Lue keskustelun säännöt.
Te eroajat / eronneet! Tajuatteko te, että olette itse valinnoistanne vastuussa?
28.12.2010 |
Te olette itse päättäneet lähteä parisuhteeseen (tavalla taikka toisella) epäsopivan kumppanin kanssa, ja valinneet tuoda siihen suhteeseen lapsen.
Ymmärrättekö te edes tätä perusasiaa elämästä?
Aikuinen kantaa aikuisen vastuun tekemistään valinnoista - aina!
Kommentit (224)
Kuin myös (nähtävästi) nämä samat kootut selitykset, mitä nähdään joka ketjussa, mitä em. aiheesta on koskaan kirjoitettu.
Vain aniharvoin kyse on täysin yllättävästä käänteestä parisuhteessa, jonka vuoksi on "pakko" erota - suurimmaksi osaksi kyse on jostakin sellaisesta, mikä olisi ollut nähtävissä jo aiemminkin (ennen päätöstä lapsista ja avioliitosta), mutta (jostain syystä; rakkaus? Sokeus? Huuma? Huono ihmis- tai itsetuntemus?) sitä ei haluta nähdä.
Elämä koostuu tehdyistä valinnoista - ne valinnat kannattaa tehdä viisaasti.
Ap.
ja siksi saakin mielestäni valita niinkuin itse kokee itselleen parhaaksi!! Minä itsehän sen oman valintani kanssa joudun elämään (toki jos lapsia vaikuttaa myös heihin, mutta minä aikuisena teen sen valinnan kuitenkin ottaen lapset valinnassani huomioon) ja kantamaan sen taakan mikä siitä valinnasta tulee.
Mitähän ap tarkoitat tuolla että tulevat ongelmat on nähtävissä jo etukäteen, mutta niitä vaan ei haluta nähdä?? Kukaan meistä ei ole täydellinen, kaikissa meissä on isompia ja pienempiä vikoja. Täydellistä puolisoa, äitiä, isää ei olekkaan. Joskus jotkut alussa hyvinkin pienet asiat voivat nostaa päätään rumina ja isoina paljon myöhemmin, kun elämäntilanteet muuttavat... Toki olet tiennyt tästä pienestä asiasta etukäteen, mutta tiukka elämäntilanne tekee asiasta vielä pahemman, mitä ei olekkaan osannut odottaa... Ei kaikkea voi oikeasti vaan nähdä ja ennustaa etukäteen!!!
Tuolla tarkoitan esim. sitä että miehelläni oli jo seurustelu aikanamme aika lyhyt pinna. Hermostui helposti pienistä asioista, sadatteli itsekseen hetken, minullekkin ehkä vähän ja sitten leppyi ihan yhtä nopeasti. Minua tapa lähinnä huvitti ja yleensä annoin hänen kiukutella rauhassa ja puhuimme sitten rauhassa hänet suututtaneesta asiasta jälkeenpäin jos oli jotain puhuttavaa.
Vaikka tiesin miehen lyhyestä pinnasta hankimme silti lapsia (en siis nähnyt tuossa syytä olla hankkimattakaan). Sukulaislasten kanssa mies on ollut todella hyvä ja pitkäpinnainen aina. Jaksanut touhuta, viedä huvipuistoihin, uimaan, ottaa useaksi päiväksi mukaan mökille yms. Oletin että myös omien lasten kanssa jaksaisi olla pitkäpinnaisempi... Vaan toisin kävi. Ei löydy ollenkaan sitä pitkää pinnaa omille lapsille, ei aikaa leikkiä, eikä edes halua viettää aikaa heidän kanssaan. Ovat suurimman osan ajasta ärsyttäviä, meluavia ja tiellä... Mutta sitten kun siskonsa lapset tulevat käymään leikkii kyllä heidän kanssaan niinkuin ennenkin.
Kerroppas ap mistä minä kun en ennustaja ole, olisin voinut tuon tietää että mieheni kestää kyllä kaikkia muita lapsia, mutta ei omiaan??
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
apua eli terapiaa. On käynyt useamman vuoden. Suurempaa muutosta ei ole tullut. Pitääkö lasteni siis montakin kertaa todistaa isänsä kuristavan äitiään, raiskaavan, hakkaavan yms?
