Vapauttaako masennus (tmv. mt-ongelma) aikuisen vastuusta?

Mistä voi muuten johtua, että jatkuvasti yhteiskuntaamme saadaan lisää mielenterveyskuntoutujia, ja nuoria aikuisia, jotka elävät sairaseläkkeen varassa? Ap pohtii

menee mt-toimistoon, siellä aloitetaan lääkkeitten kanssa säätäminen, toisin sanoen tarjotaan laastaria haavaan, joka ei sillä parane vaan kroonistuu.

Koehenkilö X menee tilanteeseen y. Tilanne aiheuttaa tunteen z. Koehenkilö kokee tunteen ja tiedostaa sen. Koehenkilö tekee sen perusteella päätelmän tilanteesta suhteessa itseensä ja ylläpitää näin samalla persoonansa terveitä rajoja. Koehenkilö X päättää toimiiko tunteen pohjalta vai ei ja miten toimii. Tunnevammainen koehenkilö Ä menee tilanteeseen. Tilanne aiheuttaa tunteen y, mutta se ei ole sallittujen tunteiden listalla. Koehenkilö Ä torjuu tunteen. Koska tunne-energia ei katoa, mutta tunnetta ei saa tiedostaakaan, se muuntuu ahdistuksen tai masennuksen tunteeksi. Koska koehenkilöllä ei ole tunteen välittämää sisäistä kompassia tilanteen merkityksestä ITSELLEEN, hän ottaa merkityksen joltain muulta ihmiseltä, jonkun muun odotuksista. Koehenkilö päättää miten toimii. Toiminta saattaa olla ristiriidassa todellisen tunteen kanssa, mutta ristiriita ei ole tietoisuudessa. Koska tiedostamattomaan ristiriitaan saattaa sisältyä pakoon, vetäytymiseen, puolustukseen tai vaaraan liittyviä elementtejä, ne saattavat jyrätä täysin koehenkiö Ä:n hyvät aikomukset. Tämä taas on puhdasta biologiaa. Puolustautumisen tarve ylittää muut tarpeet. Jos joku uhkaa puukolla,ei voi tehdä muuta kuin puolustautua tai paeta. Toisin sanoen koehenkilö Ä yrittää toimia ulkopuoleltaan otetun tavoitteen mukaisesti, ja sisäinen ristiriita soittaa hälytyskelloja yrittää estää. Ja TÄMÄ vie ihmiseltä täysin voimat. Ei se mitä hän oikeasti fyysisesti tekee. Se voi olla vaikka keinutuolissa istumista.

Mutta kysymys kuuluukin, että tulisiko koehenkilön Ä kantaa seuraukset reaktioidensa impakteista - vaan tuleeko hänestä ymmärryksemme kautta syyntakeeton? Ja, jos hänestä näin ollen tulee syyntakeenton, onko se hänen parhaakseen (pitkässä juoksussa)?

Ap.

Mistä voi muuten johtua, että jatkuvasti yhteiskuntaamme saadaan lisää mielenterveyskuntoutujia, ja nuoria aikuisia, jotka elävät sairaseläkkeen varassa? Ap pohtii

menee mt-toimistoon, siellä aloitetaan lääkkeitten kanssa säätäminen, toisin sanoen tarjotaan laastaria haavaan, joka ei sillä parane vaan kroonistuu.

Kun ei saa oikeanlaista hoitoa ja apua ajoissa (olen samaa mieltä siitä, etteivät ne lääkkeet varmasti autuaaksi tässä tee).

Mutta kyllä me yhteiskuntana / yhteisönä myös ruokimme omalta osaltamme tätä tilannetta. Ei voi mitään.

Mutta kysymys kuuluukin, että tulisiko koehenkilön Ä kantaa seuraukset reaktioidensa impakteista - vaan tuleeko hänestä ymmärryksemme kautta syyntakeeton? Ja, jos hänestä näin ollen tulee syyntakeenton, onko se hänen parhaakseen (pitkässä juoksussa)? Ap.

nyt konreettinen esimerkki siitä mitä kyseinen ihminen on tehnyt. Eli esimerkkiä kehiin. Kas kun fakta on se, että jos ihminen joutuu koko ajan menemään ratkaisematonta ristiriitaa päin, häneltä loppuu jossain vaiheessa lopullisesti voimat, tulee neurologisia häiriöitä, lopulta, esim. muistihäiriöitä jne., saattaa jopa puhjeta jokin mielisairaus. Joten psyykeä voi ylirasittaa loputtomasti yhtä vähän kuin fysiikkaa. Mutta tämä on kaikki epämääräistä niin kauan kuin et kerro konkreettisia esimerkkejä.

