Lue keskustelun säännöt.
Ei musta ole äidiksi >:(
19.12.2010 |
Olen yrittänyt ja yrittäny eikä tästä mitään tule. Joku toinen oli AIVAN varmasti parempi äiti lapselleni. Kestäisi itkut sun muut, minä en osaa kuin raivostua ja huutaa.
Lapsi on 10 kk ja harkitsen taas vakavasti sen antamista adoptioon. Olin kaksi viikkoa koulussa ja lapsi oli hoidossa ja voi helvetti, miten oli hyvä olla erossa siitä! En edes päivän mittaan muistanut, että mulla on lapsi. Illalla sitä jaksoi vähän paremmin, mutta nyt kun on taas ollut kaksi päivää putkeet tuon kanssa, niin pinna palaa pienestäkin rääkäisystä. Nyt ei suostunut nukahtamaan vaan itki vaan sängyssä, otin se istua töröttämään tuohon olohuoneen lattialle. Olkoon siinä.
Voi perkele, että olen väsyny ja poikki ja kaikkea. Inhoan tuota lasta enkä ole tänä aikana oppinut sitä rakastamaan. Olen niiiiin täysin yksin ja yksinäinen!!! :(((((
Huomenna ois neuvola, sielläkään ei voi puhua, kun se täti on vaan kuivasti hymyilevä makeilija.
Enkä edes haulua puhua, haluan olla rauhassa, ihan täysin rauhassa!! :(((
Kommentit (96)
on varmasti rankkaa lapsen kanssa. Uskon että rakastava äitikin välillä hermostuu lapsen itkuun kun tuntuu ettei mikään auta..
-Muista että lapsi on täysin syytön sinun ongelmaasi, eikä vauva/lapsi itke koskaan ilman syytä. Tuossa iässä on eroahdistusta, jolloin lapsi ei pysty rauhoitumaan sänkyyn vaan tarvitsee vanhemman viereen. Se on rasittavaa, mutta se nyt vaan pitää kestää, ja pikkuhiljaa tilanne helpottuu. Vielä 1,5-vuotiaallakin on välillä sellaisia iltoja, ettei uni tule yksin...voi johtua hampaistakin.
-Hae apua. Neuvolassa on hyvä tilaisuus kertoa miten asiat oikeasti on. Sinun velvollisuutesi on hankkia apua itsellesi, niin että lapsellasi on hyvä ja turvallinen kasvuympäristö, oli se sitten sinun tai jonkun muun luona. Kertomasi kuullosti kyllä melko pahalta, mutta oletko silti valmis luopumaan lapsestasi kokonaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja sano, että tarvitset apua. Minustakin kuulostaa siltä, että olet masentunut ja erittäin uupunut. Lapsesi ja itsesi tähden sinun on nyt pyydettävä apua ja otettava sitä vastaan. Esim. neuvolan/lastensuojelun kautta uskoisin vahvasti sinun ja lapsesi saavan perhetyötä avuksenne. Myös keskusteluapu olisi varmasti sinulle tärkeää tällä hetkellä.
Voimia kovasti!
t. Perhetyöntekijä
Sain esikoisen vahingossa (no ei oikea vahinko, huolimattomuudestani) mutta siis en varsinaisesti edes tahtonut lasta tai lapsia laisinkaan.
Mulle on ollut tosi rankkaa kasvaa äidiksi. Nyt koen olevani jo melko hyvä äiti, vaikka edelleenkin joudun pinnistelemään osan ajasta, ollakseni riittävän hyvä äiti. Ja lapsi on kuitenkin jo 8-vuotias...
