Ei musta ole äidiksi >:(

Mä ottaisin mielelläni vauvan välillä hoitoon kun tuo kuopuskin on jo 4v, mutta asun täällä korvessa Kanta-Hämeessä joten et taida asua ihan lähistöllä?

pakkokos niitä lapsia on yh-na tehdä? - valitkaa partnerinne paremmin - käyttäkää ehkäisyä - käyttäää myös järkeä etukäteen ja älkää antako himojenne viedä Tyhmästä päästä kärsii sitten hiukan pitempään.

Jos meillä kaikilla olisi ruusuiset lähtökohdat elämään, ei täällä mitään pahoinvointia, huono-osaisuutta tai mielenterveysongelmia olisikaan!

Nuoret tytöt, joilla ei ole hyvää isäsuhdetta tai kotiolot ovat muutenkin retuperällä, hakevat hyväksyntää vaihtuvista seksisuhteista. Ehkäisyä ei ole eikä mitään välittämistä omasta arvostaan.

Siitä ei voi ketään syyttää. Abortit tulevat varmasti lisääntymään yleisen pahoinvoinnin vuoksi. Samoin yh-perheet ja huono-osaisuus.

Jos sinäkin "viisas pää" olisit viime viikolla lukenut useita artikkeleita köyhyyden ja eriarvoisuuden lisääntymisestä, tajuaisit.

Sinua fiksummat Stakesin, Kelan ja THL:n tutkijat ovat samaa mieltä: huonoista oloista on vaikea ponnistaa pitkälle. Kukaan ei voi valita perhettään.

Mielenterveysongelmia ja psykiatrisia sairauksia pilvin pimein, ja resursseja ei anneta lisää. Aikapommi.

Vauvasi kärsii jos itkee etkä lohduta. Sinun pitäisi saada pidempi pinna. Ottaa vauva rauhassa syliin ja lohduttaa.

Sinun pitää ehdottomasti hakea apua. Olet liian uupunut ja yksinäinen hoitamaan vauvaasi. Neuvolan kautta perhetyöntekijä?

Sen ikäinen vauva, ja vanhempikin vauva, tarvitsee äidin läheisyyttä kun menee nukkumaan. Itkeekö kenties hampaita kun ei saa unta? Entäs nälkää? Entä jos vauva itkee siksi kun sen on paha olla, kun olet tiuskinut sille? Käy todella sääliksi vauvaasi. Sinun pitää hakea apua!

ja nimenomaan sanoo tunteensa ääneen ja kyllä, hakee myös tarvittaessa apua, on paras äiti omalle lapselleen omalla tavallaan.

t. lässyttäjä.

Ehkä omasta mielestään, lapsen mielestä ei varmasti.

Kyllä mäkin ymmärrän että oma äitini aikanaan teki parhaansa niistä lähtökohdista, jotka hänellä oli. Mutta ei se todellakaan poista sitä tosiasiaa, että hän oli minulle oikeasti todella huono äiti tunnetasolla, ja niitä jälkiä korjaillaan vieläkin.

VOin myöntää, että äitini teki parhaansa, mutta hän ei IKINÄ ollut minulle se paras äiti maailmassa.

Ja mä en helvetti soikoon tajua, mikä siinä on meille aikuisille niin vaikeaa myöntää, että me emme ole täydellisiä, vaikka tekisimme parhaamme. Mä en ikinä aio PAHOINPIDELLÄ omia lapsiani henkisesti sillä, että selostan kuinka minä olen ollut niin hyvä äiti ja maailman paras ja tehnyt parhaani, jos he voivat pahoin. He ovat ainoita ihmisiä, joilla koskaan on oikeus arvioida minun äitiyttäni, ovathan he ainoita ihmisiä maailmassa, joiden äiti minä olen.

T: Se sun kanssa vänkääjä.

kaikki äidit ovat oikeasti niin hyviä kuin mitä uskotaan (ei liity nyt kenenkään viestiin).

