Lue keskustelun säännöt.
Ville Pusa toivoo, ettei kuolleesta avovaimosta enää puhuttaisi.
16.12.2010 |
Eikä se suhde niin onnellinenkaan ollut. Näin uudessa Me Naisissa.
Kommentit (104)
ei ilahdu siitä, että niitä haavoja revitään jatkuvasti auki. Tai että olisi jotenkin tilivelvollinen jostain, jonka haluaisi käsitellä omassa rauhassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
<a href="http://www.menaiset.fi/artikkelit/ihmiset/art1488-Ville-Pusa---Haat-ova…" alt="http://www.menaiset.fi/artikkelit/ihmiset/art1488-Ville-Pusa---Haat-ova…">http://www.menaiset.fi/artikkelit/ihmiset/art1488-Ville-Pusa---Haat-ova…; Minusta tuo kuulostaa terveeltä eteenpäin menolta elämässä. Elämä jatkuu ja se on hyvä asia. Jennin muisto säilyy, mutta elämän on jatkuttava.
– Toivon, että viimeistään nyt ihmiset lakkaisivat puhumasta hänen kuolemastaan. Totta kai tapahtuma oli traaginen, mutta parisuhteemme ei voinut niin hyvin kuin on annettu ymmärtää, Ville sanoo.
<a href="http://www.menaiset.fi/artikkelit/ihmiset/art1813--Taman-enempaa-ei-voi…" alt="http://www.menaiset.fi/artikkelit/ihmiset/art1813--Taman-enempaa-ei-voi…">http://www.menaiset.fi/artikkelit/ihmiset/art1813--Taman-enempaa-ei-voi…;
Toivottavasti tytär ei koskaan pääse juttua lukemaan. Olisi sitten edes hiljaa ex:stä ja hehkuttaisi vain uutta rakkauttaan. Veikkaan että tuo suhde ei kauan kestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
antanut näin ymärtää? Mihin se nyt muuttui? Uuden puolison mustasukkaisuuteen?
Kysymys oli varmaan siitä, että ei sekään suhde ongelmaton ollut ja turha sitä asettaa kaiken muun yläpuolelle.
Sinänsä kävi kyllä mielessä, että lienee uuden morsmaikun tarve saada egon kohotusta kuolleeseen nähden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
– Toivon, että viimeistään nyt ihmiset lakkaisivat puhumasta hänen kuolemastaan. Totta kai tapahtuma oli traaginen, mutta parisuhteemme ei voinut niin hyvin kuin on annettu ymmärtää, Ville sanoo.
tuo nyt vaan vaikuttaa siltä, että Pusan mielestä tuota parisuhteen onnea ja auvoa on hehkutettu lehdissä ihan liikaa.
Joka on sinänsä ymmärrettävää, että se lisää kuoleman traagisuutta joka taas lisää juttujen kiinnostavuutta joka taas lisää lehtien myyntiä.
Haaskalinnut värittää, myynti nousee ja Pusa lukee lehtijuttuja korvat punaisina.
Miksi tätä naimisiinmenoa piti hehkuttaa ylipäätään lehdessä? Ja naamat vielä kanteen. Ei Pusaa ja morsmaikkua ole varmaan pakotettu tähän lehtijuttuun. Mä en edes ymmärrä mikä julkisuusarvo on Pusalla ja säätytöllä, jota kukaan ei edes tunne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ikinä en antaisi sanoa esim.jos mies kuolisi, niin uutta miestä isäksi. Lapsella on vain yksi äiti ja yksi isä. Äitipuolia ja isiä voi olla. Haluaako unohduttaa myös lapsellansa entisen vaimonsa.
Ensimmäinen mieheni kuoli pitkään sairastettuaan lapsemme ollessa 3-vuotias. Lapseni kommentoi pian HALUAVANSA uuden isän. Nykyisen mieheni tapasin vuotta myöhemmin. Olemme naimisissa ja mieheni on adoptoinut lapseni ensimmäisestä liitostani. Hän on ollut lapseni isä jo pitkään, kuten ensimmäinenkin mieheni on. Lapsellani on siis kaksi isää.
on lapset myös kyselleet muutaman vuoden ajan (siitä asti kun mieheni kuoli), että saako ne vielä joskus uuden isän. Ja helpostihan lapset alkaa kutsua pieninä isäksi uutta miestä taloudessa, varsinkin jos oma biologinen isä on kuollut, eikä häntä enää konkreettisesti pysty näkemään.
