Vihaan raskaana olemista..

Aina vannoin, että tää on vika kerta. Nyt on kalme ja ikäeroa aina noin 8 vuotta. Jos taas 7 vuoden kuluessa unohdan viimeisimmän raskauden vaivat ja alan havittelemaan neljättä, olen jo 45, joten ehkä nyt pysyn lupauksessani. Tsemppiä kaikille kärsiville!

Vierailija kirjoitti:

ja välillä ihan tosissani vihaankin. Olen aika varma, ettei synnytys periaatteessa voi olla pahempi kun raskaus, sillä se kuitenkin kestää sen n. vuorokauden ja on ohi, kun tätä taapertamista ja uusia vaivoja riittää vaan ja riittää. Ja minulla on siis ollut "helppo" raskaus, ei pahoinvointeja, liitoskipuja tai mitään. Ei tää silti kivaa ole.

Eniten syytän vitutuksen synnyssä sitä omituista glorifioitua kuvaa, jota raskausajasta tuputetaan. Kaikkea sitä hehkumista ja itseen keskittymistä ja muuta sontaa mitä neuvolan lehtiset pursuavat. Jos meidän kulttuurissa myönnettäisiin, että suurimmaksi osaksi tämä on raskasta ja kamalaa, niin voisi olla helpottunut vaan siitä, ettei se ollutkaan niin kamalaa, kun oli pelännyt. Nyt kun tungetaan ruusunpunaisia kuvitelmia joka puolelta siitä miten ihmeellistä aikaa tämä muka on, niin ottaa vaan päähän. Loppujen lopuksi on kuitenkin aikamoinen tabu edelleen sanoa, että vihaa raskaana olemista, koska meilläkin suurimmalla osalla on tarve pehmentää ja selitellä sitä sanomalla heti perään, että odotamme kuitenkin sitä vauvaa innolla ja odotus kyllä palkitaan ja tietenkään ei tarkoiteta ettei haluttais olla raskaana. Sama pätee siihen vauva-aikaan. Vauva-aika on ihan kamalaa kans, kun kaikki pyörii vaan sen rääpäleen ehdoilla. Mutta sen sanominen on aika hankalaa ja sitten pitää pehmentää, että onhan se tietysti ihanaakin, kun on se pieni siinä tuhisemassa jne. Negatiivisten tunteiden ilmaiseminen äitiyteen liittyen kun ei ole ihan sopivaa edelleenkään, vaikka toki ollaan edetty viime vuosikymmeninä huimasti siinäkin. Kuitenkin kaikki vähänkin järkevät ihmiset ymmärtävät sen, että raskaus on raskasta ja vauva-arki on raskasta ja molempia saa inhota ja vihata ilman, että tarkoittaa haluavansa eroon koko lapsesta tai vihaavansa sitä lasta... Tabut vaan on tiukassa.

Tämä! Summaa niin hyvin sen, mitä ajattelen raskaana olemisesta. Ensimmäinen (ja viimeinen) raskaus siis meneillään, ikääkin jo 36 vuotta, mutta silti yllätti, miten raskasta hommaa tämä on. Mulla on lisäksi ollut helpommasta päästä raskaus, jos ei ekaa kolmannesta lasketa. Positiivista on se, että ennen raskaaksi tuloa pelkäsin synnytystä niin jumalattomasti, että mietin tosissani, miten ikinä selviän siitä. Nyt odotan vain sitä päivää kun tää kammottava, odottava ja koko ajan uusia vaivoja tuova välitila loppuu ja päästään elämään sitä vauva-arkea, missä oma keho on taas oma, voi liikkua jne. Mun on vaikea uskoa, että ne ekat vauvavuodet voisi olla yhtä hankalia tai vielä hankalampia kuin raskaana oleminen on ollut. No pianpa nähdään, onko tässäkin taas yksi typerä äitiyden myyttinen yleistys rikottavaksi.