Tai sitten minä olen todella poikkeus joka vahvistaa säännön. Mulla on vaan tapana sanoa tunteeni suoraan ja ääneen, olipa ne sitten kamalia tai ruusuisia. Olen vähän sellainen exhibitionisti tässä suhteessa. Ja jos joku kauhistuu, niin se on sitten kauhistujan vastuulla :D



Mutta, nyt on päivä uusi ja parempi olo! Lapsikin tutkiskelee kämppää kiinnostuneena, melko itsenäisesti kiertää eri paikkoja ja välillä tulee käymään sylissä. Välillä kurkistaa nurkan takaa ja virnistää ja päristää. Sylkeminen on nyt in.

Lapsella on muuten todella paha refluksi, joka on myös kiristänyt hermoja tosi paljon. Pysyy juuri ja juuri kurissa (nyt tulee n. 3 oksennusta päivässä 30 sijaan) lääkkeillä, mutta kohta olisi lääkkeet lopetettava...

Hae heti apua. Kun pääset aloittamaan masennuslääkkeet, niin vähän ajan päästä tuntuu jo helpommalta. Niin tuttua oli itsellenikin nuo tunteet, kun nyt 2v. poikani oli vauva! Ja pahinta mitä masentuneelle voi oikeasta sanoa, on ettet ole oikeasti sairas vaan itsekäs/huomion kipeä! valitettavasti siihen syyllistyy moni lähipiirissäkin. Masennus on sairaus; itse en pystynyt edes omia kenkiä laittamaan jalkaan. Kun lääkitys alkoi tehota, alkoi pikkuhiljaa kaikki muuttua. Nyt jo elämä hymyilee, ja lapseni on minulle EDELLEEN rakkainta maailmassa, mutta nyt jo osaan myös NAUTTIA elämästä hänen kanssaan. Tsemppiä!

Olen yrittänyt ja yrittäny eikä tästä mitään tule. Joku toinen oli AIVAN varmasti parempi äiti lapselleni. Kestäisi itkut sun muut, minä en osaa kuin raivostua ja huutaa. Lapsi on 10 kk ja harkitsen taas vakavasti sen antamista adoptioon. Olin kaksi viikkoa koulussa ja lapsi oli hoidossa ja voi helvetti, miten oli hyvä olla erossa siitä! En edes päivän mittaan muistanut, että mulla on lapsi. Illalla sitä jaksoi vähän paremmin, mutta nyt kun on taas ollut kaksi päivää putkeet tuon kanssa, niin pinna palaa pienestäkin rääkäisystä. Nyt ei suostunut nukahtamaan vaan itki vaan sängyssä, otin se istua töröttämään tuohon olohuoneen lattialle. Olkoon siinä. Voi perkele, että olen väsyny ja poikki ja kaikkea. Inhoan tuota lasta enkä ole tänä aikana oppinut sitä rakastamaan. Olen niiiiin täysin yksin ja yksinäinen!!! :((((( Huomenna ois neuvola, sielläkään ei voi puhua, kun se täti on vaan kuivasti hymyilevä makeilija. Enkä edes haulua puhua, haluan olla rauhassa, ihan täysin rauhassa!! :(((

Anna itsellesi aikaa. Olet kokenut suurimman elämänmuutoksen mitä on olemassa. Lapsesi on vielä hyvin pieni. Itselläni oli samanlaiset tuntemukset, kun lapsi oli tuon ikäinen. Koko ensimmäisen vuoden ajan olin säännöllisin väliajoin sitä mieltä, että olen tehnyt elmäni suurimman mokan ja lapsi on pilannut elämäni. Mutta yllättäen aloin nauttia äitiydestä kun lapsi täytti vuoden, ja nyt kun toinen syntymäpäivä lähestyy, olen jo sitä mieltä, että lapsi on parasta elämässäni. Vaikken siis ole koskaan ollut mitään äitityyppiä, enkä ole suoraan sanoen voinut sietää kovinkaan monia lapsia ennen oman syntymää (enkä pitkään aikaan sen jälkeenkään). Lapsesi on lisäksi nyt rankassa iässä, on eroahdistusta, uusien taitojen oppimista ja hampaiden tuloa (jotka kaikki vaikuttivat ainakin meillä huonontavasti yöuniin). Mutta kyllä ses siitä oikeasti helpottaa. Älä ole itsellesi liian ankara. Lasta et tietenkään saa satuttaa tms. mutta anna itsellesi lupa negatiivisiinkin tunteisiin. Älä kuitenkaan pura niitä lapseen, hän on tilanteeseen syytön, ei hän pyytänyt syntyä.