Miksi et vastaa?
en osannut ollenkaan ajatella, että nuoruudessaan pasifistipoikaystäväni menisi jonakin päivänä armeijaan. (Oli myös rakastava, innostava, rehellinen, tunnollinen, vakaavarainen, säästäväinen mutta myös antelias. Halusi perustaa perheen ja harjoitteli lasten hoitoakin ennen lastemme syntymää tuttavillamme. Lasten synnyttyä osallistui lasten hoitoon paljon) Innostui sitten käymään armeijan hyvin ja ja innostui vielä lähtemään rauhanturvaajaksi. Traumaattisten kokemuksiensa tähden on hänestä tullut väkivaltainen paskiainen. On lyönyt, hakannut ja potkinut. Yrittänyt myös raiskata. tuhlaa yhteisiä varojamme pelaamiseen. Ryyppää. On hakenut apuakin, mutta ei tarpeeksi muutu. Mikä on mielestäsi minun vastuuni tähän kumppanin valintaan?
Tälläisessä tilanteessa voi A) mies mennä terapiaan - tehdä töitä suhteen säilyttämiseksi tai B) voidaan erota (sanoin, että joissakin harvoissa tapauksissa tämän kaltainen yllättävä käänne tapahtuu, mitä ei voi ennalta mitenkään nähdä). Suurimmassa osassa eroja ei varmaankaan ole kyse tästä, eihän? Keskityt nyt siis ihan epäolennaisiin asioihin (mutta vältyt toki silläkin keinoin ajattelemasta itse ongelmaa). Ap.
Tuollaisessa tilanteessa eroat, (jos olet aivan varma, että kokeilemanne terapia on ollut miehelle paras mahdollinen eikä toimivampaa konstia / tai miehellä riittävästi motivaatiota auttaa myös itse itseään ole.)
Ap.
väkivaltaa, kun kokeillaan useita eri terapioita?
apua eli terapiaa. On käynyt useamman vuoden. Suurempaa muutosta ei ole tullut. Pitääkö lasteni siis montakin kertaa todistaa isänsä kuristavan äitiään, raiskaavan, hakkaavan yms?
Miksi et vastaa?
en osannut ollenkaan ajatella, että nuoruudessaan pasifistipoikaystäväni menisi jonakin päivänä armeijaan. (Oli myös rakastava, innostava, rehellinen, tunnollinen, vakaavarainen, säästäväinen mutta myös antelias. Halusi perustaa perheen ja harjoitteli lasten hoitoakin ennen lastemme syntymää tuttavillamme. Lasten synnyttyä osallistui lasten hoitoon paljon) Innostui sitten käymään armeijan hyvin ja ja innostui vielä lähtemään rauhanturvaajaksi. Traumaattisten kokemuksiensa tähden on hänestä tullut väkivaltainen paskiainen. On lyönyt, hakannut ja potkinut. Yrittänyt myös raiskata. tuhlaa yhteisiä varojamme pelaamiseen. Ryyppää. On hakenut apuakin, mutta ei tarpeeksi muutu. Mikä on mielestäsi minun vastuuni tähän kumppanin valintaan?
Tälläisessä tilanteessa voi A) mies mennä terapiaan - tehdä töitä suhteen säilyttämiseksi tai B) voidaan erota (sanoin, että joissakin harvoissa tapauksissa tämän kaltainen yllättävä käänne tapahtuu, mitä ei voi ennalta mitenkään nähdä). Suurimmassa osassa eroja ei varmaankaan ole kyse tästä, eihän? Keskityt nyt siis ihan epäolennaisiin asioihin (mutta vältyt toki silläkin keinoin ajattelemasta itse ongelmaa). Ap.
Tuollaisessa tilanteessa eroat, (jos olet aivan varma, että kokeilemanne terapia on ollut miehelle paras mahdollinen eikä toimivampaa konstia / tai miehellä riittävästi motivaatiota auttaa myös itse itseään ole.)
Ap.
Eläppä ite väkivaltaisen,alkoholistin ja narsistisen ukon kanssa kulissia,ja tosi on että se ukko läksi en minä.
väkivaltaa, kun kokeillaan useita eri terapioita?
apua eli terapiaa. On käynyt useamman vuoden. Suurempaa muutosta ei ole tullut. Pitääkö lasteni siis montakin kertaa todistaa isänsä kuristavan äitiään, raiskaavan, hakkaavan yms?
