Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Jos jätän lapseni, niin tulenko aina katumaan sitä? ov
01.01.2011 |
Olen 4- ja 1-vuotiaiden lasten äiti, ja totaalisen väsynyt lapsiperhe-elämään. Tunnen olevani kotiorja ja tunnen menettäneeni kaiken oman elämän lasten myötä.
Parisuhde menee päin helvettiä, en haluaisi enää edes nähdä miestäni. Seksiä on harrastettu viimeksi joskus kesällä, ja toivottavasti ei koskaan enää tarvitse.
Ero tuntuu ainoalta oikealta vaihtoehdolta, mutta en usko että jaksan yksihuoltajuutta. Olen miettinyt että jättäisin lapsen miehelleni. 4-vuotiaan kanssa on niin paljon ongelmia liittyen syömiseen ja nukkumiseen että olisin ihan kiitollinen jos pääsisin eroon niistä ongelmista. 1-vuotias sen sijaan on aivan ihana ja häntä tulen varmasti ikävöimään.
Miten te, jotka olette jättäneet lapset isälleen erossa olette pärjänneet? Tuleeko lapsia ikävä? Tottakai näkisin lapsia silloin tälllöin, mutta en halua enää elää arkea lasten kanssa, joten viikonloppuvanhemmuus tuntuu helpotukselta.
Kommentit (23)
Hommaa apua ja äkkiä. Olet saattanut kaksi lasta maailmaan ja olet heistä äitinä vastuussa. Pilaat heidän elämäsi jos et hae apua ja näin käy myös jos teet itsemurhan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hassua että täällä tosiaan lässytetään tuollaista "tulet katumaan " jne. Meitä etä-äitejäkin kuitenkin on, koska on erilaisia tilanteita ja perheitä. Itse olin myös totaalisen väsynyt, olin varma että joudun suljetulle osastolle jos en pääse ulos perheestä ja kokopäiväisestä äitiydestä. Ja ihan turha tulla kyselemään että miten ylipäätään päädyin äidiksi tai etten rakasta lapsiani. Juuri rakkauttahan on ymmärtää ettei ole sitä mitä lapset tarvitsevat tai että on jopa haitaksi omille lapsilleen. Nyt etä-äitinä minulla on sopivasti aikaa itselleni ja jaksan lapsia paljon paremmin. Ratkaisu, jonka mies tehdessään ei saa mitään äimistelyjä osakseen...
Huono parisuhde saa KAIKEN tuntumaan tuplasti raskaammalta.Kun olet yksin,ei tule edes sitä fiilistä että "miksei toi tee mitään" "miksei toi sitä ja tätä".Hoidat asiat ja elät elämääsi eteenpäin.
Itse mietin lähinnä lasten tuntemuksia erotessani,en pelkästään omiani.Jos olet nyt ollut heidän pääsääntöinen hoitajansa,he kokevat lähtemisesi kyllä hylkäämisenä.
Tehkää joustava yhteishuoltajuus-sopimus,ei tarvitse kummankaan olla yh tai luopua lapsistaan
Vaikean tilanteen edessä olet. Itse en voisi enkä pystyisi koskaa jättämään lapsiani, he ovat elämäni!! Toivon, että pyytäisit ensin apua vaikka neuvolan kautta ja hakisitten perheenä helpotusta arkeenne. Syömis ja nukkumis jutut eivät kuitenkaan ole ikuisesti hankalia. Oletko käynyt puhumassa pahaa oloasi kenellekään, eihän sinulla vain ole masennusta. Huono parisuhde on varmasti vaikeaa ja jos ette halua hakea suhteeseenne apua ettekä pysty yhdessä elämään niin ero voi olla oikea mutta ÄLÄ jätä lapsiasi hakematta ensin apua. Olet sen heille velkaa!
Mietin itse samaa ennen eroa ja eron jälkeenkin (lapset jäi siis minulle) mutta nyt oltuani yh jo hyvän aikaa elämä luistaa.. ex ei juurikaan auttele minua... saat kyllä apua muualtakin jos on ongelmia esim jaksamisen kanssa..