Uhrin asemasta ihminen saa huomiota, saa luvan olla rauhassa pieni ja heikko, häntä tulee joka käänteessä ymmärtää

se asia saadaan etenemään, MUTTA kyseessä on hyvin pitkä prosessi. Eli ihminen pääsee niitten pohjimmaisten syittensä äärelle juuri sillä, että hän opettelee sietämään ja tunnistamaan omia reaktioitaan, ja tämä tapahtuu vain hyväksymisen kautta. Tietenkään ei voida hyväksyä pahan tekemistä muille ihmisille, mutta vain hyväksymällä itsessään olevan pienen ja heikon, voi päästä traumojensa kanssa eteenpäin. Mutta ei tämä todellakaan tapahdu kuukaudessa tai kahdessa.

tavoitteenasettelua ja tavoitteisiin pyrkimistä, niin siinäkin on niin vissi ero. Ei-tunnevammaisella on tavoite, jonka hän itse oikeasti haluaa saavuttaa. Siihen päästäkseen hänen on siedettävä kaikenlaisia negatiivisia tunteita, mutta ne ovat siedettävissä, koska tavoite on aito ja omasta itsestä peräisin, ja tunteisiin pääsee käsiksi. Nyt minua harmittaa, koska anoppi moitti toimintapojani ja tavoitteitani jotka on minusta oikein hyviä, itkenpä illalla miehen olkapäätä vasten ja anoppi saa pitää mielipiteensä.



Ristiriidassa uiva tunnevammainen pyrkki tavoitteeseen, joka ei ole hänen omansa, ja lisäksi joutuu sietämään huomattavasti rankempia tunteita eli ahdistusta ja masennusta. Niistä ei saa kiinni, niitä ei voi yksilöidä, niihen ei saa helpotusta. Juttelin juuri anopin kanssa ja meillä oli oikein kivaa, anoppi oli sitä mieltä voisin hoitaa asian x paremmin ja hmm, hän on varmaan oikeassa, hänellä oli tosi hyviä pointteja. Päätinkin että muutan suunnitelmiani. Kaiken pitäisi siis olla hyvin, mutta miksi mulla on taas näin kauhea olo?!!

Onko jotenkin helpompaa kuitenkin sietää huonoa kohtelua vaikkapa syöpäpotilaalta, kroonista kivuliasta reumaa sairastavalta tai vaikkapa hiljattain onnettomuudessa liikuntakykynsä menettäneeltä?





Kaikki meistä tietävät, kuinka kiukkuiseksi esim. pari päivää jatkunut hammassärky voi tehdä, fyysinen kipu on helppo ymmärtää. Mutta mielenterveysongelmat eivät sitä ole, ellei niistä ole omakohtaista kokemusta.

Mutta kysymys kuuluukin, että tulisiko koehenkilön Ä kantaa seuraukset reaktioidensa impakteista - vaan tuleeko hänestä ymmärryksemme kautta syyntakeeton? Ja, jos hänestä näin ollen tulee syyntakeenton, onko se hänen parhaakseen (pitkässä juoksussa)? Ap.

nyt konreettinen esimerkki siitä mitä kyseinen ihminen on tehnyt. Eli esimerkkiä kehiin. Kas kun fakta on se, että jos ihminen joutuu koko ajan menemään ratkaisematonta ristiriitaa päin, häneltä loppuu jossain vaiheessa lopullisesti voimat, tulee neurologisia häiriöitä, lopulta, esim. muistihäiriöitä jne., saattaa jopa puhjeta jokin mielisairaus. Joten psyykeä voi ylirasittaa loputtomasti yhtä vähän kuin fysiikkaa. Mutta tämä on kaikki epämääräistä niin kauan kuin et kerro konkreettisia esimerkkejä.

Mielestäni tässä voidaan siis puhua ko. ilmiöstä ihan yleisellä tasolla. Siis ylipäätään konflikti-tilanteista. Miten voi harjoittaa tervettä itsetutkiskelua, jos ei kenelläkään ole lupa toimia rehellisenä peilinä tälle ihmiselle, ja aina pitäisi vain rajattomasti ymmärtää ja itse jaksaa ottaa vastaan? Me yhdessähän täällä niitä rajoja toisillemme, ja toistemme toiminnalle, asetamme. Masentuneiden läheisiltä on viety täysin tämä elintärkeä tehtävä pois.