En tiedä, en vain ole kai äitityyppi. Olen vähän liian itsekäs, liian mukavuudenhaluinen, liian paljon omaa aikaa tarvitseva, liian vähän lasten seurasta nauttiva (en ole oikein ikinä tykännyt tai halunnut olla lasten kanssa, ei mua kiinnosta niiden jutut ja touhut eikä vauvatkaan herätä mitään "ai kuinka ihana"-fiilistä. Tosin siis oman lapsen touhut on jo alkanut kiinnostaa, ajan myötä)
Ap, koita pitää itsesi rauhallisena ja pidä huoli ettet pura kiukkuasi lapseen rähjäämällä, sitä kadut myöhemmin (itse olen sortunut tällaiseen ja se todella kaduttaa) mutta jos tuntuu siltä, hae apua, ja mikäli et (en minäkään hakenut, en uskaltanut, ulospäin esitin täydellistä äitiä neuvoloissa ym) niin toivoa on silti, varmaan kasvat sinäkin ajan myötä. Äitiys kasvattaa, lapset kasvattaa, vaikka yleensä sanotaankin että vanhemmat kasvattaa lapsiaan.. :)
Kuten täällä jo tulikin esille, niin kiireellisessä tapauksessa voit ottaa yhteyttä sosiaalipäivystykseen. Edellisessä viestissäni kirjoitin perhetyöstä mahdollisena avohuollon tukitoimena tueksesi, mutta toki yhdessä työntekijöiden kanssa katsotte tilanteeseenne sopivat tukimuodot.
Edelleen voimia toivottelen, ja kaikkea hyvää elämäänne, kyllä asiat kääntyvät vielä hyväksi!
ja jos neuvolantäti hymistelee vaan niin vaadit oikeasti itsellesi ja lapsellesi apua. Sanot ettet lähde sieltä ennenkuin olet saanut asioita eteenpäin... Terkkareidenkin on niin helppo vain hymistellä että kyllä kaikki helpottuu. Vaadit häntä tekemään työnsä ja hankkimaan teille apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
riideltyä oikein kunnolla lapsen isän kanssa. Annoin mennä tuutin täydeltä. Ei kovin rakentavaa, mutta parempi niin kuin huutaa sit lapselle. Toivottavasti tein tuossa edes oikein.
Onneksi huomenna on taas uusi päivä. Kaksi viikkoa meni ilman näin huonoa tuulta, tai siis että olisin näyttänyt pahan tuuleni lapselle. Ei taida olla kovin hyvä suoritus? :( Muuten olen ollut kai ihan tavallisen lempeä ja kärsivällinen.
saada päivähoitoon esim. perhepäivähoitajalle. Itse sairastuin synnytyksen jälkeen vakavaan masennukseen. Olin sairaalassa ja vauva oli 6 kk:n ikäisenä kunnallisella perhepäivähoitajalla pahimman yli. Teeppä netissä masennustesti tai katso masennuksen oireet. Voipi selittää näköalattomuutesi. Voimia ja hae apua! Sitä voi olla todella saatavissa:)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
saada päivähoitoon esim. perhepäivähoitajalle. Itse sairastuin synnytyksen jälkeen vakavaan masennukseen. Olin sairaalassa ja vauva oli 6 kk:n ikäisenä kunnallisella perhepäivähoitajalla pahimman yli. Teeppä netissä masennustesti tai katso masennuksen oireet. Voipi selittää näköalattomuutesi. Voimia ja hae apua! Sitä voi olla todella saatavissa:)
pph:lle. Tällä hetkellä tuntuu, että se on meidän pelastus... Ihanaa päästä aikuisten ihmisten kanssa keskuuteen.
Vaikka tuona kahtena kouluviikkona olin fyysisesti väsyneempi kuin nyt, niin silti jaksoin paremmin kuin enemmän nukkuneena ja tehneenä. Kävi jopa ihan mielessä, että miten ihmeessä olen voinu jaksaa tänne asti...
ne olivat kuin omasta suustani vaikeina hetkinä. Olen yksinhuoltaja. Miehen kanssa yhdessä tehtiin lapsi, mies lupasi auttaa ja hoitaa. No, ero tuli.
Juuri tuo ikä, 10 kk - 1 vuotta, oli aivan kamala. Lapsi vain kitisi ja känisi. Olin koko ajan hermo loppu ja huonolla tuulella. Huusinkin lapselle välillä. Itkin kohtaloani ja ajattelin, että haluan OMAA RAUHAA JA OMAA TILAA. Nimeomaan. Sellaista normaalia aikuisen nuoren ihmisen elämää - ilman kitinää, stressiä ja huutoa.
Nyt lapsi on siis hieman yli vuoden. Parempaan suuntaan ollaan menossa, silti välillä aivan ylitsepääsemätön ahdistus ja oman tilan puute.
Kun kukaan ei tule illalla tistä kotiin. Kukaan ei auta eikä kysy, miten voin.
Haaveilen, jospa voisin illalla häipyä vaikka uimahalliin tai kuntosalille. Haaveiksi ne jää.