Kaikkea hyvää sinulle ja lapsillesi,
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja juuri on tosi raskasta. Olen syönyt mielialalääkkeitä reilu puoli vuotta kun ajattelin itsekin että jos nämä tuntemukset olisivat masennusta, mutta ei.
Tunnen menettäneeni vapauteni, lapset ovat kuin pallo jalassa. Toisaalta luulisi että lapsille olisi parempi jos eroaisimme nyt kun lapset ovat vielä tosi pieniä, eipä tuo 1-vuotiaskaan kovin paljon perhe-elämästä tulisi jälkeenpäin muistamaan. :(
Jollain tasolla tuntuu että äitiys ei vaan ole se mun juttu, mutta voiko niin olla? Vai laitetaanko se kaikki masennuksen tms. piikkiin jos tällaista menee sanomaan ääneen ammattilaisille?
Neuvolasta ei ollut apua, siellä olen moneen otteesee puhunut, mutta th vaan nyökkäilee ja voivottelee että sellasta se on.
Ymmärrän kyllä että lasten takia pitäisi hakea apua, mutta mistä sitä oikein voisi saada?
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teidän pitäisi kyllä hakea ulkopuolista apua lastenne vuoksi. Jos suhde on huonossa jamassa niin kyllähän lapset sen huomaavat. Ja tietysti yksivuotias kokee eronkin hyvin voimakkaasti ja hänelle jää muistikuvia perhe-elämästä ja siitä, että äiti häviää kuvioista lähes kokonaan. Minusta sinun ja koko teidän perheen pitäisi hakea apua jotta selviätte tästä hankaluudesta mahdollisimman hyvin. Jos ei neuvolantäti auta niin sitten mene lääkärin puheille. Jostain tilannetta pitää lähteä purkamaan.
niin se tunne on totta. Niinhän sä oletkin menettänyt paljon vapaudestasi kun on tullut lapsia. Niin sen kuuluukin mennä. Se on normaalia. Jos tunnet, että äitiys ei ole sun juttu, sekin on seurausta siitä, että panikoit sitä vapauden menetystä. Se nyt vain on niin, että nyt sun on aika aikuistua ja lopettaa haikailu vapauden perään. Se aika mitä nuoruudessa oli, on peruuttamattomasti taaksejäänyttä elämää. Sä olet nyt äiti, halusit tai etä ja vanhemmuuteen kuuluu vastuu. Aikuinen ottaa vastuun lapsesta, vaikka aina kaikki asiat eivät huvittaisi. Tämä on tylyä puhetta, mutta olen sitä mieltä, että tarvitset nyt sen, että heräät näkemään todellisuuden. Ihminen ei voi tehdä aina sitä, mikä huvittaa. Joskus pitää tehdä niitä asioita, mitkä eivät ole niin miellyttäviä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
näin. Sinä olet nyt äiti. Kanna vastuusi, kun olet lapset tähän maailmaan saattanut. Joku päivä huomaat, että elämä oikeasti on jo helpompaa ja lapset rakkainta mitä tiedät!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja lääkärikin tosiaan määräsi tuon mielialalääkityksen.
Millaista apua voisin hakea?
Elämäni oli oikein hyvää ennen lapsia, pidi työstäni ja rakastin miehen kanssa elämistä ja sitä vapautta että sain tehdä mitä halusin. Jotenkin vaan alkoi biologinen kello tikittää, olisi pitänyt tajuta vaimentaa se ajoissa!
Nyt haaveilen siitä että voisin elää vai ITSELLENI, kukaan ei sotkisi kotiani tai häiritsisi aamupalaani. Tiedän että muutaman vuoden päästä tilanne on jo erilainen, mutta en jaksa niitä vuosia näin.
