Sodista puheenollen: tiedätkö missä ja milloin (iso)isoisäsi taisteli ja miten hänelle kävi?

sotimaan ja siinä vaiheessa kun täydennysjoukkoja haettiin, ei hän kahden sankarivainajan isänä joutunut sotaan. Äitini isä oli esikuntatehtävissä Helsingissä.

Mun menneisyyden suuri häpeäpilkku.

ja toisen maailmansodan aikaan jo liian vanha sotaan (yli 60v)



Äidin isä puolestaan oli n. 10-vuotias toisen maailmansodan aikaan. Hänen isästään en tiedä, mutta ei ainakaan kuollut sodassa. Äidinäidinisä kuoli ennen toista maailmansotaa ja oli liian nuori itsenäisyyssotaan.

Kumpikin oli sodassa, mutta en tiedä milloin ja missä.



Toinen, jo kuollut pappani, oli yksijalkainen, mutta en edes tiedä menettikö jalkansa sodassa vai sen jälkeen. Asuin jopa heidän kanssaan pienenä monta vuotta ja olimme tekemisissä paljon kun olin lapsi.



Toinen pappani on vielä hengissä ja suht terve ja teräväpäinenkin, vaikka ikä lähestyykin 100vuotta. Hän ei ole myöskään puhunut mitään sodasta.



Sen verran vain tiedän että vanhempani ovat sitä sodanjälkeistä suurta ikäluokkaa (45-46) ja perheidensä esikoisia. Joten lastentekoon ryhdyttiin kun sota loppui.

Toinen oli sodassa -42-44 ja toinen -41-44. Kumpikin selvisi ihan hengissä, toisella jäi lievä sotavamma (sirpaleita kyynärpäässä ja kättä ei saanut ihan suoraksi), mutta teki normaalisti töitä elämänsä.



Toinen oli Syvärillä ja jatkosodan lopussa Kannaksella. Toinen oli Kannaksella koko ajan. Tiedän jopa taistelupaikkoja, joissa ovat olleet. Yksittäisiä juttuja olen kuullu toiselta suoraan ja isältä sitten hänen isänsä kertomana. Jotain pelosta ja siitä, kun ihmiset tuli hulluksi. Myös "hupaisia" juttuja ja sattumuksia, ja tarinoita, kuinka panokset loppui, kun oli just hyvä paikka tappaa ryssiä...

Sotilaspassista olen lueskellut. Hän oli 18-vuotias lähtiessään jatkosotaan tarkka-ampujaksi. Menetti sodassa toisen jalkansa, muttei ikinä antanut sen hidastaa tahtia. Sodasta ei kuitenkaan meille lapsenlapsille paljon puheltu. Nyt, kun pappaa ei enää ole, harmittaa, etten aikoinaan tajunnut kyselläkään mitään. Vaikken tiedä, olisiko hän ylipäätään välittänyt niitä aikoja enää muistella. Toinenkin pappani oli sodassa, mutta hän jäi minulle etäisemmäksi, joten hänen sotataipaleensa on jäänyt hämärän peittoon.

siunattu, "ruumis jäänyt kentälle tai tuhoutunut."



Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tiedosto



http://kronos.narc.fi/menehtyneet/index.php

Vanhempi papoista oli jo talvisodassa, haavoittui kasvoihin jatkosodassa Kiestingin suunnalla ja kotiutettiin Lapin sodan keskivaiheilla Pelkosenniemellä. Sodan alkaessa hänellä oli jo lapsia.



Nuorempi lähti vapaaehtoisena talvisotaan ja osallistui taisteluihin jatkosodassa. Sai Kiestingissä sen verran siipeensä, että ei osallistunut varsinaisiin taisteluihin enää sen jälkeen. Jäi kapiaiseksi sodan jälkeen vielä pariksi vuodeksi. Isä sai alkunsa toipumisloman ansiosta ja syntyi jatkosodan aikoihin.

vanha (reilusti yli 40v). Teki sitten niitä muita hommia... nyt on nimi niille ihan hukassa. Sisällissodan aikaan oli parikymppinen, mutten todellakaan tiedä, osallistuiko taisteluihin.



Äidin isä oli reilu parikymppinen (1940-luvulla) ja oli ainakin Rukajärvellä mukana taisteluissa. Kuoli, kun olin alta 10v, joten en paljoakaan tiedä.

vanha (reilusti yli 40v). Teki sitten niitä muita hommia... nyt on nimi niille ihan hukassa. Sisällissodan aikaan oli parikymppinen, mutten todellakaan tiedä, osallistuiko taisteluihin.

Äidin isä oli reilu parikymppinen (1940-luvulla) ja oli ainakin Rukajärvellä mukana taisteluissa. Kuoli, kun olin alta 10v, joten en paljoakaan tiedä.

Äidin isä siis selvisi sodasta haavoittumatta. Kuoli sitten vanhempana sairauksiin...

Toinen pappa oli Raatteentiellä, haavoittui kranaatinsirpaleista. Myös kuulo vaurioitui. Vastasi kysymyksiin ja alkoi joskus itsekin kertoa sodasta, varsinkin jos oli ensin ottanut hörpyn kuperkeikkajuomaa.



Toisella papalla keuhkotauti jo nuorena, vapautettu rintamalta. Osallistui valmistamalla ammuksia, tarkemmin en tiedä, eikä aisiata ole juurikaan puhuttu. Pappa kuoli keuhkotautiin paljon ennen mun syntymääni.