Turha on kenenkään tuomita esim. Ville Pusaa. Hän on taatusti omalla tavallaan surrut. Suree varmasti loppuelämänsä. Mutta minkä hiivatin takia hänen pitäisi sitä itkeä vuodesta toiseen julkisuudessa? Miksi hän ei saisi olla nyt onnellinen? Kuka määrittelee, kuinka pian saat tavata uuden rakkauden, missä vaiheessa voit oikeasti rakastua uudelleen? Ei sitä kukaan toinen voi tietää. Jokainen kokee ja käsittelee asiat omalla tavallaan.
Ymmärrän varsin hyvin, että Villekään ei tahdo enää jauhaa julkisuudessa kuolleesta avokistaan. Hän on taatusti sitä tehnyt nyt tarpeeksi omasta mielestään. Miksi se pitäisi aina nostaa esiin? Hän varmasti ajattelee tuota kuollutta avokkiaan päivittäin. Varmasti suree elämänsä loppuun saakka, vaikkei sitä toitottaisikaan muille. Ehkä hän haluaa, että ulkopuoliset jättää jo sen aiheen.
En mäkään jaksaisi jos aina joku nostaisi esiin mun kuolleen mieheni. Se on mun yksityinen asia, jota muiden ei tartte jauhaa.
Ne ketkä ei ole kokeneet puolisonsa menetystä, eivät pysty samaistumaan ollenkaan aiheeseen. Vaikka kuinka koittais ajatella, että niin ja niin mä toimisin, jos mun puolisoni kuolisi, enkä koskaan tekis niin tai näin, niin oikeesti kun sitä ei voi tietää. Ei vaan voi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ikinä en antaisi sanoa esim.jos mies kuolisi, niin uutta miestä isäksi. Lapsella on vain yksi äiti ja yksi isä. Äitipuolia ja isiä voi olla. Haluaako unohduttaa myös lapsellansa entisen vaimonsa.
Ensimmäinen mieheni kuoli pitkään sairastettuaan lapsemme ollessa 3-vuotias. Lapseni kommentoi pian HALUAVANSA uuden isän. Nykyisen mieheni tapasin vuotta myöhemmin. Olemme naimisissa ja mieheni on adoptoinut lapseni ensimmäisestä liitostani. Hän on ollut lapseni isä jo pitkään, kuten ensimmäinenkin mieheni on. Lapsellani on siis kaksi isää.on lapset myös kyselleet muutaman vuoden ajan (siitä asti kun mieheni kuoli), että saako ne vielä joskus uuden isän. Ja helpostihan lapset alkaa kutsua pieninä isäksi uutta miestä taloudessa, varsinkin jos oma biologinen isä on kuollut, eikä häntä enää konkreettisesti pysty näkemään.
Turha on kenenkään tuomita esim. Ville Pusaa. Hän on taatusti omalla tavallaan surrut. Suree varmasti loppuelämänsä. Mutta minkä hiivatin takia hänen pitäisi sitä itkeä vuodesta toiseen julkisuudessa? Miksi hän ei saisi olla nyt onnellinen? Kuka määrittelee, kuinka pian saat tavata uuden rakkauden, missä vaiheessa voit oikeasti rakastua uudelleen? Ei sitä kukaan toinen voi tietää. Jokainen kokee ja käsittelee asiat omalla tavallaan.
Ymmärrän varsin hyvin, että Villekään ei tahdo enää jauhaa julkisuudessa kuolleesta avokistaan. Hän on taatusti sitä tehnyt nyt tarpeeksi omasta mielestään. Miksi se pitäisi aina nostaa esiin? Hän varmasti ajattelee tuota kuollutta avokkiaan päivittäin. Varmasti suree elämänsä loppuun saakka, vaikkei sitä toitottaisikaan muille. Ehkä hän haluaa, että ulkopuoliset jättää jo sen aiheen.
En mäkään jaksaisi jos aina joku nostaisi esiin mun kuolleen mieheni. Se on mun yksityinen asia, jota muiden ei tartte jauhaa.
Ne ketkä ei ole kokeneet puolisonsa menetystä, eivät pysty samaistumaan ollenkaan aiheeseen. Vaikka kuinka koittais ajatella, että niin ja niin mä toimisin, jos mun puolisoni kuolisi, enkä koskaan tekis niin tai näin, niin oikeesti kun sitä ei voi tietää. Ei vaan voi.
URPOT, että KENEKÄÄN EI TARVITSE KERTOA JULKISUUDESSA YHTÄÄN MITÄÄN????
Kukaan ei ole pakottanut Ville Pusaa avautumaan yhtään mistään siinä vaiheessa kun ex-vaimonsa teki kuolemaa, saati nyt.
Hän on ihan itse valinnut tulla hakemaan sympatiapisteitä ja potkua uralleen julkisuudesta tällaisen asian tiimoilta. Mikään pakko ei olisi ollut.
