Lue keskustelun säännöt.
Asiat eivät aina ole sitä miltä ne näyttävät - mikä on sinun salaisuutesi?
11.01.2011 |
Toisten ihmisten elämä voi näyttää ulospäin onnelliselta ja täydelliseltä, jopa ystäville. Kaikilla on kuitenkin ristinsä kannettavana, sanotaan. Minä vaikutan itsevarmalta ja onnekkaalta. Olen hyvin koulutettu, hyvässä työssä, minulla on ihana mies ja kaunis koti ja taloudellisesti tulemme hyvin toimeen. Olemme yrittäneet lasta jo pitkään. Minulla on ollut kaksi keskenmenoa. En ole kertonut kenellekään, vaan lapsiuteluihin vastaan että emme ole vielä miettineet asiaa.
Mikä on sinun taakkasi?
Kommentit (215)
Mieheni on kaikkien unelmien täyttymys, jos on uskomista meidän lähiiirin mielipiteisiin. Hän on menestynyt, mukava, huumorintajuinen ja erittäni miellyttävä seuramies. Kohtelee minua kuin prinsessaa ja ostaa lahjoja, on tosi ihana.
Kun kotiovet sulkeutuvat, olen huora, mitäänsanomaton ämmä jota kukaan ei huolisi. Mieheni halveksii minua. Kyttää, en saa soittaa ystävilleni, en saa käydä missään...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
asutaan vuokrakämpässä, lapsia kaksi, ollaan aika pienituloisia ainakin toistaiseksi. Meillä on lemmikkejä eikä ole autoa, mutta vaikka mulla työpaikan vaihtuessa tässä kevään aikana nouseekin palkka aika huimasti, ei meillä ole aikomustakaan hankkia autoa tai omaa asuntoa. Näin on ihan hyvä meille, eikä kukaan enää nykyään kyselekään, miksemme osta omaa asuntoa tai hanki autoa. Sen sijaan siitä kysellään, aiommeko hankkia vielä lisää lapsia. Mies haluaisi kolmannen lapsen, minäkin ehkä vielä yhden, mutta saa nyt nähdä. Olemme nuoria vielä, joten aikaa on. Parisuhteemme on ihan jees, ei mikään tajunnanräjäyttävä rakkaustarina muttei nyt kovin surkeakaan. On riitoja mutta niin on rakkauttakin.
Sitten se salaisuus, jota ei tiedä edes mieheni. Ensin osuus, jonka suurin osa minut tuntevista tietää: olen nuorempana viettänyt aika levotonta ja riehakasta elämää, olin reippaasti alaikäinen kun käytin alkoholia ja huumeita. Näihin liittyi myös seksin harrastaminen vähintäänkin epämääräisissä olosuhteissa, ja vaikka sukupuolitaudeilta säästyinkin, tulin raskaaksi kun olin vasta 13-vuotias. En tehnyt aborttia, vaan lapsi syntyi, kun olin 14-vuotias. Kaikki läheiseni uskovat, että lapsi syntyi kuolleena. Todellisuudessa annoin hänet adoptoitavaksi, ja tämän tietävät vain minä, lapsen adoptiovanhemmat ja adoptiossa mukana olleet viranomaiset. Esikoiseni täyttää pian 12, ja tapaan häntä joitakin kertoja vuodessa. Mieheni, lapsi itse ja muut, jotka tietävät minun tapaavan tätä lasta joskus, uskovat, että ko. lapsi on minun entisiä hoitolapsiani - olinhan monessa perheessä säännöllisenä lastenhoitajana 15-vuotiaasta 19-vuotiaaksi, ja tosiaan joitakin näistä hoitolapsistani tapaan edelleen.
Ja niin, se nuoruuden rellestys loppui muuten siihen, kun tulin raskaaksi. Sen jälkeen olen ollut ihan kunnollinen yksilö.
ehkä pahin kiemura on se, että mulla on suhde kaverini miesystävän kanssa. Ollaan koitettu olla vain kavereita, mutta kun on paljon enemmän, niin ei se niin vain laimene.
