Suren sitä, ettei lapseni saa sisarusta

ei veljen kanssa niin leikkisikään, niin isät ja tyttäret on toisaalta sellainen combo, että siinä saattaisi mieskin olla ihan hämillään, ettei moista ole omalle osalleen halunnut.



Miehet tuppaa noihin poikiinsa lataamaan enemmän tietynlaisia odotuksia, ja yhteisiä autonrassaus ym. hetkiä. Tyttäret pääseekin sitten kietomaan isit sormensa ympärille, ja usein ovat hyvin läheisiä. Kaverini aina sanoo, että pojat tehdään äidille ja tytöt isälle.

Siis: Ap:n pitää kunnioittaa miehen tahtoa, mutta miehen ei tarvi kunnioittaa Ap:n tahtoa? Missä logiikka?

lapsia, saa aina päättää, riippumatta siitä, kumpi se on. Eli mies ei saa painostaa vaimoa äitiyteen, eikä vaimo miestä isyyteen. Ja ap:lle, voimia surutyöhön. On kyllä joitakin perheitä, joissa ajan myötä on sitten kuitenkin saatu lisää lapsia, vaikka toinen on jossain vaiheessa ollut kovastikin vastaan. Jos ette ole ihan kamalan vanhoja, mieli voi vuosien varrella muuttua.

Siis niin että se päättää joka ei halua enempää? Enemmän järkeen käy, että päätös on sen, joka sen lapsen kantaa sisällään sen noin 9kk.

Jos puolisosi haluaisi välttämättä lapsen ja sinä et, eikö silloin olisi sinulle itsestään selvää, ettei sinua voi pakottaa ryhtymään vanhemmaksi vasten tahtoasi?

Se 9 kk on kuitenki kovin lyhyt aika sen noin 20 vuoden kasvatusvastuun rinnalla... Tuskin ap:kaan tosissaan ajattelisi, että mies ei millään tavalla sitten osallistuisi tämän toisen lapsen hoitoon, varsinkin kun nyt yksilapsisena ei voi edes kuvitella sen työmäärän lisääntymistä toisen syntyessä.

Meillä on poika kohta viisi vuotta ja tyttö vuoden ja kyllä he jo nyt leikkivät myös yhdessä ja ovat kiintyneet toisiinsa. Alusta asti oli selvä asia, että lapsia toivotaan enemmän kuin yksi. Olisimme halunneet pienemmän ikäeron, mutta näitä asioita ei voi aina itse aikatauluttaa ja näinkin on ihan hyvä. Jos toista lasta ei olisi saatu, niin siitä olisi jäänyt valtava suru. Voimia ja toivotaan että asiat järjestyvät.

jos lapsella olisi sisarus. Itse olen nähnyt parissa perheessä kuinka paljon ainoat lapset vaativat vanhempien seuraa leikkihin ja kaikkeen olemiseen. Jos lapselle on sisarus, vaikka ikäeroa hiukan olisikin, ei lapsi useinkaan "vaivaa" vanhempiaan vaatimalla leikkeihin. Lapset leikkivät paljon keskenään.



Meillä on 3 lasta eivätkä koskaan odota vanhempien osallistumasta leikkeihin. Koskaan ei kukaan vingu mua kaveriksi. Toki luetaan ja pelaillaan yhdessä, mutta mä en jaksa leikkiä.

Meillä myös, on aina kaihertanut. Minä olen 5-lapsisesta perheestä, jossa vanhemmat olivat alkoholisteja, ja siksipä lapsia niin monta tulikin. Kaiken sen sekamelskan ja kaaoksen keskellä, jossa elimme lapsuutemme ja nuoruutemme, sisarukset olivat se tuki ja turva, jonka turvin elämää jaksoi. Sitä sisarukset ovat edelleen, ainakin minulle, vaikka kaikki olemme jo aikuisia, osa perheellisiä ja osa ei. Minä olen aina ollut sitä mieltä, että perustan ison perheen tai sitten en perusta perhettä ollenkaan (okei, osittain oli myös nuoruuden mustavalkoisuutta, tiedän ettei asiat aina mene niin kuin ajattelisi).



Mieheni sen sijaan on kolmilapsisesta perheestä, jossa sisarukset ovat hyvin etäisiä keskenään. Kaksi ensimmäistä lasta ovat syntyneet lyhyellä ikäerolla, ja viimeinen on oikea iltatähti, reilut 10v nuorempi kuin isommat sisaruksensa. Katraan nuorin on aina saanut suurimman osan vanhempien huomiosta, ja mieheni vanhimpana lapsena on jäänyt vähimmälle ja saanut aina kaikki syytökset niskaansa, oli syyllinen tai ei. Hän oli vakaasti päättänyt pysytellä lapsettomana, koska lasten elämä on niin kurjaa (näin kertoi, kun odotin esikoistamme).