Sen voin sanoa, että yksi näistä masentuneista on oma äitini. Ja häneen pätee kaikki nämä samat kirjoittamattomat "säännöt" siitä, miten masentunutta on lupa lähestyä, ja hänet kohdata. Olen yrittänyt puhua lapsuudessani tapahtuneista asioista tmv., enkä saa häneen mitään otetta (hän ei suostu keskustelemaan), sillä "hänellä ei ollut kaikki lapsuudessani kunnossa" - that's it. Muuta en saa.

Ja nyt aikuisena on tullut vastaan tämä sama asia pariinkin eri otteeseen; masentuneella on lupa sanoa sinulle vaikka kuinka pahasti, mutta sinulla ei ole lupaa kysyä hänen sanomisilleen oikeutusta. Sinulta on otettu keinot puolustaa itseäsi täysin pois, ja sen tilalle tulisi vain rajattomasti ymmärtää.

Uhrin ja marttyyrin viitta heitetään siis välittömästi hartioille, ja se on siinä. Miten tälläisestä tilanteesta henkinen kasvu on ylipäätään mahdollista?!

Ap

Ja kuinkahan moni ei hankkiudu töihin uhrin asemastaan, vaikka hänet ilomielin palkattaisiin työelämään?



Masennus esimerkiksi on aivan alidiagnosoitu ja hoidettu sairaus, ja eiköhän päättäjillä ole vastuu siitä, että on katsottu tulevan yhteiskunnalle jaq hyväosaisille halvemmaksi ettei heitä edes yritetä hoitaa työkykyisiksi, sillä rakenteellisen työttömyyden vuoksi täällä on joka tapauksessa tietty määrä ihmisiä aina ilman töitä - ihan työkuntoisistakin näyttää löytyvän firmojen palkkalistoille sekä julkiselle sektorille riittävästi työvoimaa.

menestyjäkultissa normaalit tunteet ole enää sallittuja. Menestyjä ei suutu/pelästy/masennu/sure/ole heikko, vaan porskuttaa eteenpäin horjumattomalla optimismilla ja reippaudella, onhan hän hyvä tyyppi eikä mikään luuseri. Tähän tavoitteeseen pyrkiessä moni sortuu.

aina ilman mitään masennusdiagnoosiakaan? Syytätköhän nyt vähän liikaa diagnoosia. On olemassa ihmisiä, jotka eivät koskaan suostu myöntämään, että heissä olisi mitään vikaa. Nämä tyypit ovat varmasti jossain määrin persoonallisuushäiriöisiä, eikä heistä suurimmalla osalla ole mitään masennusta tai masennusdiagnoosia.

Anna ap asian olla, mutta ei sinun myöskään tarvitse "rajattomasti ymmärtää". Elämä ei ole reilua, ja sinun äitisi nyt on tuollainen diagnooseineen tai ilman. Olet sen verran tekemisissä hänen kanssan kuin hyvälle tuntuu, ajattele myös itseäsi.

Mutta kysymys kuuluukin, että tulisiko koehenkilön Ä kantaa seuraukset reaktioidensa impakteista - vaan tuleeko hänestä ymmärryksemme kautta syyntakeeton? Ja, jos hänestä näin ollen tulee syyntakeenton, onko se hänen parhaakseen (pitkässä juoksussa)? Ap.

nyt konreettinen esimerkki siitä mitä kyseinen ihminen on tehnyt. Eli esimerkkiä kehiin. Kas kun fakta on se, että jos ihminen joutuu koko ajan menemään ratkaisematonta ristiriitaa päin, häneltä loppuu jossain vaiheessa lopullisesti voimat, tulee neurologisia häiriöitä, lopulta, esim. muistihäiriöitä jne., saattaa jopa puhjeta jokin mielisairaus. Joten psyykeä voi ylirasittaa loputtomasti yhtä vähän kuin fysiikkaa. Mutta tämä on kaikki epämääräistä niin kauan kuin et kerro konkreettisia esimerkkejä.

Mielestäni tässä voidaan siis puhua ko. ilmiöstä ihan yleisellä tasolla. Siis ylipäätään konflikti-tilanteista. Miten voi harjoittaa tervettä itsetutkiskelua, jos ei kenelläkään ole lupa toimia rehellisenä peilinä tälle ihmiselle, ja aina pitäisi vain rajattomasti ymmärtää ja itse jaksaa ottaa vastaan? Me yhdessähän täällä niitä rajoja toisillemme, ja toistemme toiminnalle, asetamme. Masentuneiden läheisiltä on viety täysin tämä elintärkeä tehtävä pois.