Olemma harrastaneet usein kolminseksiä miehen hyvän ystävän kanssa. Mies on vanhimman lapsemme kummisetäkin ja aina ollut kaikin tavoin paljon mukana kuvioissa. Tämä ystävä on poikamies. Hän tulee toisinaan meille saunomaan ja voi jäädä usemmaksikin yöksi ja viettää muutenkin meillä paljon aikaa ja auttaa remonttihommissa ja muissa tälläisissä.
Minun miestäni kiihottaa nähdä minut toisen miehen kanssa ja minä nautin tämän miehen huomiosta ja läheisyydestä,jollakin tasolla voisin sanoa että rakastan häntäkin.
Mitään ei ole tapahtunut mieheni selän takana,vaan kaikki on ollut alusta asti avointa ja enemmän mieheni aloitteesta. Me viihdytään yhessä muutenkin kuin seksin merkeissä.
Kaksi lastamme ovat täydellä varmuudella avomiehelleni. En ikinä sanoisi tätä kolmatta raskautta tai lasta vahingoksi,mutta tosi asia on se,ettemme voi olla varmoja kumpi on tämän lapsen isä. Olemme sopineet että kasvatamme lapsen samoin kuin kaksi vanhempaakin,eikä isyyttä aleta selvittämään. Tämä siksi,että elämme puolisoni kanssa avoliitossa ja jos paljastuisi ettei hän ole lapsen isä,tulisi asiasta julkinen,kun lasta ei voisi kastaa hänen sukunimelleen.
Olemme tilanteet kanssa sinut,mutta joskus ahdistaa kun en voi kertoa asiasta kelleen muulle. En haluaisi retostella yksityiskohdilla,mutta tuntuu todella ettei kukaan läheinen tiedä mitä minulle oikeasti kuuluu
Mua ihmetyttää miksi te jaksatte elää näiden salaisuuksien ja kulissien kanssa? Eikö se vie ihan valtavasti energiaa?
Ei tietenkään tarvitse kaikille kertoa kaikkia omia asioitaan, mutta kyllä nyt joku keskenmenokin on sellainen asia, että voisi olla ihan lääketieteellisistä syistä järkevää kertoa siitä omille vanhemmilleen, voihan olla että heillä on ollut aikanaan samoja ongelmia ja sitä kautta saattaisi löytyä myös joku hoito, jolla keskenmenoja ei tulisi.
Samoin: kuka olikaan se joka oli eronnut väkivaltaisesta miehestään ja jostain oudosta lojaalisuudesta ei kerro muille, että mies hakkasi vaimoansa.
Omalla kohdallani kaikki huolet pienenee jos ne voi jakaa jonkun kanssa. Ja kyllä: omassa elämässä on paljon huolia, surua, sairautta jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"onnellisesti". Todellisuudessa hän tönii, halveksii ja on kerran sylkenyt päälleni suuttuessaan.
En voi erota, koska suhteemme vaati niin paljon ponnisteluja, että ovat ne mustat miehet aivan yht'ä hyviä kun valkoisetkin. :( Meillä on myös pieni lapsi.
"onnellisesti". Todellisuudessa hän tönii, halveksii ja on kerran sylkenyt päälleni suuttuessaan.
En voi erota, koska suhteemme vaati niin paljon ponnisteluja, että ovat ne mustat miehet aivan yht'ä hyviä kun valkoisetkin. :( Meillä on myös pieni lapsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua ihmetyttää miksi te jaksatte elää näiden salaisuuksien ja kulissien kanssa? Eikö se vie ihan valtavasti energiaa?
Ei tietenkään tarvitse kaikille kertoa kaikkia omia asioitaan, mutta kyllä nyt joku keskenmenokin on sellainen asia, että voisi olla ihan lääketieteellisistä syistä järkevää kertoa siitä omille vanhemmilleen, voihan olla että heillä on ollut aikanaan samoja ongelmia ja sitä kautta saattaisi löytyä myös joku hoito, jolla keskenmenoja ei tulisi.
Samoin: kuka olikaan se joka oli eronnut väkivaltaisesta miehestään ja jostain oudosta lojaalisuudesta ei kerro muille, että mies hakkasi vaimoansa.