Lapset varmasti oireilevat, ja siitä on tullut paha kierre. Minä olen alkanut inhoamaan tun 4-vuotiaan käytöstä, enkä tarjoa sille enää edes ruokaa kun kieltäytyy kuitenkin syömästä. Ja nukkumaan meno on ihan järkyttävä show, lapsi nukahti n. 15 min sitten 2,5 tunnin raivoamisen jälkeen. En enää jaksa varsinkaan yksin näitä iltoja, useimmiten mene pihalle lumitöihin ja annan lapsen raivota yksin sisällä. Mä oikeasti haluaisin lapsista eroon, elää ihmismäistä elämää.
Eniten pelottaa se että kadunko jälkeenpäin jos nyt lähden.
ap
vailla mitään harmeja ja tahtoikiään. Kunhan 2-vuotta lähestyy, alkaa oma irtaantuminen.
Haluatko todella pahan olosi takia irrottaa myös sisarukset toisistaan?
Mene ihmeessä keskustelemaan jonkun ulkopuolisen knassa ongelmistasi. Jos jätät lapset ja ryhdyt viikonloppu äidiksi, jätä heidät molemmat, älä vain toista. Sisaruus on kuitenkin tärkeä ihmissuhde koko elämän kannalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja paljon.
Neuvoni on, että yritä sinnitellä, hanki mahdollisimman paljon apuja (lastenhoitajia) ja muuta asenteesi, se onnistuu kyllä vaikka vaatii sinnikästä harjoittelua!
Katkaise kielteiset ajatusmallit, eli aina kun huomaat ajattelevasi miten raskasta lasten kanssa on, tai miten olet väsynyt tai miten lapset tuntuvat pallolta jalassa tms. niin ravistele ajatus pois päästäsi sanomalla ääneen positiivisia asioita lapsistasi ja perheestäsi ja äitiydestä, ja toistele niitä itsellesi.
Kuulostaa typerältä, mutta toimii.
Ja tämäkin kuulostaa hassulta ja ehkä järjenvastaiselta, mutta mitä enemmän keskityt lapsiisi ja yrität tehdä heitä onnelliseksi, sitä onnellisempi _sinusta_ tulee. Usko pois!
Kaikenlisäksi aika kuluu nopeaan, koko ajan helpottaa. Tsemppiä!
silloin tällöin.
Kaksi päivää ystävän luona ja kaipaat ja ikävöit lapsiasi! :)
Vaikka mies ja parisuhde olisi kurjaa, niin lapset ovat syyttömiä.
He kaipaavat sinua ja sinä heitä. Sinä olet se jolle lapset jakavat ilon ja surun! Sinun tehtäväsi on kasvattaa lapset!
Ole kiltti ja jätä lasten hankinta, älä hanki enempää. Mutta huolehdi hyvin nykyisistä. Kiität siitä myöhemmin. Voitte olla hyviä ystäviä tulevaisuudessa ja saat olla mummo lapsenlapsille.
Kuka tahansa lääkäri voi kirjoittaa sulle lähetteen esim. mielenterveystoimistoon. Jos olet työterveyden piirissä, niin voit saada ilmaisia käyntejä työterveyden psykologille. Joissain kaupungeissa voi soittaa perheneuvolaan ja kysyä voivatko he auttaa teitä.
Joskus on helpompaa puhua, jos on tehnyt listan asioista. Silloin mikään tärkeä ei unohdu ja lääkärit yms joskus ymmärtää listoja paremmin kuin puhetta.
Masentuneena ei kannata tehdä isoja päätöksiä. Elämä näyttää niin erilaiselta kun saa voimansa takaisin. Ja mitä nopeammin haet apua, sitä nopeammin pääset jonoon ja saat sitä.