Sen voin sanoa, että yksi näistä masentuneista on oma äitini. Ja häneen pätee kaikki nämä samat kirjoittamattomat "säännöt" siitä, miten masentunutta on lupa lähestyä, ja hänet kohdata. Olen yrittänyt puhua lapsuudessani tapahtuneista asioista tmv., enkä saa häneen mitään otetta (hän ei suostu keskustelemaan), sillä "hänellä ei ollut kaikki lapsuudessani kunnossa" - that's it. Muuta en saa.

Ja nyt aikuisena on tullut vastaan tämä sama asia pariinkin eri otteeseen; masentuneella on lupa sanoa sinulle vaikka kuinka pahasti, mutta sinulla ei ole lupaa kysyä hänen sanomisilleen oikeutusta. Sinulta on otettu keinot puolustaa itseäsi täysin pois, ja sen tilalle tulisi vain rajattomasti ymmärtää.

Uhrin ja marttyyrin viitta heitetään siis välittömästi hartioille, ja se on siinä. Miten tälläisestä tilanteesta henkinen kasvu on ylipäätään mahdollista?!

Ap

liikaa suomalaiselle. Minkälaista ihmistä arvostettiin vielä sata vuotta sitten? Tuskin se tällainen suulaan ja sosiaalisen bisnesmiehen malli oli? Enempi sellainen hirjaisempi, ahkera ja työteliäs puurtaja, rehellinen eikä pidä suurta meteliä itsestään. Nyt pitäisikin yhtäkkiä brändätä itsensä ja verkostoitua ja olla rento ja retee. Suomalainen kansanluonne ei ole kerta kaikkiaan pysynyt perässä.

Nämä tyypit ovat varmasti jossain määrin persoonallisuushäiriöisiä, eikä heistä suurimmalla osalla ole mitään masennusta tai masennusdiagnoosia.

ja vellit sekaisin.

aina ilman mitään masennusdiagnoosiakaan? Syytätköhän nyt vähän liikaa diagnoosia. On olemassa ihmisiä, jotka eivät koskaan suostu myöntämään, että heissä olisi mitään vikaa. Nämä tyypit ovat varmasti jossain määrin persoonallisuushäiriöisiä, eikä heistä suurimmalla osalla ole mitään masennusta tai masennusdiagnoosia. Anna ap asian olla, mutta ei sinun myöskään tarvitse "rajattomasti ymmärtää". Elämä ei ole reilua, ja sinun äitisi nyt on tuollainen diagnooseineen tai ilman. Olet sen verran tekemisissä hänen kanssan kuin hyvälle tuntuu, ajattele myös itseäsi.

Mutta kysymys kuuluukin, että tulisiko koehenkilön Ä kantaa seuraukset reaktioidensa impakteista - vaan tuleeko hänestä ymmärryksemme kautta syyntakeeton? Ja, jos hänestä näin ollen tulee syyntakeenton, onko se hänen parhaakseen (pitkässä juoksussa)? Ap.

nyt konreettinen esimerkki siitä mitä kyseinen ihminen on tehnyt. Eli esimerkkiä kehiin. Kas kun fakta on se, että jos ihminen joutuu koko ajan menemään ratkaisematonta ristiriitaa päin, häneltä loppuu jossain vaiheessa lopullisesti voimat, tulee neurologisia häiriöitä, lopulta, esim. muistihäiriöitä jne., saattaa jopa puhjeta jokin mielisairaus. Joten psyykeä voi ylirasittaa loputtomasti yhtä vähän kuin fysiikkaa. Mutta tämä on kaikki epämääräistä niin kauan kuin et kerro konkreettisia esimerkkejä.