Tsemppiä!

Mies halusi lasta hirveästi, lapsen synnyttyä osallistuminen hoitoon minimaalista..Erottiin lapsen ollessa parivuotias. Mulla oli tosi paha olo, olin yksinäinen, vauva nukkui huonosti ja vaati paljon. Masennus kai tänäkin päivänä vielä kun en hakenut apua. Hermot menee helposti ja sorrun huutamaan välillä :(



Missäpäin asut? Haluaisin auttaa..



Voimia sinulle ja lämmin halaus :)

se piti vaan sanoa, että minusta toimit hyvin tuossa nukuttamistilanteessa kun olit neuvoton ja uupunut, ja otit lapsen lattialle/syliin (ymmärsin, että lapsi lopetti itkun kun otit pois sängystä?), etkä esim. huutanut, rähjännyt tai itkenyt lapselle.

Itse olen uupuneena joskus huutanutkin lapselle yöllä, kun ei nukahda (todella huono nukkuja), enkä silti pidä itseäni huonona äitinä.

Mutta ehdottomasti tarvitset apua että jaksat ja toivottavasti sitä myös saat!

Olen yrittänyt ja yrittäny eikä tästä mitään tule. Joku toinen oli AIVAN varmasti parempi äiti lapselleni. Kestäisi itkut sun muut, minä en osaa kuin raivostua ja huutaa.

Lapsi on 10 kk ja harkitsen taas vakavasti sen antamista adoptioon. Olin kaksi viikkoa koulussa ja lapsi oli hoidossa ja voi helvetti, miten oli hyvä olla erossa siitä! En edes päivän mittaan muistanut, että mulla on lapsi. Illalla sitä jaksoi vähän paremmin, mutta nyt kun on taas ollut kaksi päivää putkeet tuon kanssa, niin pinna palaa pienestäkin rääkäisystä. Nyt ei suostunut nukahtamaan vaan itki vaan sängyssä, otin se istua töröttämään tuohon olohuoneen lattialle. Olkoon siinä.

Voi perkele, että olen väsyny ja poikki ja kaikkea. Inhoan tuota lasta enkä ole tänä aikana oppinut sitä rakastamaan. Olen niiiiin täysin yksin ja yksinäinen!!! :(((((

Huomenna ois neuvola, sielläkään ei voi puhua, kun se täti on vaan kuivasti hymyilevä makeilija.

Enkä edes haulua puhua, haluan olla rauhassa, ihan täysin rauhassa!! :(((

se piti vaan sanoa, että minusta toimit hyvin tuossa nukuttamistilanteessa kun olit neuvoton ja uupunut, ja otit lapsen lattialle/syliin (ymmärsin, että lapsi lopetti itkun kun otit pois sängystä?), etkä esim. huutanut, rähjännyt tai itkenyt lapselle.

Itse olen uupuneena joskus huutanutkin lapselle yöllä, kun ei nukahda (todella huono nukkuja), enkä silti pidä itseäni huonona äitinä.

Mutta ehdottomasti tarvitset apua että jaksat ja toivottavasti sitä myös saat!

Olen yrittänyt ja yrittäny eikä tästä mitään tule. Joku toinen oli AIVAN varmasti parempi äiti lapselleni. Kestäisi itkut sun muut, minä en osaa kuin raivostua ja huutaa.

Lapsi on 10 kk ja harkitsen taas vakavasti sen antamista adoptioon. Olin kaksi viikkoa koulussa ja lapsi oli hoidossa ja voi helvetti, miten oli hyvä olla erossa siitä! En edes päivän mittaan muistanut, että mulla on lapsi. Illalla sitä jaksoi vähän paremmin, mutta nyt kun on taas ollut kaksi päivää putkeet tuon kanssa, niin pinna palaa pienestäkin rääkäisystä. Nyt ei suostunut nukahtamaan vaan itki vaan sängyssä, otin se istua töröttämään tuohon olohuoneen lattialle. Olkoon siinä.