Äitini isän isä joutui sodassa punaisten puolelle, vaikka oli sotaan kykenemätön. Hän pystyi kuitenkin kävelemään, joten hänestä tehtiin passintarkastaja.



Sodan päätyttyä joutui Suomenlinnaan vankileirille. Näistä ajoista ei koskaan, ikinä puhunut mitään perheelleen. Kotiuduttaan vaarini näki hänet ensimmäistä kertaa vasta parin päivän päästä. Vaarini kertoi, ettei tunnistanut isäänsä ollenkaan, oli kuin haamu.



Vaarini puolestaan taisteli talvi- ja jatkosodissa. Hän haavoittui rintamalla, mutta selvisi hengissä. Hänet haavoittaneesta luodista vaarini teetätti kaulakorun, joka on nyt minulla :).



Vaarillani kävi uskomaton tuuri useita kertoja sodan aikana. Eräänkin kerran hänelle oli annettu lupa lähteä lomalle, mutta hän myöhästyi junasta. Samainen juna pommitettiin maan tasalle.



Hän myös palveli paikkakunnalla, jossa asumme nykyään perheeni kanssa. Omakotitalomme on rakennettu paikkaan, jossa kulki sotien aikana hiihtolatu. Vaarini asui viimeiset vuotensa kanssamme ja hänen sänkynsä oli tuon entisajan hiihtoladun päällä.



Isäni puolen osallistumisesta taisteluihin en paljoa tiedä, sillä isäni oli pohjois-irlantilainen.. sen tiedän, että setäni osallistui etelä-afrikassa orjien vapauttamiseen ja kaivostyöläisten kapinoihin. Hän kuoli muutama vuosi sitten koettuaan lukuisia aivohalvauksia.

Jotain ylimalkaista, miten nyt lapsille asioita kerrotaan. Ei sotajutuista lasten kuullen ole puhuttu, enkä muista että oltaisiin oikeastaan edes kyselty.

toinen oli vankileirillä vartijana. siitä ei koskaan puhunut, oli kokenut sen niin kammottavana asiana. Joutui tekemään siellä käskystä niin ihmistä alentava asioita, että itku tuli aina kun niitä asioita muisteli.

Äitini isoisä oli jonkin sortin lentäjä. Putosi Venäjän puolelle ja paleltui. Selvisi kuitenkin hengissä, mutta kuoli neljä vuotta sodan jälkeen("saamiinsa vammoihin"). Haudattiin ensin sankarihautaan, mutta sen jälkeen jokin taho päätti ettei ukko mikään sankari olekaan ja hänet siirrettiin tavalliseen hautaan. Kolme vuotta myöhemmin häntä pidettiin taas sankarina joten hänet siirrettiin jälleen sankarihautaan, jossa nyt siis on haudattuna. Äitini mummi ei edes mennyr viimeisiin hautajaisiin...

Toinen isoisä kertoi tarkkaan kaikkea yksityiskohtaisesti. Jopa tunnelmaa sai selville. Painajaiset katosivat, kun hän yhtäkkiä alkoi kertoa kaikesta perheelle useiden vuosien jälkeen sodan päätyttyä. Olin itse aika pieni, kun jo kuulin näitä juttuja. Ei ollut kaunista kuunneltavaa, mutta niihin tottui.



Toinen isoisä oli SS-joukoissa, pieni joukko suomalaisia oli saksalaisten joukkojen mukana. Sillä ei pahemmin ylpeilty, mutta vaivihkaista tarinaa on, missä hän on ollut. Hänen reissunsa poikkesi yleisestä Suomen sotahistoriasta ja paljon!

mutta Talvisodassa äitini vaari haavoittui pahasti olkapäähän ja hän kärsi siitä koko loppu elämänsä. Isäni vaari taas kuoli Jatkosodassa.

Sisällissodassa Isomummini äiti meinattiin ampua punaisten toimesta.Punaiset ampuivat heidän tilallaan lehmät ja kanat. Isomummoni veli loikkasi punaisten puolelle ja hänet ammuttiin.

pappa haavoittui Kirvesmäessä (1944?). Kranaatin sirpaleet veivät toisen keuhkon. Muita taistelupaikkoja oli Taipaleen joki, Terenttilä, Kivennapa eli ihan etulinjassa. Toisen puolen isovanhemmat olivat juuri samoilta seuduilta evakkoja.

äitinikin on jo kuollut enkä voi enää kysyä. Harmi en siis tiedä. Äitini isä oli sodassa. Kun tuli sodasta, äitini pelkäsi häntä, koska ei enää muistanut häntä, jotain painajaisia taisi ainakin nähdä. Mummoni veljet siinä aiemmassa, osa heistä kuoli siellä, enkä tosiaan tiedä, missä olivat.En tiedä, oliko tuon mummoni mies, siis pappapi sodassa. Eipä koskaan tullut mieleeni kysyä ja nyt taitaa ollamyöhäistä.

mutta äidinisä oli jonkin sortin lentoteknikko ja lenteli työnsä puolesta pitkin Eurooppaa sodan aikana. Lähinnä Saksassa kun kävivät kuulemma sieltä hakemassa neuvoa lentosotaan ja koneiden rakentamiseen. Mulla on tuolla varastossani pari isoa matka-arkkua niiltä reissuilta...