Mielestäni tässä voidaan siis puhua ko. ilmiöstä ihan yleisellä tasolla. Siis ylipäätään konflikti-tilanteista. Miten voi harjoittaa tervettä itsetutkiskelua, jos ei kenelläkään ole lupa toimia rehellisenä peilinä tälle ihmiselle, ja aina pitäisi vain rajattomasti ymmärtää ja itse jaksaa ottaa vastaan? Me yhdessähän täällä niitä rajoja toisillemme, ja toistemme toiminnalle, asetamme. Masentuneiden läheisiltä on viety täysin tämä elintärkeä tehtävä pois. Sen voin sanoa, että yksi näistä masentuneista on oma äitini. Ja häneen pätee kaikki nämä samat kirjoittamattomat "säännöt" siitä, miten masentunutta on lupa lähestyä, ja hänet kohdata. Olen yrittänyt puhua lapsuudessani tapahtuneista asioista tmv., enkä saa häneen mitään otetta (hän ei suostu keskustelemaan), sillä "hänellä ei ollut kaikki lapsuudessani kunnossa" - that's it. Muuta en saa. Ja nyt aikuisena on tullut vastaan tämä sama asia pariinkin eri otteeseen; masentuneella on lupa sanoa sinulle vaikka kuinka pahasti, mutta sinulla ei ole lupaa kysyä hänen sanomisilleen oikeutusta. Sinulta on otettu keinot puolustaa itseäsi täysin pois, ja sen tilalle tulisi vain rajattomasti ymmärtää. Uhrin ja marttyyrin viitta heitetään siis välittömästi hartioille, ja se on siinä. Miten tälläisestä tilanteesta henkinen kasvu on ylipäätään mahdollista?! Ap

Samoin on kyse masennuksesta näiden tuttavieni kohdalla. Ja todellakin diagnoosin taakse mennään kaikissa yrityksissä keskustella asiasta. Ei ole omaa tulkintaani (uhriutuminen) näissä tilanteissa, vaan kaikki em. henkilöt menevät ihan itse sen diagnoosinsa taakse, kun tulee aika keskustella menneistä tapahtumista.

Ap.

joku toinen menee rankan lapsuuden, joku sota-ajan, joku yksinhuoltajuuden, huonon aviomiehen tai vaikkapa kroonisen sairauden taakse. Selityksissä löytyy.

Toisaalta kyllä vanhemmalla ikäluokalla on selvästi vaikeuksia tunteista puhumisessa ihan yleisesti ottaen. Heitä ei ole omassa kodissaan tunteiden näyttämiseen ja niistä puhumiseen kasvatettu, ja monet ovatkin osittain "tunnevammaisia". Eivät useinkaan ole osanneet olla kovin hyviä vanhempiakaan samasta syystä, mutta välttämättä eivät sitä itsekään tajua, kun eivät paremmasta tiedä. Ja kieltäytyvät käsittelemästä näitä asioita, se olisi heille liian vaikeaa ja tuskallista (todennäköisesti avaisi myös omia lapsuuden haavoja).

aina ilman mitään masennusdiagnoosiakaan? Syytätköhän nyt vähän liikaa diagnoosia. On olemassa ihmisiä, jotka eivät koskaan suostu myöntämään, että heissä olisi mitään vikaa. Nämä tyypit ovat varmasti jossain määrin persoonallisuushäiriöisiä, eikä heistä suurimmalla osalla ole mitään masennusta tai masennusdiagnoosia. Anna ap asian olla, mutta ei sinun myöskään tarvitse "rajattomasti ymmärtää". Elämä ei ole reilua, ja sinun äitisi nyt on tuollainen diagnooseineen tai ilman. Olet sen verran tekemisissä hänen kanssan kuin hyvälle tuntuu, ajattele myös itseäsi.

Mutta kysymys kuuluukin, että tulisiko koehenkilön Ä kantaa seuraukset reaktioidensa impakteista - vaan tuleeko hänestä ymmärryksemme kautta syyntakeeton? Ja, jos hänestä näin ollen tulee syyntakeenton, onko se hänen parhaakseen (pitkässä juoksussa)? Ap.

nyt konreettinen esimerkki siitä mitä kyseinen ihminen on tehnyt. Eli esimerkkiä kehiin. Kas kun fakta on se, että jos ihminen joutuu koko ajan menemään ratkaisematonta ristiriitaa päin, häneltä loppuu jossain vaiheessa lopullisesti voimat, tulee neurologisia häiriöitä, lopulta, esim. muistihäiriöitä jne., saattaa jopa puhjeta jokin mielisairaus. Joten psyykeä voi ylirasittaa loputtomasti yhtä vähän kuin fysiikkaa. Mutta tämä on kaikki epämääräistä niin kauan kuin et kerro konkreettisia esimerkkejä.