Hyvät hetket korvaavat silti ne huonot, lopulta, jossain määrin. Ja jos edes kerran parissa viikossa tai kerran viikossa joku voi katsoa lapsen perään, heti tulee parempi olo itselle.
Tein ratkaisun palata työelämää ja laittaa lapsen hoitoon. Samaa suosittelen sinulle AP. Kun olet päivät töissä tai koulussa, jaksat lasta paremmin iltaisin. Kun äiti on tyytyväinen, on lapsikin.
Enpä usko, että lapsella olisi niin ihanan auvoisaa huutavan ja vittuuntuneen mamman kanssa kotona kykkiä päivästä toiseen !
Sisältö jatkuu mainoksen alla
luulisin, että ehkä (riippuen toki missä asut ym), voisi olla mahdollista saada teille tukiperhe, jossa lapsi voisi olla esim. 1 x kk. Se antaisi sinulle omaa aikaa, ja lapsellekin se voisi tehdä hyvää .
Voisit ehkä lääkärissä, saatat olla masentunut? Ja lääkäriajan voit varata suoraan, ei tarvitse mennä neuvolan kautta.
Ja luulen, että ajan kanssa helpottaa, lapsi kasvaa, itsenäistyy, hänestä on enemmän seuraa, yhdessä tekeminen tulee mielekkäämmäksi.
Muuten, sen lapsen itsenäistymisen (tarkoitan vähemmän riiippuivaista, omatoimisempaa)kanssa ei kannata kiirehtiä, se todennäköisesti kostautuu. Anna lapselle niin paljon syliä kuin voit, jos ei osaa nukahtaa yksin, nukuta viereen, älä jätä yksin, jne. Kun et kiirehdi ja odota lapseltasi sellaista, mihin hän ei ole valmis, hänestä tulee itsenäisempi ja rohkeampi, ja vielä todennäköisesti nopeammin kuin kiirehtimällä.
täällä taas vastailee täydelliset maripaita -kotiäidit, joilla ei ole mitään kokemusta siitä, mitä on olla YKSIN VAIKEAN VAUVAN KANSSA PÄIVÄSTÄ TOISEEN.
Ihan normaaleja tunteita aloittajalla. Anna itsellesi anteeksi. Hyväksy tunteesi. Rakastat lastasi yli kaiken, vaikka aina ei tunnu ihan siltä. Muista, lopussa kiitos seisoo!
Lapsi kasvaa ja huomaat, että olet sittenkin aina ollut sille se maailman paras äiti.
Sinä saat olla väsynyt ja pahalla tuulella. Monissa muissa maissa äidit eivät ole näin yksin. Vaikka olisikin yksinhuoltaja, suku asuu samassa taloudessa ja auttaa.
Tunteesi johtuvat yksinäisyydestä. Tarvitset uusia ystäviä tai mielekästä omaa aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
täällä taas vastailee täydelliset maripaita -kotiäidit, joilla ei ole mitään kokemusta siitä, mitä on olla YKSIN VAIKEAN VAUVAN KANSSA PÄIVÄSTÄ TOISEEN.
Ihan normaaleja tunteita aloittajalla. Anna itsellesi anteeksi. Hyväksy tunteesi. Rakastat lastasi yli kaiken, vaikka aina ei tunnu ihan siltä. Muista, lopussa kiitos seisoo!
Lapsi kasvaa ja huomaat, että olet sittenkin aina ollut sille se maailman paras äiti.
Sinä saat olla väsynyt ja pahalla tuulella. Monissa muissa maissa äidit eivät ole näin yksin. Vaikka olisikin yksinhuoltaja, suku asuu samassa taloudessa ja auttaa.
Tunteesi johtuvat yksinäisyydestä. Tarvitset uusia ystäviä tai mielekästä omaa aikaa.
VIHAAN tällaisia lässyn lässyn viestejä. Miksi ihmeessä kenenkään pitäisi edes olla mikään maailman paras äiti kenellekään? Ja kukaan ei voi sitä glooriaa itselleen ottaa, vasta lapsi aikuisena voi kertoa, kokiko hän todella näin.
Ja se tunne, kun sitä rakkautta ei tunnu löytyvän, vaan kaikki tehdään velvollisuudentunnosta - no ei se ainakaan parane sillä, että muut hokee, että kyyllä sinä rakastat, totta kai rakastat. Kun kaikki sisällä huutaa, että enpäs rakasta.