Voi perkele, että olen väsyny ja poikki ja kaikkea. Inhoan tuota lasta enkä ole tänä aikana oppinut sitä rakastamaan. Olen niiiiin täysin yksin ja yksinäinen!!! :(((((

Huomenna ois neuvola, sielläkään ei voi puhua, kun se täti on vaan kuivasti hymyilevä makeilija.

Enkä edes haulua puhua, haluan olla rauhassa, ihan täysin rauhassa!! :(((

lattialla (pällisteli lelujaan) ja sitten halusin syliin, johon se lopulta nukahti. (Olin siis koneella siinä vieressä.)

Neuvolantädille sanoin tänään, että odotan kuin sitä kuuta nousevaa, että lapsi menee hoitoon. Hänen kommenttinsa siihen oli, että tuo on ihan hyvä ikä laittaa hoitoon, että ennen niin tehtiin melkein pääsääntöisesti. Lapsi on kuulemma siinä iässä hyvin sopeutuvainen ja hoidon aloittaminenkin käy helpommin kuin yli vuoden ikäisenä. (Heh, toisaalta tuli aika tunteeton kuva siitä tädistä.) Kyllä mä siihen asti jaksan!

Oli vielä sitä mieltä, että kovin on suloinen ja iloinen poika ja juttelee kovasti ja eläväinen kun yritti napata kaiken mahdollisen tädin pöydältä. :) (Kyllä mä ylpeyttä tunnen vaikka ei mulla koskaan oon mitään pakahduttavia rakastamisen tunteita :) )

En uskalla lukea aikaisempia viestejäni, koska en halua huomata kuinka huonossa jamassa olenkaan ollut.

Muistikuvia ei ole kauheasti tähän päivään asti säilynyt ja tuntuu että olen ollut jossain todella syvässä mustassa paikassa.



Epätoivoisena hetkenä soitin mielenterveystoimistoon ja olen koko kevään käynyt kerran viikkon juttelemassa sairaanhoitajan kanssa. Täytyy sanoa, että tämä on ollut helvetinmoinen kasvutarina ja olen ihan älyttömän ylpeä siitä, missä olen nyt henkisesti.

Vieläkin tulee huonoja päiviä, mutta silloinkaan ei asiat enää näytä epätoivoisen suurilta ja voittamattomilta. Kamalasti olen oppinut nöyryyttä elämän edessä ja antamaan periksi itselleni.



Ristiriitaista, mutta suurin helpotus on ollut se, että käytännössä olen katkaissut välit äitini kanssa. En ole ennen tajunnutkaan kuinka painostus hänen puoleltaan on tullut. Mutta se on toinen tarina; nyt elän todellakin omaa elämääni juuri niinkuin haluan.



Lapsi ei mennytkään päivähoitoon, näillä näkymin vasta syksyllä. Olemme pärjänneet hyvin, välillä ahdistaa kyllä tämä ainainen kotonaolo ja oman ajan puute ja se että ei ole ketää vastuuta ja käytännön arkea jakamassa eikä oikeastaan ketään kelle edes soittaa, jos on itse aivan äärirajoilla. Toisaalta olen opetellut sanomaan suoraan AINA tunteeni ja saan purettua paineita silloinkin kun niitä ei ole kerääntynyt vielä kauheasti.



Mutta. _Hirvittää_ näin jälkikäteen ajatella, että olen ollut yksin pienen lapsen kanssa sellaisessa kunnossa. EI OLISI PITÄNYT. Toivon kovasti että en ole saanut aikaiseksi pahoja traumoja. Aurinkoiselta ja temperamenttiselta tuo vaikuttaa ja on ollut eroahdistusta, vierastusta ja kaikkia normaaleja juttuja.

Mitä isommaksi hän käy, sitä helpommaksi tämä elämä käy. En ole vauvaihminen, senkin olen oppinut.



Tästä eteenpäin huolehdin ehkäisystä aina, vaikka kuinka sanottaisiin, että lapsia ei ole mahdollista saada. Toista kertaa en luultavasti selviäisi hengissä tällaisesta koettelemuksesta. Tai sitten pärjäisin aivan hyvin, kun jo tiedän miten kannattaa asennoitua.:)



Tällä hetkellä elämä hymyilee, vaikka rankkaa on eikä tämä tästä helpota kuin 18 vuoden päästä :)



Mutta voin allekirjoittaa sen minkä moni sanoi, hankkikaa apua!! Itse olin vielä niin tyhmä, että en sitten ottanut perhetyöntekijää vaan sinnittelin yksin, ihan hölmöä sekin. Toisaalta, pahasti masentuneena sitä ei ehkä vaan pysty eikä sitä mun puolestakaan kukaan tehnyt.



ap

Hienoa lukea.