Miksi et vastaa?
en osannut ollenkaan ajatella, että nuoruudessaan pasifistipoikaystäväni menisi jonakin päivänä armeijaan. (Oli myös rakastava, innostava, rehellinen, tunnollinen, vakaavarainen, säästäväinen mutta myös antelias. Halusi perustaa perheen ja harjoitteli lasten hoitoakin ennen lastemme syntymää tuttavillamme. Lasten synnyttyä osallistui lasten hoitoon paljon) Innostui sitten käymään armeijan hyvin ja ja innostui vielä lähtemään rauhanturvaajaksi. Traumaattisten kokemuksiensa tähden on hänestä tullut väkivaltainen paskiainen. On lyönyt, hakannut ja potkinut. Yrittänyt myös raiskata. tuhlaa yhteisiä varojamme pelaamiseen. Ryyppää. On hakenut apuakin, mutta ei tarpeeksi muutu. Mikä on mielestäsi minun vastuuni tähän kumppanin valintaan?
Tälläisessä tilanteessa voi A) mies mennä terapiaan - tehdä töitä suhteen säilyttämiseksi tai B) voidaan erota (sanoin, että joissakin harvoissa tapauksissa tämän kaltainen yllättävä käänne tapahtuu, mitä ei voi ennalta mitenkään nähdä). Suurimmassa osassa eroja ei varmaankaan ole kyse tästä, eihän? Keskityt nyt siis ihan epäolennaisiin asioihin (mutta vältyt toki silläkin keinoin ajattelemasta itse ongelmaa). Ap.
Tuollaisessa tilanteessa eroat, (jos olet aivan varma, että kokeilemanne terapia on ollut miehelle paras mahdollinen eikä toimivampaa konstia / tai miehellä riittävästi motivaatiota auttaa myös itse itseään ole.)
Ap.
että lapsethan tuossa myös kärsii kun kokeillaan ja kokiellaan eri terapioita ja otetaan sitä "vastuuta". Kyllä se vanhemman vastuu on siinäkin ettei lasten tarvitse kodissaan todistaa väkivaltaa, alkoholismia ja muita kauheita asioita joita he eivät pysty välttämättä edes ymmärtämään saati käsittelemään!!
Niin että miten pitkään ap: mielestä lasten pitää vaan tuollaista yllä mainittua elämää nähdä ja elää, että on kannettu se "vastuu" mies valinnasta ja voidaan erota!?!
T:ohis...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
yksinkertainenkin. Harva ihminen eroaa ihan huvikseen, ainakaan siinä vaiheessa kun lapsi/lapset ovat pieniä. Se, että sinun elämäsi on mennyt tähän asti niin kuin suunnittelit ei todellakaan ole pelkästään sinun ansiotasi. Paljon on kyse myös silkasta tuurista. Itsellänikin yli 30 vuotta elämästäni on ollut kuin onnellista satua, mutta sitten alkoikin tapahtua. On ollut syöpää, taloudellista katastrofia, pettämistä ym.
Nauti ap elämästäsi, jos kaikki on niin kuin haluatkin, mutta älä sorru ylpeyteen ja muiden syyllistämiseen.
Kuin myös (nähtävästi) nämä samat kootut selitykset, mitä nähdään joka ketjussa, mitä em. aiheesta on koskaan kirjoitettu. Vain aniharvoin kyse on täysin yllättävästä käänteestä parisuhteessa, jonka vuoksi on "pakko" erota - suurimmaksi osaksi kyse on jostakin sellaisesta, mikä olisi ollut nähtävissä jo aiemminkin (ennen päätöstä lapsista ja avioliitosta), mutta (jostain syystä; rakkaus? Sokeus? Huuma? Huono ihmis- tai itsetuntemus?) sitä ei haluta nähdä. Elämä koostuu tehdyistä valinnoista - ne valinnat kannattaa tehdä viisaasti. Ap.