Tsemppiä!
ja lääkärikin tosiaan määräsi tuon mielialalääkityksen. Millaista apua voisin hakea? Elämäni oli oikein hyvää ennen lapsia, pidi työstäni ja rakastin miehen kanssa elämistä ja sitä vapautta että sain tehdä mitä halusin. Jotenkin vaan alkoi biologinen kello tikittää, olisi pitänyt tajuta vaimentaa se ajoissa! Nyt haaveilen siitä että voisin elää vai ITSELLENI, kukaan ei sotkisi kotiani tai häiritsisi aamupalaani. Tiedän että muutaman vuoden päästä tilanne on jo erilainen, mutta en jaksa niitä vuosia näin. Lapset varmasti oireilevat, ja siitä on tullut paha kierre. Minä olen alkanut inhoamaan tun 4-vuotiaan käytöstä, enkä tarjoa sille enää edes ruokaa kun kieltäytyy kuitenkin syömästä. Ja nukkumaan meno on ihan järkyttävä show, lapsi nukahti n. 15 min sitten 2,5 tunnin raivoamisen jälkeen. En enää jaksa varsinkaan yksin näitä iltoja, useimmiten mene pihalle lumitöihin ja annan lapsen raivota yksin sisällä. Mä oikeasti haluaisin lapsista eroon, elää ihmismäistä elämää. Eniten pelottaa se että kadunko jälkeenpäin jos nyt lähden. ap
se ei ole ratkaisu. Kasvatusongelmiin voit saada apua perheneuvolasta ja kasvatusoppaista (kirjastosta). Ja sen lisäksi sinun on tehtävä ihan tieten tahtoen luja päätös, että alat rakastaa sitä nelivuotiasta. Se rakkaus on tahdon asia ja sinä kykenet siihen. Haaveita siitä, että saat elää itsellesi, sinulla saa olla. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että sinun tulee hylätä lapsesi. Mene omalääkärille ja pyydä lähetettä terapiaan. Parasta olisi nyt aikuistua ja tajuta se vastuu, mikä sinulla on.
Vaikuttaa siltä, että olet ihan poikki. Pystyisitkö viemään lapset esim. isovanhemmilleen yöhoitoon? Ottamaan ihan kunnolla omaa aikaa, vaikka kokonaisen viikonlopun? Itsekin muistan, että lasten ollessa pienempiä oli välillä täysin toivoton olo. Iso vastuu ja unenpuute ja mies ei ota mitään vastuuta.. Mutta kun sai joskus vapaata (minä suorastaan vaadin tällaisia vapaita välillä, autuaallista olla yksin kotona ilman mitään velvotteita!), sen jälkeen jaksoi taas ihan eri lailla hoitaa lapsia.
Nyt se on 8v ja on TODELLA paljon helpompaa.Tänäänkin niin liikuttavasti halasi ja pussasi vaikka onkin jo niin iso poika olevinaan :)
On sinun osasi kestää tämä vaihe,ei aikuinen ihminen voi lapsiaan jättää sen takia että haluaa syödä aamupalan rauhassa! Haloo nainen,kanna vastuusi.
Lemmikkikoiran tms voi aina antaa uuteen kotiin ja toivoa parasta, mutta lasta ei voi.Se on sinun kun olet sen kerran päättänyt synnyttää.
Alue: Aihe vapaa
Ap, mitä kuuluu nykyään? Googletin aihetta ja löysin ketjusi...olen jättämässä perheeni, syynä se etten jaksa enää. Toinen lapsista oireilee jo psyykkisesti, minä olen ollut kamala häntä kohtaan (mm. väkivaltainen) enkä saa kierrettä poikki. Ehkä surullisinta on se, että en edes tahdo hakea apua- minua oksettaa ajatuskin jostain lässynlää-terapiasta ja vuorovaikutuspelleilyistä. Juuri nyt tahdon vaan olla yksin, rauhassa. Jos se ei ala pian onnistumaan, lähden täältä oman käden kautta. Nykytilanne on sietämätön.
Teille, jotka sanotte että ap tulee "varmasti katumaan" jos jättää lapsensa: mistä tiedätte? Itse olette niin kiinni lapsissanne että ette voisi edes kuvitella elävänne ilman heitä. Entä me, jotka emme näin koe? Me, jotka olemme väsyneitä emmekä nauti lapsistamme? Mitä katumista meillä olisi?