En uskalla lukea aikaisempia viestejäni, koska en halua huomata kuinka huonossa jamassa olenkaan ollut.

Muistikuvia ei ole kauheasti tähän päivään asti säilynyt ja tuntuu että olen ollut jossain todella syvässä mustassa paikassa.

Epätoivoisena hetkenä soitin mielenterveystoimistoon ja olen koko kevään käynyt kerran viikkon juttelemassa sairaanhoitajan kanssa. Täytyy sanoa, että tämä on ollut helvetinmoinen kasvutarina ja olen ihan älyttömän ylpeä siitä, missä olen nyt henkisesti.

Vieläkin tulee huonoja päiviä, mutta silloinkaan ei asiat enää näytä epätoivoisen suurilta ja voittamattomilta. Kamalasti olen oppinut nöyryyttä elämän edessä ja antamaan periksi itselleni.

Ristiriitaista, mutta suurin helpotus on ollut se, että käytännössä olen katkaissut välit äitini kanssa. En ole ennen tajunnutkaan kuinka painostus hänen puoleltaan on tullut. Mutta se on toinen tarina; nyt elän todellakin omaa elämääni juuri niinkuin haluan.

Lapsi ei mennytkään päivähoitoon, näillä näkymin vasta syksyllä. Olemme pärjänneet hyvin, välillä ahdistaa kyllä tämä ainainen kotonaolo ja oman ajan puute ja se että ei ole ketää vastuuta ja käytännön arkea jakamassa eikä oikeastaan ketään kelle edes soittaa, jos on itse aivan äärirajoilla. Toisaalta olen opetellut sanomaan suoraan AINA tunteeni ja saan purettua paineita silloinkin kun niitä ei ole kerääntynyt vielä kauheasti.

Mutta. _Hirvittää_ näin jälkikäteen ajatella, että olen ollut yksin pienen lapsen kanssa sellaisessa kunnossa. EI OLISI PITÄNYT. Toivon kovasti että en ole saanut aikaiseksi pahoja traumoja. Aurinkoiselta ja temperamenttiselta tuo vaikuttaa ja on ollut eroahdistusta, vierastusta ja kaikkia normaaleja juttuja.

Mitä isommaksi hän käy, sitä helpommaksi tämä elämä käy. En ole vauvaihminen, senkin olen oppinut.

Tästä eteenpäin huolehdin ehkäisystä aina, vaikka kuinka sanottaisiin, että lapsia ei ole mahdollista saada. Toista kertaa en luultavasti selviäisi hengissä tällaisesta koettelemuksesta. Tai sitten pärjäisin aivan hyvin, kun jo tiedän miten kannattaa asennoitua.:)

Tällä hetkellä elämä hymyilee, vaikka rankkaa on eikä tämä tästä helpota kuin 18 vuoden päästä :)

Mutta voin allekirjoittaa sen minkä moni sanoi, hankkikaa apua!! Itse olin vielä niin tyhmä, että en sitten ottanut perhetyöntekijää vaan sinnittelin yksin, ihan hölmöä sekin. Toisaalta, pahasti masentuneena sitä ei ehkä vaan pysty eikä sitä mun puolestakaan kukaan tehnyt.

ap

Hyvä että olet ottanut apua vastaan :)

T.1.nostaja :)

En uskalla lukea aikaisempia viestejäni, koska en halua huomata kuinka huonossa jamassa olenkaan ollut.

Muistikuvia ei ole kauheasti tähän päivään asti säilynyt ja tuntuu että olen ollut jossain todella syvässä mustassa paikassa.

Epätoivoisena hetkenä soitin mielenterveystoimistoon ja olen koko kevään käynyt kerran viikkon juttelemassa sairaanhoitajan kanssa. Täytyy sanoa, että tämä on ollut helvetinmoinen kasvutarina ja olen ihan älyttömän ylpeä siitä, missä olen nyt henkisesti.

