Lue keskustelun säännöt.
Kun oma perhe ei vaan välitä?
04.02.2011 |
Mitä te tekisitte tällaisessa tilanteessa?
Minulla on pieni suku. Oikeastaan vain vanhempani ja kaksi veljeäni.Vanhempani asuvat ulkomailla ja nähdään tosi harvoin. Perheeni on tiukasti uskovaisia, minä ainoa joka en ole.
Veljeni asuvat suomessa, mutta heitä ei yksinkertaisesti kiinnosta tavata. Lastani eivät ole nähneet pariin vuoteen. Joskus toinen veljistäni saattaa laittaa viestin, mutta sekin tapahtuu ehkä kerran puolessa vuodessa. Minun viesteihini eivät vastaa. Surettaa että lapseni ei edes muista enää että hänellä on kaksi enoa.
Nyt toinen veljeni tarvitsisi apua ja luonnollisesti tarjosin sitä hänelle (vanhempieni kautta, koska en tiedä veljeni puhelinnumeroa (!!)) Apuni sivuutettiin täysin, ja vanhempani päivittelee miten nyt saisi tilanteen ratkaistua.
Olen lopen kyllästynyt yrittämään pitää edes jonkunlaisia välejä perheeseeni. Tänään tajusin että on näköjään olemassa ihmisiä joille perhe ei merkitse mitään. Tai no, minä ainoana meidän perheestä joka en merkitse.. Keskenään veljeni ovat paljon tekemisissä samoin kun vanhempieni kanssa. Tideän myös että vanhempieni testamentissa minua ei muistata erityisesti, mutta molempia veljiäni kyllä. Yritän olla katkeroitumatta, sillä vanhempani tekevät rahoillaan ja omaisuudellaan mitä haluavat.
Tuntuu oikeasti aika pahalta tajuta olevansa ei-toivottu perheenjäsen vain siksi että en jaa heidän uskonnollista käsitystään.
Jatkaisitteko yrittämistä vai luovuttaisitteko? Lapsellani on isänsä puolelta rakastava ja suuri suku.
Vanhempani käyttäytyvät kuin tämä olisi ihan normaalia yhteydenpitoa suvun ja perheen välillä.
Kommentit (26)
Minulle oma perhe on puoliso ja lapseni.
.
Lakkaatteko te olemasta perhe ihan kokonaan? MInulla on kaksi perhettä: lapsuudenperhe ja itse perustettu perhe.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toinen vanhempi on lisäksi kuollut. Käytännössä olen siis orpo.
Hieman paha vaan niitä välejä on pitää yksipuolisesti ja hieman turhan raskasta aina lyödä päätään samaan seinään.
Ehkä voi olla parempi, etä ilman sen suurempaa dramatiikkaa annat lapsuuden perheesi jäädä edes vähän taka-alalle elämässäsi ja keskityt omaan perheeseesi ja miehesi sukuun, jos kerran heidän kanssa tulet paremmin toimeen. Elämässäsi on onneksi paljon hyvää, älä siis jää märehtimään sitä, mikä ei ole hyvin.
toivottavasti ymmärrät, että sinussa ei ole mitään vikaa! Ehkä nyt on sellainen vaihe elämässäsi, että olet valmis kohtaamaan vanhempiesi puutteet (kun ajattelit luovuttaa). Se voi tarkoittaa surutyötä, mutta uskon, että se on myös tie parempaan oloon ja terveempään mieleen. Ehkä voisit harkita keskusteluapua/terapiaa, joka voisi tuoda korvaavia kokemuksia?
sallitaan tyttären "hylkääminen" ja poikien suosiminen ylipäätään. Miten voi olla mahdollista? Kyllä minä varmaan yrittäisin vielä kerram ja laittaisin koko porukalle yhteisen sähköpostin asiasta jos heitä ei pysty tapaamaan. Kertoisin miten ihmeissäni olen tästä hylkiön roolista ja kysyisin olenko jotakin väärin tehnyt että ansaitsen tämän osan. Kertoisin kaikki ennakkoperinnötkin ja ajokortit siinä joita ei sinulle siis suotu. Niin tajuavat että kyllä sinä pidät kirjaa ja tulet omasi saamaan. ihan vain heille kautta rantain tietoon. Yritä kerran ja katso vastaus. Sitten anna olla jos ei myötätuntoa tai katumusta enemmänkin löydy.
Mielenkiintoisia ja ehkä vähän mutkikkaitakin nämä perintöasiat. Itse olin vastikään mukana perinnönjaossa, jossa yksi pesän osakas oli ostanut vanhemmiltaan talon roimasti alennettuun hintaan hieman ennen 90-lukua. Tosiaan ei markkahintaa suoraan muutettu suoraan euroiksi vaan piti ottaa huomioon talon todellinen arvo silloin ja suhteuttaa sitä alennettuun hintaan ja ottaa huomioon vielä laman läheisyyskin. Näin saatu summa (eli talon todellisen arvon ja alennetun hinnan erotus suhteutettuna taloudelliseen tilanteeseen ja rahan arvon muuttumiseen) sitten otettiin huomioon ennakkoperintönä.
Jos yhtään raha kiinnostaa, niin minäkin neuvoisin ap:tä olemaan hanakkana sitten kun se aika koittaa. Toki pitää ymmärtää sekin, että jos suhteet ovat olleet vähän niin ja näin elinaikana niin ehkä ei kiinnostaa lusikkaansa pistää perinnönjakosotkuihin.