Sitten minä tulin vahingossa raskaaksi, eli mies sai lapsen jota ei edes halunnut. Hän kuitenkin taipui siihen, että "moka" on yhtä lailla hänen tekosiaan, ja vastuunsa on kannettava (nämä olivat hänen omat sanansa, kun kerroin, ettei abortti ole vaihtoehto, vaan mies voi jäädä tai lähteä). Minä juttelin toisesta lapsesta pitkään, surin ja harmittelin aikani, ja sanoin miehellekin, etten minä voi taipua hänen tahtoonsa. Olin ja olen edelleen nuori nainen, "lapsentekoikää" on vielä parikymmentä vuotta jäljellä, enkä halua lapseni jäävän vaille sisaruksia ja sitä mahdollista turvaverkkoa, jonka sisarukset saattavat tarjota. Omien sanojensa mukaan mies suostui toiseen lapseen, jotta en ottaisi eroa hänestä.



Toisen lapsen synnyttyä mies ilmoitti jo synnytyssalissa, että hänen lapsensa olivat tässä, ja jos alan enempää hinkumaan, mies ottaa eron samantien. Minä olisin halunnut vielä lisää, ja surin taas aikani. Nyt ei kuitenkaan tullut oloa, etten voisi tyytyä pelkästään kaksilapsiseen perheeseen, vaan jotenkin aloin tottua ajatukseen ja se alkoi tuntua hyvältä. Ei enää raskauspahoinvointeja, liitoskipuja, synnytystuskia, jälkivuotoja, maitosuihkuja, jättimäisiä imetyskaapuja, yövalvomisia, vaipanvaihtoja, rääkyvän nyytin pukemista toppavaatteisiin, pukluisia vaatteita, rasvaista, päästä putoavaa tukkaa ja väsymyksestä harittavia silmiä - se alkoi kuulosta tosi hyvältä ajatukselta ja houkuttelevalta.



Nyt on sitten meillä kelkka kääntänyt suuntaansa ihan täysin, sillä mies on alkanut haikailemaan kolmannen lapsen perään. Hän yhtenä iltana istahti viereeni kuin Euroopan omistaja ja totesi, että kyllä hän sittenkin oikeastaan haluaisi sen kolmannen lapsen. Kun minä sanoin, että minä en, alkoivat riidat. Minä olen lastenvihaaja ja hirviö-äiti, itsekäs ja piittaamaton, koska kiellän mieheltä kolmannen lapsen. Mies on useasti kiittänyt luojaansa siitä, että on mies, ja hänellä riittää aikaa perustaa vaikka kymmenen uutta perhettä, ja minun on kuulemma turha tulla valittamaan hänelle sitten, kun haluankin sen kolmannen lapsen ja hän on löytänyt paremman naisen, joka sen hänelle synnyttää.



Niin, että tässä sitä puntaroidaan sen kanssa, lähdenkö yrittämään kolmatta lasta vastoin omaa tahtoani, koska mies sen haluaa, vai pidänkö kiinni omasta tahdostani ja hajotan perheen sen vuoksi.

kun meidän perheessä ei tällaiseen ylellisyyteen ole varaa. Ehkä se onkin ongelmana monissa perheissä: lapsilukumäärä on niin tiukasti omissa käsissä, että kuvitellaan sen avulla hallitsevan ihan kaikkea elämässä.



Meillä lapset eivät ole tulleet itsestään. Takana on vuosikausien rankat hoidot ja pettymykset, kammottavat pohdinnat iltaisin, että mitä sitten jos ei ikinä saadakaan lasta... Nyt meillä on kaksi lasta, kaksi mieletöntä ihmettä, ja mies ilmoitti heti viikon kuopuksen syntymän jälkeen, että kyllähän me vielä panostetaan yhteen tällaiseen, sillä ovathan nämä niin ihmeellisiä. :)



Itse en oikein tiedä. Tottakai haluaisin lapsen, mutta rankat hoidot eivät houkuta, ja rahaakin siihen palaa ihan kiitettävästi. Silti olen itsekin sitä mieltä, että tässä asiassa ei voi ajatella vain itseään. Jos meillä on mahdollisuus saada vielä yksi ihme, toki me teemme kaikkemme, että sellaisen saamme. Viis rahasta tai vaivasta tai siitä, että on rankkaa. Jos on tunne, että meille mahtuisi vielä yksi, niin toki pitää tehdä kaikkensa, että se yksi saa mahdollisuuden. Meillä kun on aina se riski, että kaikesta panostuksesta huolimatta emme sitä yhtä saa. Mutta jos saammekin, on se varmasti kaiken vaivan arvoista.