Mielestäni tässä voidaan siis puhua ko. ilmiöstä ihan yleisellä tasolla. Siis ylipäätään konflikti-tilanteista. Miten voi harjoittaa tervettä itsetutkiskelua, jos ei kenelläkään ole lupa toimia rehellisenä peilinä tälle ihmiselle, ja aina pitäisi vain rajattomasti ymmärtää ja itse jaksaa ottaa vastaan? Me yhdessähän täällä niitä rajoja toisillemme, ja toistemme toiminnalle, asetamme. Masentuneiden läheisiltä on viety täysin tämä elintärkeä tehtävä pois. Sen voin sanoa, että yksi näistä masentuneista on oma äitini. Ja häneen pätee kaikki nämä samat kirjoittamattomat "säännöt" siitä, miten masentunutta on lupa lähestyä, ja hänet kohdata. Olen yrittänyt puhua lapsuudessani tapahtuneista asioista tmv., enkä saa häneen mitään otetta (hän ei suostu keskustelemaan), sillä "hänellä ei ollut kaikki lapsuudessani kunnossa" - that's it. Muuta en saa. Ja nyt aikuisena on tullut vastaan tämä sama asia pariinkin eri otteeseen; masentuneella on lupa sanoa sinulle vaikka kuinka pahasti, mutta sinulla ei ole lupaa kysyä hänen sanomisilleen oikeutusta. Sinulta on otettu keinot puolustaa itseäsi täysin pois, ja sen tilalle tulisi vain rajattomasti ymmärtää. Uhrin ja marttyyrin viitta heitetään siis välittömästi hartioille, ja se on siinä. Miten tälläisestä tilanteesta henkinen kasvu on ylipäätään mahdollista?! Ap

Samoin on kyse masennuksesta näiden tuttavieni kohdalla. Ja todellakin diagnoosin taakse mennään kaikissa yrityksissä keskustella asiasta. Ei ole omaa tulkintaani (uhriutuminen) näissä tilanteissa, vaan kaikki em. henkilöt menevät ihan itse sen diagnoosinsa taakse, kun tulee aika keskustella menneistä tapahtumista.

Ap.

jo valmiiksi rikki olevia laseja kohti pöydän reunaa, ja ennenkaikkea miksi?



Tässä nyt hiukkasen haiskahtaa puolustuskyvyttömien ihmisten tarkoituksellinen ja tavoitteellinen henkinen raiskaus. Otollisempaa uhria kuin masentuneet lähipiirissäsi tälle ilahduttavalle harrastuksellesi et tosiaan pysty löytämään.

Miksi pitäisi kerjätä omilta vanhemmiltaan jotain tunnustuksia ja anteeksipyyntöjä asioista, joita he joko eivät tajua tai joista he eivät kerta kaikkiaan ole valmiita puhumaan? Parasta on, että itse käsittelee omat ongelmansa esimerkiksi terapiassa, eikä juutu katkeruuteen. Asia mikä kannattaa muistaa on se, että TOISTA IHMISTÄ EI VOI MUUTTAA.

t. masentunut ja mt-häiriöinen, joka elää normaalia elämää, normaalein säännöin.



Enkä ymmärrä, miten esim. oikeudessa voisi joku mt-häiriö vapauttaa edesvastuusta mitenkään.

Elinkautinen vaan kaikille joille se lain mukaan kuuluu, oli mt-häiriö tai ei. Pannaan sitten vaan lääkitystä peliin tämmöisille lisäksi vaikka sitten siellä vankilassa.

Minusta hieman nyt vaikuttaa jopa siltä, että ap saattaa muistuttaa äitiään, joka myös on viitannut oman lapsuutensa ongelmiin (ap itse näin kirjoitti). Mitäpä jos ap ihan menisit vaikka terapiaa juttelemaan ongemistasi, ja jättäisit äitisi syyttelemisen, oli hänessä vikaa tai ei? Se olisi huomattavasti hedelmällisempi lähestymistapa.

t. masentunut ja mt-häiriöinen, joka elää normaalia elämää, normaalein säännöin.

Enkä ymmärrä, miten esim. oikeudessa voisi joku mt-häiriö vapauttaa edesvastuusta mitenkään.

Elinkautinen vaan kaikille joille se lain mukaan kuuluu, oli mt-häiriö tai ei. Pannaan sitten vaan lääkitystä peliin tämmöisille lisäksi vaikka sitten siellä vankilassa.

Ilmeisesti lapsuudessasi on sattunut jotain ikävää, josta syytät äitiäsi? Toisaalta, et sinäkään voi syytellä loputtomiin lapsuuttasi, vaan sinäkin vastaat itse omasta elämästäsi ja onnellisuudestasi viime kädessä.