Vapauttaako masennus (tmv. mt-ongelma) aikuisen vastuusta?

Toisaalta kyllä vanhemmalla ikäluokalla on selvästi vaikeuksia tunteista puhumisessa ihan yleisesti ottaen. Heitä ei ole omassa kodissaan tunteiden näyttämiseen ja niistä puhumiseen kasvatettu, ja monet ovatkin osittain "tunnevammaisia". Eivät useinkaan ole osanneet olla kovin hyviä vanhempiakaan samasta syystä, mutta välttämättä eivät sitä itsekään tajua, kun eivät paremmasta tiedä. Ja kieltäytyvät käsittelemästä näitä asioita, se olisi heille liian vaikeaa ja tuskallista (todennäköisesti avaisi myös omia lapsuuden haavoja).

Ja muutenkin olen sitä mieltä, että omien vanhempien kanssa on turha ruveta vääntämään lapsuudestaan. Kannattaa mennä terapiaan jos siihen on tarvetta.

Minusta hieman nyt vaikuttaa jopa siltä, että ap saattaa muistuttaa äitiään, joka myös on viitannut oman lapsuutensa ongelmiin (ap itse näin kirjoitti). Mitäpä jos ap ihan menisit vaikka terapiaa juttelemaan ongemistasi, ja jättäisit äitisi syyttelemisen, oli hänessä vikaa tai ei? Se olisi huomattavasti hedelmällisempi lähestymistapa.

t. masentunut ja mt-häiriöinen, joka elää normaalia elämää, normaalein säännöin. Enkä ymmärrä, miten esim. oikeudessa voisi joku mt-häiriö vapauttaa edesvastuusta mitenkään. Elinkautinen vaan kaikille joille se lain mukaan kuuluu, oli mt-häiriö tai ei. Pannaan sitten vaan lääkitystä peliin tämmöisille lisäksi vaikka sitten siellä vankilassa.

Ja minun tulisi nyt vain antaa äitini olla rauhassa. Olenko tässä nyt jotenkin antanut ymmärtää, että jotenkin aktiivisesti pommittaisin häntä kysymyksillä lapsuudestani? Tai olisin laittamassa häntä selkä seinää vasten? En todellakaan.

Isäni puolelta sukuni on iloista ja huoletonta, ja olen (onneksi) perinyt omaa mentaliteettiani sieltä puolelta enemmän. Äitini kanssa olisin halunnut keskustella vanhat asiat (oman lapsuuteni) selviksi siinä vaiheessa, kun odotin ensimmäistä lastani vuosia sitten - äitini ei suostunut terapiaan kanssani. Ja aina hän on se uhri, oli kyse sitten mistä tahansa.

Uhriutumisesta tässä nyt oli tarkoitus kai keskustella? Ja onneksi jokunen teistä on laittanut merkillekin saman asian, kuin minä. Ja tsemppiä sekä voimia teille, jotka taistelette mt-ongelmien kanssa päivittäin, mutta silti jaksatte kantaa vastuunne asioihin! Tosi tärkeää se. =)

Ap.

Masentuneisuuteenhan usein liittyy itsekkyys, ainakin siinä vaiheessa, kun koitetaan toipua. Terapeuttikin usein kannustaa masentunutta olemaan (terveellä tavalla) itsekäs. Tai sitten muuten vain ei pysty näkemään toista ihmistä sieltä oman henkisen hädän takaa.



Siitä itsekkyydestäkin voi hyvin tulla vallitseva asiaintila - selviytymiskeino, joka korostuu liiaksi.



Ap.

joskus tulee eittämättä mieleen, että, kun ilmoittaa olevansa masentunut ja jos on aiheesta lääkärin lausuntokin pitää toisten ymmärtää ettei ko.henkilö nyt ole täysillä ja hän saa sanoa mitä tahansa ja keskittyä vain itseensä..



siksi myös usein ns. masentuneen omaisetkin masentuvat?