Omalla kohdallani kaikki huolet pienenee jos ne voi jakaa jonkun kanssa. Ja kyllä: omassa elämässä on paljon huolia, surua, sairautta jne.
koska en halua tulla määritellyksi näiden asioiden kautta.
Ainoa, mitä en puhtaasta häpeästä kerro, on syömishäiriö.
Erosin jokin aika sitten, mutta kaikkea liitostani en ole kertonut kenellekään. Neuvolassa olen kertonut jonkin asian, psykologille toisen asian, kaverille kolmannen ja toiselle kaverille taas jotain.
Todella harva tietää yhtään mitään eromme syistä, olemme "turha ero" "kyllästyivät" -pari ja sukulaiset moittivat siitä avoimesti. Ja vain ihan muutamalle ihmiselle olen kertonut "pisaroita", on asioita joita en ole kertonut yhtään kenellekään. Vauvan palstalla olen ehkä sanonut kaiken, mutta eri keskuteluissa, olen ollut huolellinen etten koskaan kerro kaikkea täälläkään, jos henkilöllisyys tulisi jotenkin ilmi. Esim vain entinen neuvolaterkkari, entinen päiväkodinhoitaja ja entinen psykologi tietävät että mieheni on käyttänyt itsemurhauhkailua minun hallitsemiseeni. Vain kaksi (toisiaan tuntematonta) kaveria tietävät että miehelläni on ollut eromme jälkeen uusi naisystävä joka soitellut ja kirjoitellut minulle ja varoitellut mieheni juonivan huoltajuuden saamiseksi. Mies taas on varoittanut minua tuon naisen olevan vainoharhainen. Yksi tuttu tietää että mieheni on vainoharhaisen mustasukkainen ja saa raivokohtauksia ihan järjettömistä asioista, samalla kun itse painelee pitkin maata (kerroin koska tämä miespuolinen kaveri joutui itse mieheni aiheettoman epäilyn uhriksi ja olisi voinut saada ongelmia oman naisystävänsä kanssa).
Vain psykologi ja perhetyö tietää miehen (menneistä?) alkoholiongelmista ja aggressiivisesta käytöksestä ja rankasta henkisestä väkivallasta. Pintapuolisesti vain hekin, eivät kaikkea. Edes psykologille tai perhetyöhön en ole kertonut että mies on mm. potkaissut itkevän 1,5-vuotiaan alas sängystä kun tämä tuli paikalle meidän harrastessa seksiä. Nousin lohduttamaan itkevää lasta niin mies tuli vierelle vuoroin huutamaan ja vuoroin ilkkumaan itkevää lasta tyylillä "Itke siinä sitten saatana äitin sylissä. Vitun itkupilli, susta miestä tule."
Kenellekään en ole kertonut että eron jälkeen olen itkenyt tasan kerran, sekin sen tajuamista että nyt minulla on taas oikeus tunteisiin. Kukaan ei enää ivaa jos itken. Vain muutamalle olen uskaltanut ehkuttaa helpotustani siitä että viimeinkin sain lopetettua liittomme. Kenellekään en ole myöskään myöntänyt etten sure lasten puolesta eroa pätkääkään. Eivät he ymmärtäisi miksi uskon tämän olevan vain hyvä lapsille ellen kertoisi salaisuuksiamme.
Kaikkea vastaavaa. Ihmiset sanoivat erostamme että mehän ollaan täydellinen pari.
Ee-ei, meillä on vaan ihan mielettömän paljon mistä ei saa puhua. Eikä puhuta vieläkään, hampaat irvessä yritetään pysyä asiaväleissä ja saada lasten asiat sovittua ilman että joutuvat katkeruutemme keskiöön.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vain minä ja avomieheni tietävät, että tein abortin 19-vuotiaana. Sain sen hädin tuskin salattua, häpesin raskautta niin etten kertonut siitä koskaan kenellekään. Enkä ainakaan vanhemmilleni!!
Muuten sanoisin, että minulla ja miehelläni on juuri niin hyvä suhde kuin ulospäin näyttääkin: 23 vuotta ollaan jo kestetty toisiamme. Seksiäkin jopa harrastamme kerran kuussa, mutta silloin kun sitä harrastetaan se on TODELLA hyvää seksiä. Paljon parempaa kuin 20 vuotta sitten:).