ja siksi saakin mielestäni valita niinkuin itse kokee itselleen parhaaksi!! Minä itsehän sen oman valintani kanssa joudun elämään (toki jos lapsia vaikuttaa myös heihin, mutta minä aikuisena teen sen valinnan kuitenkin ottaen lapset valinnassani huomioon) ja kantamaan sen taakan mikä siitä valinnasta tulee. Mitähän ap tarkoitat tuolla että tulevat ongelmat on nähtävissä jo etukäteen, mutta niitä vaan ei haluta nähdä?? Kukaan meistä ei ole täydellinen, kaikissa meissä on isompia ja pienempiä vikoja. Täydellistä puolisoa, äitiä, isää ei olekkaan. Joskus jotkut alussa hyvinkin pienet asiat voivat nostaa päätään rumina ja isoina paljon myöhemmin, kun elämäntilanteet muuttavat... Toki olet tiennyt tästä pienestä asiasta etukäteen, mutta tiukka elämäntilanne tekee asiasta vielä pahemman, mitä ei olekkaan osannut odottaa... Ei kaikkea voi oikeasti vaan nähdä ja ennustaa etukäteen!!! Tuolla tarkoitan esim. sitä että miehelläni oli jo seurustelu aikanamme aika lyhyt pinna. Hermostui helposti pienistä asioista, sadatteli itsekseen hetken, minullekkin ehkä vähän ja sitten leppyi ihan yhtä nopeasti. Minua tapa lähinnä huvitti ja yleensä annoin hänen kiukutella rauhassa ja puhuimme sitten rauhassa hänet suututtaneesta asiasta jälkeenpäin jos oli jotain puhuttavaa. Vaikka tiesin miehen lyhyestä pinnasta hankimme silti lapsia (en siis nähnyt tuossa syytä olla hankkimattakaan). Sukulaislasten kanssa mies on ollut todella hyvä ja pitkäpinnainen aina. Jaksanut touhuta, viedä huvipuistoihin, uimaan, ottaa useaksi päiväksi mukaan mökille yms. Oletin että myös omien lasten kanssa jaksaisi olla pitkäpinnaisempi... Vaan toisin kävi. Ei löydy ollenkaan sitä pitkää pinnaa omille lapsille, ei aikaa leikkiä, eikä edes halua viettää aikaa heidän kanssaan. Ovat suurimman osan ajasta ärsyttäviä, meluavia ja tiellä... Mutta sitten kun siskonsa lapset tulevat käymään leikkii kyllä heidän kanssaan niinkuin ennenkin. Kerroppas ap mistä minä kun en ennustaja ole, olisin voinut tuon tietää että mieheni kestää kyllä kaikkia muita lapsia, mutta ei omiaan??
Jokaisen tulisi miettiä (ennen parisuhdetta), että millaisten asioiden kanssa tulee toimeen ja pystyy elämään; mitkä ovat niitä huonoja puolia toisessa, joita ei pidemmällä tähtäimellä kestä ja mitä olisi valmis sietämään. Itsetuntemus, ja tuntemus toisista, olisi tässä kohtaa suureksi hyödyksi.
Esimerkiksi itse olen aina ajatellut, että kaikenlainen aggressiivisuus ja lyhytpinnaisuus miehessä on suuri no-no. Itsekin tuossa yllä kerroit, että miksi näin on. Lasten kasvatus vaatii pitkää pinnaa, ja merkit sinunkin miehesi kohdalla oli jo ennalta nähtävissä.
Mistäkö olisit voinut tietää, ettei hänellä riitä kärsivällisyyttä omille lapsille? Siitä, että hänellä on tapana tulistua helposti. Ja ymmärtämällä elämästä sen, että lapset koettelevat vanhempiansa; nostavat heidän virheitänsä esille, kapinoivat, koettelevat rakkautta ja tietävät mihin kohtaan "iskeä" omia vanhempiansa (tuttuja ollaan niin hyvässä kuin pahassakin).
Toisten lasten kanssa on helppoa "esittää" kärsivällistä ja leikkisää sen hetken verran, kun heitä silloin tällöin kohtaa - se, miten on toisten lasten kanssa, ei kerro vielä ihmisestä yhtään mitään oikeasti pitkällä tähtäimellä tärkeää.
Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika moni säntää päätä pahkaa suhteeseen ja hankkii lapsen lyhyen tuttavuuden jälkeen. Avioituu, vaikkei oikeasti toista voi kunnolla tuntea muutaman kuukauden tai vuoden yhdessä olemisen jälkeen. Tekee kompromissin ajatellessaan, ettei parempaakaan löydy ja nyt on kuitenkin aika perustaa perhe. Kuvittelee parantavansa toisen. Näkee hälytysmerkkejä, muttei välitä. Antaa kohdella itseänsä jo seurusteluaikana epätasa-arvoisesti, epäkunnioittavasti, välinpitämättömästi..