Kaikki te, jotka olette sitä mieltä, että lapsiluku oli tässä: miettikääpä todella tarkkaan, miksi näin ajattelette. Ei ole kiva katua myöhemmin.

Siis: Ap:n pitää kunnioittaa miehen tahtoa, mutta miehen ei tarvi kunnioittaa Ap:n tahtoa? Missä logiikka?

lapsia, saa aina päättää, riippumatta siitä, kumpi se on. Eli mies ei saa painostaa vaimoa äitiyteen, eikä vaimo miestä isyyteen. Ja ap:lle, voimia surutyöhön. On kyllä joitakin perheitä, joissa ajan myötä on sitten kuitenkin saatu lisää lapsia, vaikka toinen on jossain vaiheessa ollut kovastikin vastaan. Jos ette ole ihan kamalan vanhoja, mieli voi vuosien varrella muuttua.

Siis niin että se päättää joka ei halua enempää? Enemmän järkeen käy, että päätös on sen, joka sen lapsen kantaa sisällään sen noin 9kk.

Jos puolisosi haluaisi välttämättä lapsen ja sinä et, eikö silloin olisi sinulle itsestään selvää, ettei sinua voi pakottaa ryhtymään vanhemmaksi vasten tahtoasi?

Mutta kuitenkin ei voi pakottaa olemaan ryhtymättä vanhemmaksi, tajuatko?

Sitä paitsi minun mieheni kanssa ei moista ongelmaa ole, kumpikaan ei tässä vaiheessa halua lapsia, ja sitten kun niitä tulee, niin määrä katsotaan sitten. Mieheni kun _kunnioittaa_ minun mielipiteitäni, ja olen varma että jos tulee määrän suhteen erimielisyyksiä, saamme aikaan kompromissin.

Siis: Ap:n pitää kunnioittaa miehen tahtoa, mutta miehen ei tarvi kunnioittaa Ap:n tahtoa? Missä logiikka?

lapsia, saa aina päättää, riippumatta siitä, kumpi se on. Eli mies ei saa painostaa vaimoa äitiyteen, eikä vaimo miestä isyyteen. Ja ap:lle, voimia surutyöhön. On kyllä joitakin perheitä, joissa ajan myötä on sitten kuitenkin saatu lisää lapsia, vaikka toinen on jossain vaiheessa ollut kovastikin vastaan. Jos ette ole ihan kamalan vanhoja, mieli voi vuosien varrella muuttua.

Siis niin että se päättää joka ei halua enempää? Enemmän järkeen käy, että päätös on sen, joka sen lapsen kantaa sisällään sen noin 9kk.

Jos puolisosi haluaisi välttämättä lapsen ja sinä et, eikö silloin olisi sinulle itsestään selvää, ettei sinua voi pakottaa ryhtymään vanhemmaksi vasten tahtoasi?

Mutta kuitenkin ei voi pakottaa olemaan ryhtymättä vanhemmaksi, tajuatko? Sitä paitsi minun mieheni kanssa ei moista ongelmaa ole, kumpikaan ei tässä vaiheessa halua lapsia, ja sitten kun niitä tulee, niin määrä katsotaan sitten. Mieheni kun _kunnioittaa_ minun mielipiteitäni, ja olen varma että jos tulee määrän suhteen erimielisyyksiä, saamme aikaan kompromissin.

Mielestäni sen sana painaa enemmän, joka ei lasta halua. Eli lasta haluavaa ei voi pakottaa olemaan hankkimatta lapsia, mutta ne pitää, karua kyllä, hankkia sitten jonkun sellaisen kanssa, joka myös haluaa lasta. Se vastuu lapsesta on niin suuri, ja kestää niin monta vuotta, että ketään ei vain yksinkertaisesti voi pakottaa siihen.

t. kahden äiti

Emme ole kovin vanhoja, joten aikaa on biologisessa mielessä. Mutta jos lapsi saa 10 vuotta nuoremman sisaruksen, niin onko siitä iloa kummallekaan?

ap

Hohhoijaa. On sullakin murheet. Vaihda miestä! Tule salaa raskaaksi?

t: en voi saada toista lasta, kohtu puuttuu