Vieläkin tulee huonoja päiviä, mutta silloinkaan ei asiat enää näytä epätoivoisen suurilta ja voittamattomilta. Kamalasti olen oppinut nöyryyttä elämän edessä ja antamaan periksi itselleni.

Ristiriitaista, mutta suurin helpotus on ollut se, että käytännössä olen katkaissut välit äitini kanssa. En ole ennen tajunnutkaan kuinka painostus hänen puoleltaan on tullut. Mutta se on toinen tarina; nyt elän todellakin omaa elämääni juuri niinkuin haluan.

Lapsi ei mennytkään päivähoitoon, näillä näkymin vasta syksyllä. Olemme pärjänneet hyvin, välillä ahdistaa kyllä tämä ainainen kotonaolo ja oman ajan puute ja se että ei ole ketää vastuuta ja käytännön arkea jakamassa eikä oikeastaan ketään kelle edes soittaa, jos on itse aivan äärirajoilla. Toisaalta olen opetellut sanomaan suoraan AINA tunteeni ja saan purettua paineita silloinkin kun niitä ei ole kerääntynyt vielä kauheasti.

Mutta. _Hirvittää_ näin jälkikäteen ajatella, että olen ollut yksin pienen lapsen kanssa sellaisessa kunnossa. EI OLISI PITÄNYT. Toivon kovasti että en ole saanut aikaiseksi pahoja traumoja. Aurinkoiselta ja temperamenttiselta tuo vaikuttaa ja on ollut eroahdistusta, vierastusta ja kaikkia normaaleja juttuja.

Mitä isommaksi hän käy, sitä helpommaksi tämä elämä käy. En ole vauvaihminen, senkin olen oppinut.

Tästä eteenpäin huolehdin ehkäisystä aina, vaikka kuinka sanottaisiin, että lapsia ei ole mahdollista saada. Toista kertaa en luultavasti selviäisi hengissä tällaisesta koettelemuksesta. Tai sitten pärjäisin aivan hyvin, kun jo tiedän miten kannattaa asennoitua.:)

Tällä hetkellä elämä hymyilee, vaikka rankkaa on eikä tämä tästä helpota kuin 18 vuoden päästä :)

Mutta voin allekirjoittaa sen minkä moni sanoi, hankkikaa apua!! Itse olin vielä niin tyhmä, että en sitten ottanut perhetyöntekijää vaan sinnittelin yksin, ihan hölmöä sekin. Toisaalta, pahasti masentuneena sitä ei ehkä vaan pysty eikä sitä mun puolestakaan kukaan tehnyt.

ap

"Ei se helpota edes 18 vuoden päästä..."



Mutta silloin voin jo vähän ainakin vaatia lapsen kantavan itsestään vastuuta, jos on siinä kunnossa fyysisesti ja henkisesti.



ap

Hmm... En muista mitä olen aikaisemmin kertonut enkä aio lukea aikaisemmin kirjoittamiani uudelleen.



Lapsi oli täysi yllätys, mut ei pitänyt olla mahdollista saada lapsia, siitä on monen lääkärin todistus paperilla. Ja raskaaksi tulin kun oltiin lapsen isän kanssa seurusteltu muutama kuukausi.

Olin jo asennoitunut elämääni ilman lapsia, siis hyväksynyt lapsettomuuden ja suunnitellut elämäni sen mukaan. Ja toisaalta, mulle on aina ollut oma aika ja rauha ja jopa yksinäisyys todella tärkeätä.



ap

Kuulostaa minun tarinaltani joiltain osin. Tsemppiä jatkoon! Etene pienin askelin ja iloitse onnistunisestasi!

Tärkeintä olisi ettei äiti kitisisi niin paljoa, kuin lapsi.

- suomalaisia vauvoja saa hyvin vähän saatavissa

HArvempi on. Toiset ihmiset kitisee enemmän kuin toiset. Vauvat ja aikuiset.

Ei se helppoa ole. Olisi hyvä saada mies ja omat vanhemmat ja miehenkin vanhemmat mukaan, jos käy voimille.



Meillä mies irtisanoutui töistään, kun en enää kestänyt. Helpottui huomattavasti, kun vuorottelimme yöunia.