Käsi sydämellä, kuinka moni eronneista / eroavista voi ruksia jonkin yllä olevista kohdista?
Puolison valinta on elämän tärkeimpiä päätöksiä ja silloin ei saa hutiloida. Valinnoistaan on itse vastuussa. Yllättäen puhkeava mielen sairaus tai alkoholismi ovat asioita, joita ei välttämättä voi ennakoida, muut asiat useimmiten kyllä. Silti löytyy naisia, jotka ovat rakastuneita ja kuvittelevat hoitavansa rakkaudellaan tämän maailman auervaarat, mattinykäset ja pikkuhitlerit kuntoon.
tulla raskaaksi heti seurustelusuhteen alussa.
Varmaan olisi viisaampaa elää muutamia vuosia rauhassa arkea yhdessä ja tutustua kunnolla. Varmasti on niitä, jotka ovat seuraavana päivänä tutustumisesta menneet naimisiin ja elävät yhä onnellisina. Heitä vaan taitaa olla aika vähän.
Suhde kokee vuosien karttumisen myötä väistämättä kriisejä ja tarvitaan kovaa työtä, että pettymyksistä ja vaikeuksista pääsee yli. Eikä niistä aina pääse yli. Mutta yrittää pitää ja parhaansa koettaa, kummankin osapuolen, keskenään ja vaikka sitten ulkopuolisen kanssa ammattiavulla. Jos ei sittenkään onnistu, niin sitten ei varmaan mitään voi.
Olen vierestä seurannut kaverin eroa Ei kaikilla se elämä mene niin kuin ap luulee. Kaveri tuli raskaaksi heti seurustelusuhteen alussa ja päätti pitää lapsen. Miesa vaikutti hyvältä ja ihanalta, tekivät sitten toisenkin lapsen. Mies alkoi käyttämään kaveriini henkistä väkivaltaa. Vaimo ei ollut mitään, pelkkä elätti. Lopulta alkoivat huonekalutkin lentelemään. Kaveri pakkas tavarat ja lapset ja lähti pois, eikä yhtään liian aikaisin. Olisi varmaan pitänyt vielä oottaa sitä nyrkin heiluntaa.
Nyt on tilanne mennyt siihen että lasten isästä on tehty ls-ilmoitus. Ja syylliseksi toki luullaan tätä äitiä. Nyt on tulossa "sota" siitä saako isä enää lapsia viikonlopuiksikaan jos hänelä ei hermot kestä.
Ap:n perusteluilla tämän naisen toki olisi heti alusta asti pitänyt tietää kaikki tuosta mätäpaiseesta. No ainakin hän otti vastuun siitä että vei lapset pois siitä pethehelvetistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eläppä ite väkivaltaisen,alkoholistin ja narsistisen ukon kanssa kulissia,ja tosi on että se ukko läksi en minä.
Tuon kaiken voi nähdä ihmisestä (tai ainakin potentiaalin siihen!) jo ennen omaa päätöstä perustaa juuri tämän miehen kanssa perhe ja lyödä hynttyyt yhteen.
Oma valintasi jäädä - tämä on vapaa maa, ja me olemme aikuisia.
Ap.
Aika moni säntää päätä pahkaa suhteeseen ja hankkii lapsen lyhyen tuttavuuden jälkeen. Avioituu, vaikkei oikeasti toista voi kunnolla tuntea muutaman kuukauden tai vuoden yhdessä olemisen jälkeen. Tekee kompromissin ajatellessaan, ettei parempaakaan löydy ja nyt on kuitenkin aika perustaa perhe. Kuvittelee parantavansa toisen. Näkee hälytysmerkkejä, muttei välitä. Antaa kohdella itseänsä jo seurusteluaikana epätasa-arvoisesti, epäkunnioittavasti, välinpitämättömästi.. Käsi sydämellä, kuinka moni eronneista / eroavista voi ruksia jonkin yllä olevista kohdista? Puolison valinta on elämän tärkeimpiä päätöksiä ja silloin ei saa hutiloida. Valinnoistaan on itse vastuussa. Yllättäen puhkeava mielen sairaus tai alkoholismi ovat asioita, joita ei välttämättä voi ennakoida, muut asiat useimmiten kyllä. Silti löytyy naisia, jotka ovat rakastuneita ja kuvittelevat hoitavansa rakkaudellaan tämän maailman auervaarat, mattinykäset ja pikkuhitlerit kuntoon.
Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika moni säntää päätä pahkaa suhteeseen ja hankkii lapsen lyhyen tuttavuuden jälkeen. Avioituu, vaikkei oikeasti toista voi kunnolla tuntea muutaman kuukauden tai vuoden yhdessä olemisen jälkeen. Tekee kompromissin ajatellessaan, ettei parempaakaan löydy ja nyt on kuitenkin aika perustaa perhe. Kuvittelee parantavansa toisen. Näkee hälytysmerkkejä, muttei välitä. Antaa kohdella itseänsä jo seurusteluaikana epätasa-arvoisesti, epäkunnioittavasti, välinpitämättömästi..
Käsi sydämellä, kuinka moni eronneista / eroavista voi ruksia jonkin yllä olevista kohdista?
Puolison valinta on elämän tärkeimpiä päätöksiä ja silloin ei saa hutiloida. Valinnoistaan on itse vastuussa. Yllättäen puhkeava mielen sairaus tai alkoholismi ovat asioita, joita ei välttämättä voi ennakoida, muut asiat useimmiten kyllä. Silti löytyy naisia, jotka ovat rakastuneita ja kuvittelevat hoitavansa rakkaudellaan tämän maailman auervaarat, mattinykäset ja pikkuhitlerit kuntoon.
Seurusteluaika oli ihanaa. Eka lapsi syntyi vasta molempien valmistuttua ja työpaikat oli. Avioon vasta toisen lapsen jälkeen ja rakkaudesta mentiin. Mies ei ollut alkoholisti/hakkaaja tms niin ei ollut parannettavaa. Hälytysmerkkejä ei ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hälytysmerkkejä ei ollut.
Tai sinä et niitä huomannut.
vaikutat olevat niin kaikkitietävä maanpäällä
Sisältääkö tämä sinun ajatuksesi lainkaan ajatusta siitä, että eroon päädyttäessä pohdittaisiin itsekriittisesti tehtyjä virheitä ja pyrittäisiin parantamaan elämän laatua eron jälkeen korjaamalla tehtyjä virheitä?
Miksi ei sisältäisi? Vai oletatko, että eropäätös on aina jotenkin pikaistuksissa tehty? Lisäksi minusta vaikuttaa siltä, että yrität yksinkertaistaa valtavasti erilaisia muuttujia sisältävän tilanteen yksinkertaiseksi juu/ei -tilanteeksi.
Sanoit, että:
Ei kaikissa tapauksissa ole näin; vastuullisen aikuisen toimintaa olisi yrittää korjata sitä, mikä on rikki - ja siten opettaa lapsillekin pitkäjänteisyyttä, vastuunkantoa elämästä ja tehdyistä ratkaisuista ja lupausten säilyttämisen tärkeyttä.
Ap.
Juu, sen takia totesinkin viimeisessa lauseessa, että lopputulemia voi olla enemmän kuin yksi. Pitää kuitenkin muistaa, että asioiden korjaamiseen ei riitä vain toisen puolison tahto ja halu vaan molempien on oltava siinä mukana. En tiedä, miten hienon mallin sekään lapsille antaa, että toinen yrittää itsensä kuoliaaksi, kun toista taas ei voisi vähempää kiinnostaa.
Joskus periksi antaminen on fiksuinta mitä voi tehdä. Se kuitenkin vaatii elämänkokemusta, jota nuoremmilla puolisoilla ei välttämättä ole.
ja myös sen, että nyt olen taas oma itseni ja pystyn rakastamaan lapsiani entistä enemmän.
Mistäkö olisit voinut tietää, ettei hänellä riitä kärsivällisyyttä omille lapsille? Siitä, että hänellä on tapana tulistua helposti. Ja ymmärtämällä elämästä sen, että lapset koettelevat vanhempiansa; nostavat heidän virheitänsä esille, kapinoivat, koettelevat rakkautta ja tietävät mihin kohtaan "iskeä" omia vanhempiansa (tuttuja ollaan niin hyvässä kuin pahassakin).