Mutta jos joku on todella masentunut ihan oikeasti, syvästi rankasti niin tuskin hän sitä mainostaa toisille eikä korota itseään toisten yläpuolelle käyttäytymällä ilkeästi toisia kohtaan. Kateus on kateutta, ilkeys ilkeyttä ja masennus ei ole mitään niistä.

Itse tunnen muutaman masentuneen ihmisen. Kaksi heistä on ns. käytökseltään normaaleja ulospäin. Eivätkä käytä "hyväkseen" masennustaan.



Yksi taas on muutenkin kuulemma ollut todella hankala ihminen jo lapsuudesta ja nykyään täysin mahdoton. Vaatii sitä ja tätä (yleensä rahaa), mikään apu ei kelpaa, mutta auttamatta jätäminen vasta kohtauksen saakin aikaan. On vieraannuttanut kaikki läheisensä, kukaan ei halua olla niin ilkeän ja pahansuovan ihmisen lähellä oli masentunut tai ei.



Sitten taas toisaalta onhan noita muitakin mielenterveys ongelmia. Tosin siinä vaiheessa kun ei enään pysty yhteiskunnan sääntöjä noudattamaan olisi ehkä syytä saada se hoito laitoksessa, eikä rasittaa kanssa ihmisiä.

Äitini kanssa olisin halunnut keskustella vanhat asiat (oman lapsuuteni) selviksi siinä vaiheessa, kun odotin ensimmäistä lastani vuosia sitten - äitini ei suostunut terapiaan kanssani.

äitisi suhteen. Kyllä, äitisi pitäisi suostua yksilöterapiaan, jollei hän ole jo. Mutta terapiaan kanssasi? Oman terapian läpikäytyäni olen sitä mieltä, ettei siinä ole kyse prosessesta jossa tavallaan etsitään syylliset tai keskustellaan vanhat asiat selviksi. Minulle kyse oli puhtaasti omassa päässäni olevista prosesseista, ei äitini päässä. Tällaisessa asiassa aloitteen pitäisi mielestäni tulla vanhemmalta, että sillä olisi mitään edellytyksiä onnistua.

se asia, joka tässäkin keskustelussa on tullut ilmi: miksi joillakin ihmisillä on ympärillään paljon masentuneita ja toisilla ei juuri lainkaan?



Itse en tunne muita masennusdiagnoosin saaneita kuin itseni. Mieheni, lapseni, vanhempani ja ystäväni eivät ole masentuneita.



Väistämättä tulee mieleen, että jos jonkun tuttavapiirissä on runsaasti masennusta, sieltä on löydyttävä myös riskitekijöitä, tavallista enemmän masennukselle altistavia olosuhteita.



Oma masennukseni johtunee siitä, että olen lapsuudessa kasvanut, tai minut on opetettu, ulkoaohjautuvaksi. Asiat, jotka minua kiinnostivat ja ilahduttivat, olivat vanhempieni mielestä yleensä turhanpäiväisiä ja hyödyttömiä. Vain asioilla, jotka koin ikäviksi ja pitkäveteisiksi, oli arvoa. Ilo on pitänyt opetella ja löytää uudelleen.



Terapioissa en ole jaksanut käydä, kaikki tapaamani psykiatrit ovat vaikuttaneet kylmiltä ja töykeiltä tai neuroottisilta.

Äitini kanssa olisin halunnut keskustella vanhat asiat (oman lapsuuteni) selviksi siinä vaiheessa, kun odotin ensimmäistä lastani vuosia sitten - äitini ei suostunut terapiaan kanssani.

äitisi suhteen. Kyllä, äitisi pitäisi suostua yksilöterapiaan, jollei hän ole jo. Mutta terapiaan kanssasi? Oman terapian läpikäytyäni olen sitä mieltä, ettei siinä ole kyse prosessesta jossa tavallaan etsitään syylliset tai keskustellaan vanhat asiat selviksi. Minulle kyse oli puhtaasti omassa päässäni olevista prosesseista, ei äitini päässä. Tällaisessa asiassa aloitteen pitäisi mielestäni tulla vanhemmalta, että sillä olisi mitään edellytyksiä onnistua.