Miettikää esim. Vuokko Hovattaa, olisihan hänkin voinut tulla sepostamaan keikoistaan ja samalla avautua kuolleesta lapsestaan.
Järkevät ihmiset vaan eivät tee niin.
Ikinä en antaisi sanoa esim.jos mies kuolisi, niin uutta miestä isäksi. Lapsella on vain yksi äiti ja yksi isä. Äitipuolia ja isiä voi olla. Haluaako unohduttaa myös lapsellansa entisen vaimonsa.
Ensimmäinen mieheni kuoli pitkään sairastettuaan lapsemme ollessa 3-vuotias. Lapseni kommentoi pian HALUAVANSA uuden isän. Nykyisen mieheni tapasin vuotta myöhemmin. Olemme naimisissa ja mieheni on adoptoinut lapseni ensimmäisestä liitostani. Hän on ollut lapseni isä jo pitkään, kuten ensimmäinenkin mieheni on. Lapsellani on siis kaksi isää.
on lapset myös kyselleet muutaman vuoden ajan (siitä asti kun mieheni kuoli), että saako ne vielä joskus uuden isän. Ja helpostihan lapset alkaa kutsua pieninä isäksi uutta miestä taloudessa, varsinkin jos oma biologinen isä on kuollut, eikä häntä enää konkreettisesti pysty näkemään. Turha on kenenkään tuomita esim. Ville Pusaa. Hän on taatusti omalla tavallaan surrut. Suree varmasti loppuelämänsä. Mutta minkä hiivatin takia hänen pitäisi sitä itkeä vuodesta toiseen julkisuudessa? Miksi hän ei saisi olla nyt onnellinen? Kuka määrittelee, kuinka pian saat tavata uuden rakkauden, missä vaiheessa voit oikeasti rakastua uudelleen? Ei sitä kukaan toinen voi tietää. Jokainen kokee ja käsittelee asiat omalla tavallaan. Ymmärrän varsin hyvin, että Villekään ei tahdo enää jauhaa julkisuudessa kuolleesta avokistaan. Hän on taatusti sitä tehnyt nyt tarpeeksi omasta mielestään. Miksi se pitäisi aina nostaa esiin? Hän varmasti ajattelee tuota kuollutta avokkiaan päivittäin. Varmasti suree elämänsä loppuun saakka, vaikkei sitä toitottaisikaan muille. Ehkä hän haluaa, että ulkopuoliset jättää jo sen aiheen. En mäkään jaksaisi jos aina joku nostaisi esiin mun kuolleen mieheni. Se on mun yksityinen asia, jota muiden ei tartte jauhaa. Ne ketkä ei ole kokeneet puolisonsa menetystä, eivät pysty samaistumaan ollenkaan aiheeseen. Vaikka kuinka koittais ajatella, että niin ja niin mä toimisin, jos mun puolisoni kuolisi, enkä koskaan tekis niin tai näin, niin oikeesti kun sitä ei voi tietää. Ei vaan voi.
pitäisi vuosia itkeä ja ei saisi mennä elämässä eteenpäin. Miksi ei sitten vaan voisi jättää ex:ää kokonaan mainitsematta vaan alkaa "likaamaan" heidän suhdettaan sanomalla että no eihän se mitään ollut?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uusi vaimoke vaikuttaa kovin kontrolloivalta.
Mulle tuli niin huono fiilis, että en aion enää seurata Pusa-nobodyn tekemisiä millään tavalla.
Haastattelun rakenne näytää minusta siltä, että toimittaja on kysynyt erikseen kuolleesta vaimosta ja asian merkityksestä uudelle avioliitolle. En pitäisi mahdottomana sitäkään, että toimittaja on erikseen kysynyt, miltä tuntuu mennä naimisiin.
Työstän myös itse haastatteluja julkaisukuntoon ja voin varmuudella sanoa, että noin lyhyessä haastattelussa asioita on karsittu rankalla kädellä. Todellisuudessa tuo kommentti ei siis todennäköisesti ole ollut noin töksähtävä, vaan sitä on saattanut edeltää ja seurata muuta puhetta tuosta suhteesta, ehkäpä myös siitä, mikä on ollut hyvää.
Tämän haastattelun linja on selkeästi ollut se, että sen keskiö on uusi ihana rakkaus ja pitkät puheet kuolleesta vaimosta ovat melko todennäköistä leikkaamon lattia -materiaalia, jos jokin.
Ja kun ottaa huomioon, miten Pusasta ja menehtyneestä vaimosta kirjoitettiin, on varma fakta, että suhde ei ollut niin hyvä kuin kerrottiin. Heidän suhdettaan käsiteltiin mediassa samalla tavoin kuin kuolleita nuoria: parhaimman kautta.