Toisten lasten kanssa on helppoa "esittää" kärsivällistä ja leikkisää sen hetken verran, kun heitä silloin tällöin kohtaa - se, miten on toisten lasten kanssa, ei kerro vielä ihmisestä yhtään mitään oikeasti pitkällä tähtäimellä tärkeää.
Ap.
Tässä on tavallaan se villakoiran ydin. Se, että voisi tehdä kaikin tavoin hyvän ja punnitun päätöksen elämänmittaisesta suhteesta ja lasten tekemisestä vaatii järkeä, hyvää ihmistuntemusta ja ennen kaikkea elämänkokemusta. Valitettavasti näiden kolmen tasapanoista yhdistelmää ei taida löytyä kenestäkään ennen neljänkympin rajapyykkiä ja se on avioitumiseen ja perheen perustamiseen ehkä aavistuksen myöhäinen ajankohta.
Jos tätä nuorempana on onnistunut löytämään kumppanin, jonka kanssa elämänikäinen avioliitto onnistuu, väitän, että mukana on hyvin suuri annos tuuria.
Jos ei ole tuuria, joutuu arvioimaan uudelleen päätöksiään, valitettavasti.
Mistäkö olisit voinut tietää, ettei hänellä riitä kärsivällisyyttä omille lapsille? Siitä, että hänellä on tapana tulistua helposti. Ja ymmärtämällä elämästä sen, että lapset koettelevat vanhempiansa; nostavat heidän virheitänsä esille, kapinoivat, koettelevat rakkautta ja tietävät mihin kohtaan "iskeä" omia vanhempiansa (tuttuja ollaan niin hyvässä kuin pahassakin). Toisten lasten kanssa on helppoa "esittää" kärsivällistä ja leikkisää sen hetken verran, kun heitä silloin tällöin kohtaa - se, miten on toisten lasten kanssa, ei kerro vielä ihmisestä yhtään mitään oikeasti pitkällä tähtäimellä tärkeää. Ap.
Tässä on tavallaan se villakoiran ydin. Se, että voisi tehdä kaikin tavoin hyvän ja punnitun päätöksen elämänmittaisesta suhteesta ja lasten tekemisestä vaatii järkeä, hyvää ihmistuntemusta ja ennen kaikkea elämänkokemusta. Valitettavasti näiden kolmen tasapanoista yhdistelmää ei taida löytyä kenestäkään ennen neljänkympin rajapyykkiä ja se on avioitumiseen ja perheen perustamiseen ehkä aavistuksen myöhäinen ajankohta. Jos tätä nuorempana on onnistunut löytämään kumppanin, jonka kanssa elämänikäinen avioliitto onnistuu, väitän, että mukana on hyvin suuri annos tuuria. Jos ei ole tuuria, joutuu arvioimaan uudelleen päätöksiään, valitettavasti.
Esimerkiksi itse pohdin kovastikin tämän kaltaisia asioita jo alle 20 v. ikäisenä - ja muistan pohtineeni näitä yhdessä parin ystävänikin kanssa. Olemmeko me sitten jotenkin poikkeuksellisen pohdiskelevaisia?
Minusta on suoraan sanoen kummallista, miten niin moni jättää näin ison asian silkan sattuman varaan; joitakin elämän vaaranpaikkoja ja mahdollisia karikoita on mahdollista välttää ennakolta asioihin varautumalla -> ottamalla aktiivisen toimijan roolin omassa elämässään (jo ennen niitä suuria päätöksiä parisuhteesta ja lapsista).
Ap.
"Aika moni säntää päätä pahkaa suhteeseen ja hankkii lapsen lyhyen tuttavuuden jälkeen. Avioituu, vaikkei oikeasti toista voi kunnolla tuntea muutaman kuukauden tai vuoden yhdessä olemisen jälkeen.". Meillä esimerkiksi seurustelua takana 8v ennen ensimmäistä lasta, monta vuotta on sopiva määrä että voi olettaa tuntevansa toisen? 15?20?, kuinkahan moni "onnistujista" on ennen lasta/naimisiinmenoa seurustellut 10-20v
Tuollaisessa tilanteessa eroat, (jos olet aivan varma, että kokeilemanne terapia on ollut miehelle paras mahdollinen eikä toimivampaa konstia / tai miehellä riittävästi motivaatiota auttaa myös itse itseään ole.)
Ap.