Mulla ei ole ap ollut noin rankkaa, mutta mullakin on kolmas yllärilapsi, ihan ydinperheessä kyllä. Ihan uskomaton riiviö, ollut aina. Ja syntyi maailman huonoimpaan aikaan, saatuaan alkunsa ehkäisyn petettyä. Tunnistan todella noita sun fiiliksiäsi, ja ihan kamalalta tuntuu, että vieläkin tavallaan kadun, etten tehnyt aikanaan aborttia. Nyt tekisin silmää räpäyttämättä. Ikinä enää en ajaisi itseäni näin ahtaalle, en ikinä.
Mutta uskotko ap. että se että tälläkin hetkellä jaksat kuitenkin hoitaa lapsesi perustarpeet ja antaa hänelle läheisyyttä, kyllä se riittää. Ei sun tarvitse pinnistellä jotain teennäistä rakkautta lastasi kohtaan, sä saat tuntea ne tunteet mitä tunnet, kunhan osaat kohdistaa ne oikein. Kuten tiedät, lapsesi ei ole syypää mihinkään. Kukaan ei ole. Sulla on nyt se pieni lapsi, joka onneksi kasvaa ja kehittyy koko ajan, ja ehkä aika piankin huomaat, että sulla on ihan kivaa hänen kanssaan.
Tai sitten jos sulla on sellainen lapsi kuin meidän kolmonen ( voimakastahtoinen uskomattoman jääräpäinen riiviö, joka tekee kaikkea kiellettyä heti kun silmä välttää ja vaikkei välttäisikään), sun kannattaa oikeasti hakea sitä apua. Tuossa tilassa sen odottaminen, että lapsi kasvaisi isoksi ja järkeväksi on vähän liian pitkä aika.
VOimia teille!
ystävälle tai mahdollisesti vaikka äidillesi, josko ottaisi lastasi joskus hoitoon tai vaikka tulisi seuraksenne ulos lenkille tms. Kuulostat todella väsyneeltä ja olet liikaa lapsen kanssa kaksin, vositteko mennä vaikka jhnkin perhekerhoon. Voithan kysellä neuvolasta lapselle virkehoitopaikkaa, sano että olette liikaa vain kahdestaan ja se olisi tarpeelista lapselle.
Oletko masentunut? Onko sinun pakko varata aika esim yksityiselle lääkärille ja hienovaraisesti kertoa väsymyksestäsi, josko antaisi jonkun masennuslääkkeen sinulle, ei kuitenkaan rauhoittavia, ne ei sinulle nyt sovi mielestäni ja voit jäädä niihin koukkuun.
Lapsi on lahja ja on vain pienen hetken pieni, olet hänelle tärkein maailmassa. Muistathan että jos luot hyvän suhteen lapseesi, saat hänestä ikuisen ystävän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kyllä minäkin tunnistan nämä ap:n tunteet kun itse ihan samassa tilanteessa olen ollut. tarkoitus ei ole lässyttää vaan rohkaista, koska olen huomannut, että ihmiset helposti tuomitsee tällaisia negatiivisia tunteita ja "kauhistuu" niistä, ja alkaa heti tuputtaa jotain hoitoja ja psykiatria, vaikka oikea ratkaisua olisi aikuisten seura ja mielekäs oma elämä kodin ulkopuolella. Kyseessä siis täysin terve ja normaali ihminen.
Itselle pitää antaa anteeksi ja omat tunteet hyväksyä, eikä soimata niistä itseä.
Pahin taakkahan saattaa juuri olla tunne siitä, että oman tunteet ovat pahoja ja kiellettyjä, eikä niistä saa puhua. Kun sanoo pahat ajatukset ääneen, voivat ne muuttaa muotoaan.
t. sen lässytysviestin kirjoittaja:-)
kyllä minäkin tunnistan nämä ap:n tunteet kun itse ihan samassa tilanteessa olen ollut. tarkoitus ei ole lässyttää vaan rohkaista, koska olen huomannut, että ihmiset helposti tuomitsee tällaisia negatiivisia tunteita ja "kauhistuu" niistä, ja alkaa heti tuputtaa jotain hoitoja ja psykiatria, vaikka oikea ratkaisua olisi aikuisten seura ja mielekäs oma elämä kodin ulkopuolella. Kyseessä siis täysin terve ja normaali ihminen.