Meillä on kolme hienoa lasta. No useimmat eivät tiedä että tyttäremme on pahastikin kehitysviiveinen. Sukulaiset eivät ota asiaa vakavasti ja muille ei oikein kehtaa kertoa. Ulospäin tytär on aina hiljainen ja kiltti, kotona varsinainen hirviö:(.
Taloudellinen tilanteemme on aika huono, sitä on kai kuitenkin aika vaikea peittää. Vaikka elämmekin omassa omakotitalossa, meillä on kaksi vanhaa autonrämää, vanhat vaatteet, emme matkustele jne.
Ehkä jonain päivänä myös pystyt näistä asioista puhumaan avoimemmin. Toisaalta, ei sekään mikään pakko ole. Aikuisella ihmisellä on toki oikeus salaisuuksiin.
Erosin jokin aika sitten, mutta kaikkea liitostani en ole kertonut kenellekään. Neuvolassa olen kertonut jonkin asian, psykologille toisen asian, kaverille kolmannen ja toiselle kaverille taas jotain. Todella harva tietää yhtään mitään eromme syistä, olemme "turha ero" "kyllästyivät" -pari ja sukulaiset moittivat siitä avoimesti. Ja vain ihan muutamalle ihmiselle olen kertonut "pisaroita", on asioita joita en ole kertonut yhtään kenellekään. Vauvan palstalla olen ehkä sanonut kaiken, mutta eri keskuteluissa, olen ollut huolellinen etten koskaan kerro kaikkea täälläkään, jos henkilöllisyys tulisi jotenkin ilmi. Esim vain entinen neuvolaterkkari, entinen päiväkodinhoitaja ja entinen psykologi tietävät että mieheni on käyttänyt itsemurhauhkailua minun hallitsemiseeni. Vain kaksi (toisiaan tuntematonta) kaveria tietävät että miehelläni on ollut eromme jälkeen uusi naisystävä joka soitellut ja kirjoitellut minulle ja varoitellut mieheni juonivan huoltajuuden saamiseksi. Mies taas on varoittanut minua tuon naisen olevan vainoharhainen. Yksi tuttu tietää että mieheni on vainoharhaisen mustasukkainen ja saa raivokohtauksia ihan järjettömistä asioista, samalla kun itse painelee pitkin maata (kerroin koska tämä miespuolinen kaveri joutui itse mieheni aiheettoman epäilyn uhriksi ja olisi voinut saada ongelmia oman naisystävänsä kanssa). Vain psykologi ja perhetyö tietää miehen (menneistä?) alkoholiongelmista ja aggressiivisesta käytöksestä ja rankasta henkisestä väkivallasta. Pintapuolisesti vain hekin, eivät kaikkea. Edes psykologille tai perhetyöhön en ole kertonut että mies on mm. potkaissut itkevän 1,5-vuotiaan alas sängystä kun tämä tuli paikalle meidän harrastessa seksiä. Nousin lohduttamaan itkevää lasta niin mies tuli vierelle vuoroin huutamaan ja vuoroin ilkkumaan itkevää lasta tyylillä "Itke siinä sitten saatana äitin sylissä. Vitun itkupilli, susta miestä tule." Kenellekään en ole kertonut että eron jälkeen olen itkenyt tasan kerran, sekin sen tajuamista että nyt minulla on taas oikeus tunteisiin. Kukaan ei enää ivaa jos itken. Vain muutamalle olen uskaltanut ehkuttaa helpotustani siitä että viimeinkin sain lopetettua liittomme. Kenellekään en ole myöskään myöntänyt etten sure lasten puolesta eroa pätkääkään. Eivät he ymmärtäisi miksi uskon tämän olevan vain hyvä lapsille ellen kertoisi salaisuuksiamme. Kaikkea vastaavaa. Ihmiset sanoivat erostamme että mehän ollaan täydellinen pari. Ee-ei, meillä on vaan ihan mielettömän paljon mistä ei saa puhua. Eikä puhuta vieläkään, hampaat irvessä yritetään pysyä asiaväleissä ja saada lasten asiat sovittua ilman että joutuvat katkeruutemme keskiöön.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
lapsen kuolema on särkenyt sydämesi.