Äitini on toki jo käynyt yksilöterapiassa, ja ryhmäterapiassa ja on mukana näissä "porukoissa" ollut jo vuosikausia (hän on sairastanut enemmän tai vähemmän masennusta koko aikuisen ikänsä).

Minusta olisi ollut erittäin paikallaan puhua näistä yhteisistä kokemuksista terapeutin kanssa ennen omaa äidiksi tuloani. Siitä olisi ollut oman kasvuni kanssa suurta hyötyä, ja uskon, että se olisi hyödyttänyt myös äitiäni - en ymmärrä tätä suomalaista kulttuuria, missä ongelmat pitää vain vaieta pois päiväjärjestyksestä ja lakaista maton alle! Sitten haetaan Prozac:it lääkäriltä, kun lasti käy ylivoimaiseksi kantaa. Vaikea lähteä purkamaan sitä kaikkea systeemistään pois jo ajoissa?

Itseäni, ja omia tyttäriäni, jos ajattelen, niin olisin valmis hetkessä, jos oma tyttäreni pyytäisi minulta yhteisterapiaa vauvaa odottaessaan. En voi lainkaan ymmärtää äitiäni.

Mutta muistuttaisin edelleen, ettei tässä aloituksessa nyt ollut kyse PELKÄSTÄÄN äitisuhteestani ja näistä kuvioista. Pointti menee nyt kirkkaasti ohitse tässä keskustelussa.

Ap.

Mutta noista kirjoituksista tuli mieleeni eräs entinen kaverini, joka oli/on mt-kuntoutuja. Hänen diagnoosinsa oli persoonallisuushäiriö, ja siihen sairauteen kuuluu se, ettei ihminen näe itseään, eikä ainakaan mitään negatiivisia piirteitä itsessään. Ymmärtäminen ei näiden ihmisten kohdalla auta, sillä vaan syyllistetään muut heidän ongelmistaan. En tiedä mitenkä persoonallisuushäiriöisiä autetaan, se on ihan oma tieteen ja taiteen lajinsa. Persoonallisuushäiriöisillä on taipumus masentua, kun ympäristö ei tottelekaan heitä ja heidän tarpeitaan.



Mutta normaalin ihmisen masennus eroaa persoonallisuushäiriöisen masennuksesta siinä, että niitä pitää hoitaa eri tavalla.



Ja muuten, en ole koskaan kuullut kaksisuuntaisesta persoonallisuushäiriöstä, meniköhän siinä "diagnoosissa" puurot ja vellit sekaisin? :D Älkää puhuko sanoilla, joita ette ymmärrä, ja joita ei ole edes olemassa.

Mutta noista kirjoituksista tuli mieleeni eräs entinen kaverini, joka oli/on mt-kuntoutuja. Hänen diagnoosinsa oli persoonallisuushäiriö, ja siihen sairauteen kuuluu se, ettei ihminen näe itseään, eikä ainakaan mitään negatiivisia piirteitä itsessään. Ymmärtäminen ei näiden ihmisten kohdalla auta, sillä vaan syyllistetään muut heidän ongelmistaan. En tiedä mitenkä persoonallisuushäiriöisiä autetaan, se on ihan oma tieteen ja taiteen lajinsa. Persoonallisuushäiriöisillä on taipumus masentua, kun ympäristö ei tottelekaan heitä ja heidän tarpeitaan.

Mutta normaalin ihmisen masennus eroaa persoonallisuushäiriöisen masennuksesta siinä, että niitä pitää hoitaa eri tavalla.