Suuret mediadraamat tehdään, ne eivät ole luonnollisia olentoja, ja suurta draamaa eivät tue puheet väsymyksestä, riidoista ja muusta todellisuudesta. Vain se tieto, joka kiillottaa nyyhykydraaman kilpeä pääsee läpi. Samasta syystä lehdet julkaisevat nuorista kuolleista vain kuvia, joissa he ovat kauniita ja edustavia ja tekstejä, joissa kerrotaan, kuinka he olivat kauniita, pidettyjä, lupaavia, älykkäitä ja iloisia.
Lesken suruun myös kuuluu varmasti se, että ensin muistaa vain hyvät asiat. Kun tunteet tasoittuvat, muistaa, että kuollut puoliso oli ihminen. Rakastettu ja kallis, mutta silti ihminen, jolla on ihmisen viat ja jonka kanssa on aina välillä vaikeaa ja ikävää.
Mitä tulee uuden rakkauden hehkutukseen: Minusta on ihan itsestään selvää, että jos ollaan ihmisen häiden kynnyksellä, tulevan puolison pitää tuntua ihmeellisen ihanalta.
On surullisempaa ja jotenkin törkeämpääkin ajatella, että jos ihminen jää leskeksi nuorena, tuon rakkauden pitäisi jäädä kummittelemaan "greatest love of all"-tyyppisenä romanttisesta draamasta lainattuna ainoana oikeina, jota on rakastanut kuin ei ketään muuta, koskaan.
Jos Pusasta tuntuisi, että hän ei rakasta uutta naistaan tavalla, joka jättää kuolleen vaimon varjoonsa, hän ei varmaankaan menisi naimisiin. Hän sanoi molemmissa haastatteluissa, ettei halua kompromissia, ja se, että rakastaisi uutta vaimoa vähemmän kuin kuollutta, olisi ainakin aikamoinen kompromissi.
Vaimon kuolemasta on kulunut jo kaksi ja puoli vuotta ja tuo haastattelu sisältää kuitenkin vain sitä perushehkutusta, jota rakastuneet harrastavat. Miettikää mitä tahansa muuta julkista pariskuntaa vastarakastuneena. Sama virsi se on ollut kaikilla. Kauhea ajatus, että jos on kerran jäänyt leskeksi, pitää aina olla hillitty ja muistaa, että "niin, vaimoni kuoli, joten en voi olla liian onnellinen". Eikö häiden kynnys ole juuri se oikea hetki olla naurettavan rakastunut?
Ja kun kyseessä on parivuotias tyttö, jonka äiti on kuollut niin aikaisin, ettei lapsella luultavasti tule edes olemaan muistoja hänestä, äidin rooli on nimenomaan se rooli, joka uuden puolison on otettava. Jos on pientäkään epäilystä siitä, ettei uusi vaimo (pätee myös mieheen) rakastaisi pientä elämässä äiditöntä lasta kuin omaansa, jokin on pielessä.
Kuten joku sanoikin, tuossa tilanteessa lapsella tulee olemaan kaksi äitiä. On se, joka "on nyt taivaassa", kuten Pusa mainitsi edellisessä jutussa, ja se, joka on kasvattanut lapsen. Ankeaahan se olisi lapsen kannalta, että kunnioituksesta kuollutta kohtaan saman katon alla asuva nainen, joka kasvattaa häntä, ei saisi rakastaa ja olla rakastettu kuin äiti, koska lapsella on kuollut biologinen äiti. Ei noita kahta saa kilpailuttaa keskenään, se on jo lapsenkin etu. Tilanne on minusta sama kuin adoptoidessa.
Haastattelun rakenne näytää minusta siltä, että toimittaja on kysynyt erikseen kuolleesta vaimosta ja asian merkityksestä uudelle avioliitolle. En pitäisi mahdottomana sitäkään, että toimittaja on erikseen kysynyt, miltä tuntuu mennä naimisiin.
miltä tuntuu mennä naimisiin, kun takana on niin täydellinen parisuhde.
en tiiä miks luen näitä.mutta oon Villen tyttären Danan hyvä kaveri ja joo kyllä Danalla on hyvät välit äitinsä sukulaisiin ja joo Dana kutsuu äitipuoleaan äidiksi koska Dana ja Ville ei halua puhua Jennistä.
ja joo villellä ja riikalla on kaksi semi pientä lasta
http://www.menaiset.fi/artikkelit/ihmiset/art1488-Ville-Pusa---Haat-ova…
Minusta tuo kuulostaa terveeltä eteenpäin menolta elämässä. Elämä jatkuu ja se on hyvä asia. Jennin muisto säilyy, mutta elämän on jatkuttava.