Jaksuja.
Meidän vauva kuoli viime syksynä. Ulospäin teeskentelen, että kaikki on ihan hyvin ja olen vahva. Oikeasti sydämeni on särkynyt niin moneksi sirpaleeksi ettei sitä voi enää korjata.
Mutta miten noiden asioiden tuominen julkiseen revittelyyn olisi lasten etu? Minä sain vapauteni, enkä aio kostaa niin että lapset kärsisivät. Sopu heidän isänsä kanssa on siksi välttämätöntä. Psykologille toivon joskus voivani kertoa kaiken, mutta en tahdo asiaa juoruiltavaksi. Huoltajuusasiat ovat tällä hetkellä minusta ihanteellisesti sovittu, lapset eivät menetä isäänsä mutta eivät myöskään ole siellä pitkiä aikoja kerrallaan. En aio kertoa asioista esim neuvoloissa niin kauan kuin voin luottaa lapsilla olevan hyvä olla isänsä luona kyläillessään. Sitten tietenkin täytyy kertoa jos alan epäillä ongelmia tai mies yrittää saada huoltajuuden. (En koskaan antaisi lähivanhemmuutta hänelle vapaaehtoisesti kun tiedän mitä kaiken elinvoiman vievää helvettiä elämä hänen aurinkonsa alla on.) Ja niin kauan kuin pidän menneet salaisuuksina, mieskin todennäköisesti käyttäytyy sillä tietää että riitatilanteessa todennäköisesti vain menettäisi.
Toisaalta vähän pelkään tätä asetelmaa jossa valta onkin tavallaan siirtynyt minulle. Sen täytyy olla miehestä sietämätöntä.
Ehkä jonain päivänä myös pystyt näistä asioista puhumaan avoimemmin. Toisaalta, ei sekään mikään pakko ole. Aikuisella ihmisellä on toki oikeus salaisuuksiin.
Erosin jokin aika sitten, mutta kaikkea liitostani en ole kertonut kenellekään. Neuvolassa olen kertonut jonkin asian, psykologille toisen asian, kaverille kolmannen ja toiselle kaverille taas jotain. Todella harva tietää yhtään mitään eromme syistä, olemme "turha ero" "kyllästyivät" -pari ja sukulaiset moittivat siitä avoimesti. Ja vain ihan muutamalle ihmiselle olen kertonut "pisaroita", on asioita joita en ole kertonut yhtään kenellekään. Vauvan palstalla olen ehkä sanonut kaiken, mutta eri keskuteluissa, olen ollut huolellinen etten koskaan kerro kaikkea täälläkään, jos henkilöllisyys tulisi jotenkin ilmi. Esim vain entinen neuvolaterkkari, entinen päiväkodinhoitaja ja entinen psykologi tietävät että mieheni on käyttänyt itsemurhauhkailua minun hallitsemiseeni. Vain kaksi (toisiaan tuntematonta) kaveria tietävät että miehelläni on ollut eromme jälkeen uusi naisystävä joka soitellut ja kirjoitellut minulle ja varoitellut mieheni juonivan huoltajuuden saamiseksi. Mies taas on varoittanut minua tuon naisen olevan vainoharhainen. Yksi tuttu tietää että mieheni on vainoharhaisen mustasukkainen ja saa raivokohtauksia ihan järjettömistä asioista, samalla kun itse painelee pitkin maata (kerroin koska tämä miespuolinen kaveri joutui itse mieheni aiheettoman epäilyn uhriksi ja olisi voinut saada ongelmia oman naisystävänsä kanssa). Vain psykologi ja perhetyö tietää miehen (menneistä?) alkoholiongelmista ja aggressiivisesta käytöksestä ja rankasta henkisestä väkivallasta. Pintapuolisesti vain hekin, eivät kaikkea. Edes psykologille tai perhetyöhön en ole kertonut että mies on mm. potkaissut itkevän 1,5-vuotiaan alas sängystä kun tämä tuli paikalle meidän harrastessa seksiä. Nousin lohduttamaan itkevää lasta niin mies tuli vierelle vuoroin huutamaan ja vuoroin ilkkumaan itkevää lasta tyylillä "Itke siinä sitten saatana äitin sylissä. Vitun itkupilli, susta miestä tule." Kenellekään en ole kertonut että eron jälkeen olen itkenyt tasan kerran, sekin sen tajuamista että nyt minulla on taas oikeus tunteisiin. Kukaan ei enää ivaa jos itken. Vain muutamalle olen uskaltanut ehkuttaa helpotustani siitä että viimeinkin sain lopetettua liittomme. Kenellekään en ole myöskään myöntänyt etten sure lasten puolesta eroa pätkääkään. Eivät he ymmärtäisi miksi uskon tämän olevan vain hyvä lapsille ellen kertoisi salaisuuksiamme. Kaikkea vastaavaa. Ihmiset sanoivat erostamme että mehän ollaan täydellinen pari. Ee-ei, meillä on vaan ihan mielettömän paljon mistä ei saa puhua. Eikä puhuta vieläkään, hampaat irvessä yritetään pysyä asiaväleissä ja saada lasten asiat sovittua ilman että joutuvat katkeruutemme keskiöön.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toki ihmiset tietävät, että ollaan molemmat työttöminä, mutta eivät tiedä mikä meidän todellinen rahatilanne on.