Ja muuten, en ole koskaan kuullut kaksisuuntaisesta persoonallisuushäiriöstä, meniköhän siinä "diagnoosissa" puurot ja vellit sekaisin? :D Älkää puhuko sanoilla, joita ette ymmärrä, ja joita ei ole edes olemassa.

puhut asioista, joita et ymmärrä, ei ole olemassa mitään yhtä sairautta nimeltä "persoonallisuushäiriö" vaan niitä on ainakin kymmenen erilaista ja kaikki ovat erilaisia keskenään. Väittäisin että suurin osa pers.häiriöistä tietää kyllä itse omat virheensä ja syyttääkin itseään todella paljon kaikesta. Narsisti on se, joka ei näe, mutta se on vain yksi persoonallisuushäiriöiden muoto. Ja joo, kaksisuuntaista persoonallisuushäiriöitä ei ole olemassa vaan se on kaksisuuntainen mielialahäiriö joka on ihan eri juttu kuin persoonallisuushäiriöt.

Ap:lle sanoisin että turha niputtaa YHDEN kokemuksen eli äitisi perusteella kaikkia mt- ongelmaisia samaan nippuun! Äitisi on varmastikin luonteeltaan itsekäs ihan ilman mitään häiriöitäkin ja jos hänellä ei olisi mt- ongelmia niin hän syyttäisi jotakuta muuta seikkaa, kuten työttömyyttä tai vääränlaista taloa.

Masentuneisuuteenhan usein liittyy itsekkyys, ainakin siinä vaiheessa, kun koitetaan toipua. Terapeuttikin usein kannustaa masentunutta olemaan (terveellä tavalla) itsekäs. Tai sitten muuten vain ei pysty näkemään toista ihmistä sieltä oman henkisen hädän takaa.

Siitä itsekkyydestäkin voi hyvin tulla vallitseva asiaintila - selviytymiskeino, joka korostuu liiaksi.

Ap.

vaan jankuttaa tätä yhtä ja samaa ilman alkeellisintakaan vuorovaikutusta. Mitä pidemmälle ketju etenee, sitä enemmän alkaa näkyä se että ap:lla itsellään on aika isoja ongelmia oman persoonansa kanssa.

Aika vaikeata mennä vaatimaan vastuunottoa, reippautta, osallistumista jne. ihmiseltä jonka pää ei ole kunnossa. Siinähän sen juuri näkee, ettei psyyke ole kunnossa kun ei pysty normaaliin vastuunottoon.

ei normaali aikuinen ihminen halua olla mikään huolehdittava reppana, joka elää jollain parisadalla eurolla kuussa sossun tuella jne, jos aiemmin normaalista ihmisestä tulee tällainen niin kyllähän siihen joku syy on. Ap sitten ilmeisesti on ihminen, joka haluaisi joka päivä vaan leikkiä vauvaa ja maata sängyssä, mutta ei kehtaa, kuitenkin suurin osa ihmisistä mieluummin tekee asioita ja nauttii niistä ja hakeutuvat siksi hoitoon jos yhtäkkiä alkaa tuntua ettei saa tehdyksi mitään eikä mikään tunnu miltään.

ei normaali aikuinen ihminen halua olla mikään huolehdittava reppana, joka elää jollain parisadalla eurolla kuussa sossun tuella jne

aidosti mielenterveysongelmaisen tunnistaa siitä, että se ei muuta toivo kuin että voisi tehdä töitä eikä haluaisi eläkkeelle.

aidosti mielenterveysongelmaisen tunnistaa siitä, että se ei muuta toivo kuin että voisi tehdä töitä eikä haluaisi eläkkeelle.

samaa mieltä (tosin en nyt noin jyrkästi), minunkin monta kertaa sairaalassa ja vaikka missä terapioissa käynyt tuttuni pelkää juuri sitä, että ei ikinä pääse historiansa takia töihin, eikä suinkaan sitä, ettei pääsisi eläkkeelle. Mutta jos on todella pahat ongelmat niin ymmärrän minä että työnteko voisi niitä vain pahentaa, työstä riippuen. Kuitenkin varmasti suurin osa haluaa edes jotakin tehdä saadakseen enemmän rahaa kuin ne mitättömät kelan ja muun tuet ja pitääkseen itsensä mukana yhteiskunnassa.