu positiivisesti ja osaa kaivaa ne hyvät puolet esiin, on helpompaa olla tyytyväinen elämäänsä

Ei se ole niin mustavalkoista tai yksinkertaista.

kaikissa tapauksissa se ei tietenkään ole itsestä kiinni, kaikkiin tapahtumiin kun ei voi itse vaikuttaa. Mutta tällä tarkoitinkin lähinnä niitä yh-äitejä, jotka ovat omasta halustaan lapset tehneet ja eronneet, enkä esim niitä, joiden puoliso on kuollut tms.

Mitään ole omasta halusta erottu!Mutta parempi näin!

Odotin yksin, synnytin yksin ja yksinhuoltajana olen ollut nyt 5 vuotta. Ei edes seurustelusuhdetta.

Mutta ihanaa aikaa, en ole kokenut raskaaksi vaikka välillä on ollut kiukkua ja kädet täynnä työtä. Ainoa kerta kun on jaksaminen ollut hakusessa on silloin kun molemmat tosi sairaita (esim. 5 pv influenssakuume 40 asteessa...tai vatsatauti jolloin molemmista päistä lensi molemmilta). En sitten tiedä onko lapseni ns helppo lapsi kun en ole itseäni mitenkään väsyneeksi tai lopen uupuneeksi tuntenut. Välillä vaan huvittanut kun töissä naiset valittaa kun on niiiin kamalan rankkaa kun mies yli yön-työmatkalla ja joutuu tekemään kaikki yksin... Että ei millään jaksa, ehdi ja kerkiä. Ai ? Kyllä minä vaan ehdin ja jaksan. JA sitä paitsi olen kyllä pikkuisen laiskakin vielä luonteeltani... :-)

kyllä hätä keinot keksii



valmisruokia, maksettua lastenhoitoapua, TOSI ystävät auttamaan, kierrätys kunniaan, hyvät yöunet

välillä pärjää ihan ok, parisuhde-elämään verrattuna on se etu että saa itse päättää kaikki aikataulutukset, eikä ole ainakaan sitä toista aikuista (ja hänen sukulaisiaan, meillä oli heitä liuta päivittäin) siinä passattavana.



mutta joskus jos esim. itsellä ja lapsilla samaan aikaan oksennustauti, niin sitä on kyllä helisemässä.

riippuu päivästä ja mielitilasta, mies lähti kävelee ennen lapsen syntymää ja koht neljä vuotta olen ollu yh... ihan normi arki on ja olen iloinen siitä ettei tarvitse neuvotella mistään vaan saan itse päättää mitä syödään, mitä tehdään, mitä katsotaan televisiosta jne. jne. välillä tekee tiukkaa rahasta, mutta kyllä varmaan joissain normi perheissäki on tiukkaa rahasta... ainut mikä on harmi niin ei voi nukkua töiden jälkeen päiväunia kun ei ole miestä joka lähtisi pojan kanssa ulos tai kauppaan...

Oli kiva aloittaa päivä tämmöisellä viestillä :). Minulla kaksi lasta (alle 2,5 vuotiaita), eikä juuri tukea. Raskasta välillä on, en kiistä. Välillä huudetaan , raivotaan ja itketään ja sitten taas hymyillään ja ollaan kiitollisia siitä mitä meillä on. Rankkaa, mutta toisaalta niin ihanaa. Moni on ihmetellyt miten tämmöistä jaksaa, mutta rakkaus omiin lapsiin tuo käsittämättömän paljon voimia :).

Kyllä nyt oman lapsen syntymän myötä silmät aukesivat. Hyvä, että jaksan yhden lapsen kanssa, vaikka isä on todella osallistuva...



Että hattua nostan yksinhuoltajille! Mutta muistakaa, että apua saa pyytää, ei yksin "tarvitse" yrittää aina jaksaa.



Ihanaa viikonloppua kaikille äideille :)

Olin melkein teiniäiti, 19v. kun esikoinen syntyi. Olin yh 4 vuotta. Tosin lapsen isä kävi paljon meillä. Ns. on/off suhde. Että en ehkä ollut aito yh. Kyllä mä arkea pyöritin yksin, isä oli isolapsi itsekin. Omalla äidilläni, veljelläni ja ex anopilla oli suuren suuri osa jaksamiseeni tuolloin, he olivat korvaamaton apu elämässämme tuolloin. Kaikki ei niin onnekkaita ole.

hienosti pärjään eikä väsytä yhtään.

Lapset 1,5 vuoden ikäerolla. Eronnut kun nuorin vuoden ikäinen. Ei mummoja tai muita auttajia samalla paikkakunnalla.