Aina, kun postiluukkukolahtaa niin alkaa ahdistaa kaikki perintä ym kirjeet :(
Ja kaikki tämä vain koska olemme tämän laman uhreja.
Ja töitä ON TODELLA haettu jopa huonompaa kuin koulutus on, mutta emme vain onnistu sitä saamaan.
en kerro kenellekkään,että olen korviani myöten veloissa ja olen ollut pitkään masentunut. Ulospäin ei millään uskoisi!
Joten täysiä salaisuuksia minulla ei ole. MIstäni olen joskus pettänyt enkä ole kertonut. mutta siitäkin on jo vuosia, joten miksi avata asioita, jotka ovat menneisyyttä? Raha-asiani ovat rempallaan, mistä vanhempani eivät tiedä, mutta kaverit ja ystävät tietävät. On asioita, jotka eivät kuulu tietyille ihmisille. Mutta olisi ikävää salata jotakin kaikilta.
miehen firma menee konkurssiin minä hetkenä hyvänsä. Tätä on jatkunut jo monta vuotta. Minä elätän perheen. Minulla ei ole varaa ostaa itselleni mitään.
i]
Mulla on sama salaisuus.
Anoppikin ehdotteli että voisimme pitää lomaa heidän mökillään, en kehdannut sanoa ettei ole rahaa bensaan, autoa ei ole katsastettu, autoveroa ei ole maksettu, vakuutukset on rästissä.
Samoin on rästissä asuntolainat ja sähkölaskut.Naaouritkin luulee että ollan ihan keskiluokkaqista väkeä.
täsmälleen sama vastaus kuin nro. 5.
pahin on se, että multa menee luottotiedot ihan just ja lopulta sitten ulosottoon. Ja kyse ei ole ihan pienestä summasta. Onneksi miesystävälle sain kerrottua ja paras ystävä tietää, muuten hajoaisin tän alle.
Tai tunnen oloni sellaiseksi. Jotenkin assosiaatiot kulkevat minulla hyvin vilkasta linjaa ja jollen mukauta juttujani ympäristön mukaan annan omituisen kuvan itsestäni. Varsinkin nuorempana saatiin saada palautetta esim. tavattuani jonkun tutun tutun, ettei ko. henkilö tajunnut lainkaan mitä puhuin. Saatan olla mielestäni vitsikäs eikä kukaan tajua. Paitsi tietysti luottoystävät, jotka ovat valikoituneet. Eli retusoin itseäni reippasti. Ulospäin olen itsevarma menestyjä. Usein esim.töissä kiitellään sosiaalista lahjakkuuttani, välistä vaikutan ujoltakin, saatan esim. hiukan änkyttääkin korkeuden pomojen kanssa toimiessani. Mutta ujous ja kiltteys ovat todella kaukana siitä, miten koen itseni. Eli suomeksi, olen mielestäni ajatuksiltani aikamoinen sekopää, mutta harvoin sallin sen näkyä.