Itselle pitää antaa anteeksi ja omat tunteet hyväksyä, eikä soimata niistä itseä.
Pahin taakkahan saattaa juuri olla tunne siitä, että oman tunteet ovat pahoja ja kiellettyjä, eikä niistä saa puhua. Kun sanoo pahat ajatukset ääneen, voivat ne muuttaa muotoaan.t. sen lässytysviestin kirjoittaja:-)
Kirjoittelet noita "sitten huomaatkin olevasi maailman paras äiti..."-horinoita?
Mä olen oikesti todella allerginen tuolle ajattelulle, että äiti on aina niin maan jumalaisen hyvä ja ihana ihminen, ihan sama miten käyttäytyy ja lapsiaan kohtelee. Ei se nyt ihan niin sentään mene.
Eikä noista asioista puhuminen mun mielestäni ole sitä, että maalaillaan jotain aarrearkkua sateenkaaren päähän. ASioista pitää puhua rehellisesti siinä hetkessä ja niissä fiiliksissä mitä on, ja ymmärtää jos tarvitsee apua. Eikä vain tuudittaututa johonkin, "sitten yhtenä päivänä se rakkaus löytyykin ja lapsi vaan hymyilee ja huomaan olevani maailman paras äiti"- jorinoihin.
ymmärrän sua hyvin. mulla on ollut rankkoja tunteita lasten (niitä on 2, joskus ihmettelen miten uskalsin tehdä toisen)kanssa, vaikka ollaan "ydinperhe", jossa isä osallistuu todella paljon. Silti olen välillä ihan loppu ja räyhään lapsille... ja sen jälkeen itken morkkiksessa, kuinka voin olla niin paska. Mutta kuitenkin, rakastan lapsiani yli kaiken ja uskon vakaasti, että kaikesta huolimatta olen räyhäävänäkin lapsilleni paras äiti. Mistä lähtien negatiiviset tunteet, tappeleminen, väsymys jne. on olleet kiellettyjä? mun tietääkseni ne nimenomaan kuuluu elämään ja kyllä niitä lapsetkin kestää menemättä rikki. Eli ennenkaikkea, anna armoa itsellesi. Ja moni äiti tosiaan tuntee asioiden helpottavan siinä vaiheessa kun lapsi aloittaa hoidossa, sitä vaan ei ehkä ole niin soveliasta sanoa ääneen...
ja nimenomaan sanoo tunteensa ääneen ja kyllä, hakee myös tarvittaessa apua, on paras äiti omalle lapselleen omalla tavallaan.
t. lässyttäjä.
että tähän ketjuun on tullut ihan käsittämättömän kylmiä vastauksia, tyyliin "anna se heti adoptioon". Tää vauvapalsta se jaksaa yllättää kerta toisensa jälkeen, huoh! eihän ap viestien perusteella ryyppää, laiminlyö lastaan, pahoinpitele tms, VAAN LAULAA JOULULAULUJA JA VIETTÄÄ KAIKEN AIKANSA PARHAAN TAITONSA MUKAAN LAPSEN KANSSA... eli kyllä rakastaa lastaan todella, vaikka ei väsymykseltään ehkä itse jaksa sitä tiedostaa...
ja en voinut koskaan rakentaa riittävää kiintymyssuhdetta lapseeni.
Ymmärrän sinua täysin. Sain diagnoosin liian myöhään. Luulin pärjääväni. Etsin apua aktiivisesti nuorena ja en saanut.
Ja persoonallisuushäiriöisiä tai rikkinäisen lapsuuden kokeneita "heikkoja" yksilöitä on paljon, jotka saavat lapsia. Kasvattavat samanlaisia rikkinäisiä heistäkin. Mutta koulussa eikä missään huomata tätä huonosti voivaa porukkaa.
Siellä osataan auttaa, halusitpa sitten pitää lapsesi tai antaa hänet adoptioon.
On myös mahdollista saada tukiperhe joka hoitaa lasta välillä.
Kuulostaa siltä että olet uupunut pahasti. Mutta varma juttu on, että lapsesi tarvitsee apua. Sinun velvollisuutesi äitinä on huolehtia siitä että lapsi voi hyvin. Jos et itse pysty järjestämään lapsellesi hyvinvointia, on velvollisuutesi järjestää joku muu huolehtimaan siitä.