Vapauttaako masennus (tmv. mt-ongelma) aikuisen vastuusta?

mutta masennus ei sulje pois muita diagnooseja. Ihminen voi sinänsä olla mulkku mt-ongelmilla ja ilmankin.

Yhdyn tähän täysin.

Idea olikin siinä, että esimerkiksi masentuneilla on erityinen lupa siihen - muita m******* paheksuttaisiin avoimesti.

Ap.

sitä kriittistä itsetutkistelua jo liikaakin! Tajuatko ollenkaan mistä masennuksessa on kysymys? Se johtaa hyvin usein esim. itsemurhaan erilaisten itsesyytösten takia.

Normaaliin itsetutkiskeluun kykenee ihminen, joka joko ei ole oikeasti masentunut tai jonka masennnus on hoidettu siihen malliin, että hän edes kykenee realistiseen itsetutkiskeluun.

t. psykiatrian sh

Öh tuota.. miksi ylipäätään kenenkään olisi hyvä sitä harjoittaa?

Miksi ap muiden pitäisi harjoittaa itsekriittidtä tutkiskelua?

Siksi tietysti, että jalostuu ja kasvaa ihmisenä. Miten voit koskaan oppia virheistäsi, jos et ensin suostu huomaamaan niitä? Mitään kasvua ei tapahdu ilman kipua.

Ap.

paljastaa tämän ketjun täydellisen provokatoriseksi vedätykseksi.



AP teeskentelee, ettei hänellä ole mitään käsitystä masennuksen luonteesta. Niin tyhmä hänkään ei kuitenkaan voi olla.

Hänellä on joku masentuntu sukulainen, joka tekee ap:lle vääryyttä tai jonka ap kokee tekevän itselleen vääryyttä, riippuu vähän siitä mistä tässä nyt oikein on kyse. Masennuksen taustalla tai rinnalla voi olla kaikenlaisia muitankin mt-ongelmia, jotka saattava aiheuttaa vaikka minkälaista huonoa käytöstä. Ja masentuneitakin on erilaisia. Yksi tyypillinen ryhmä ovat kiltit, yli-itsekriittiset ylisuorittajat, joten nämä ap:n heiton tyyliin "kyllä masentuneella on lupa kohdella toista huonosti ilman mitään seuraamuksia. Apua" kuulostavat todella lapsellisilta.

Kun olin masentunut, otin ennemminkin vastuun ja syyllisyyden sellaisistakin asioista, jotka eivät minulle kuuluneet.

Ja terapeutin sanoma oli että älä ole niin ankara itseäsi kohtaan. Et ole koko maailmasta vastuussa.

Aina lähes poikkeuksetta näitä läheisiäni, jotka ovat masentuneita, paapotaan terapiassa juuri näillä keinoin; "älä ole ankara itseäsi kohtaan, et ole maailmasta vastuussa".

Eli siis annetaan lupa käyttäytyä huonosti jatkossakin! Masentuneelle ei voi suoraan terapiassa varmaankaan sanoa, että "kyllä aikuisen ihmisen tulee kantaa vastuunsa", ettei vain keinuteta venettä vielä lisää; hoitokin siis perustuu asetelmaan siitä, että "muut ovat väärässä reagoidessaan tuolla tavalla" ja "vastuussa omista tunteistaan sekä reaktioistaan" - jatka sinä vaan samalla hyväksi havaitsemallasi linjalla.

Masentunutkin voi sisimmässään tuntea omantunnon pistoksen (hyvä tuo aiemmin esitetty vertaus sairaudentunteesta kädessä, mutta jalkaa silti systemaattisesti hoidetaan), mutta tukahduttaa sen, sillä kaikki muu ympärillä (päähän taputteleva yhteiskunta) hyväksyy huonoa käytöstä ja katsoo sitä sormiensa läpi.

Eli toisin sanoen; kyllä masentuneella on lupa kohdella toista huonosti ilman mitään seuraamuksia.

Apua.

Ap.

Kyllä hoito voi tosiaan joskus tukea kohtuuttomiakin käyttäytymismuotoja, kun se perustuu ainoastaan potilaan omiin näkökulmiin tilanteista. Mutta toisaalta totta on tuokin, että varsinkin masentuneena helposti kantaa syyllisyyttä ja vastuuta liikaa kaikesta ja kaikkien puolesta.

Ei ole terapeuteillakaan tai mielisairaanhoitajilla helppo tehtävä. Varmaan heidän vain täytyy suhteuttaa asiakkaan reagointia johonkin mittapuuhun ja koettaa toimia ymmärryksensä varassa.

Itse olen ollut masentunut (olen kaksisuuntainen) ja saanut silloin joiltakin tahoilta päänsilitystä ja toisilta perseellepotkimista. Arvostan kyllä molempia, mutta rehellisintä taitaa olla se jälkimmäinen. Minä en muuten ymmärrä kuinka kaksisuuntainen itsessään vääristäisi muuta kuin mielialaa, tuntuisi että persoonallisuushäiriö tai jokin vastaava saisi vasta käyttäytymään paskamaisesti.

Toivottavasti saitte selvän, en pysty nyt kovin tarkasti jäsentelemään kun on lapsi jaloissa.

AP teeskentelee, ettei hänellä ole mitään käsitystä masennuksen luonteesta. Niin tyhmä hänkään ei kuitenkaan voi olla.

Mietiskelen tässä nyt vain lähinnä sitä, että mikä velvollisuus mulla (tai kellään muullakaan) on jäädä vastaanottavaksi osapuoleksi, jos toinen ei kohtele hyvin, eikä suostu näkemään tekojensa seurauksia.

Sairastuneen ihmisen tukemisen ymmärrän, ja se on jalo ajatus sinänsä - mutta minkä kustannuksella? En yhtään ihmettele, että ongelmiensa kanssa jää loppujen lopulta yksin, jos huono käytös on sallittua eikä mihinkään saa puuttua.

Ap.

Oikein kunnolla masentunut ei kyllä pysty minkäänlaiseen huonoon käytökseen, kun ei edes suihkussa jaksa käydä.

sietää millaista käytöstä tahansa! Mutta sinä et voi muuttaa toisen käytöstä, voit vain tehdä siitä omat ratkaisusi. Ei sairasta tai persoonallisuushäiriöistä ihmistä saa terveeksi millään puhuttelulla, näin se vain nyt on. Voit toki kokeilla..

AP teeskentelee, ettei hänellä ole mitään käsitystä masennuksen luonteesta. Niin tyhmä hänkään ei kuitenkaan voi olla.

Mietiskelen tässä nyt vain lähinnä sitä, että mikä velvollisuus mulla (tai kellään muullakaan) on jäädä vastaanottavaksi osapuoleksi, jos toinen ei kohtele hyvin, eikä suostu näkemään tekojensa seurauksia.

Sairastuneen ihmisen tukemisen ymmärrän, ja se on jalo ajatus sinänsä - mutta minkä kustannuksella? En yhtään ihmettele, että ongelmiensa kanssa jää loppujen lopulta yksin, jos huono käytös on sallittua eikä mihinkään saa puuttua.

Ap.

"vittu kun sinä vaan makaamisesta", ja AP hakee oikeutusta erolle.

(hyvä tuo aiemmin esitetty vertaus sairaudentunteesta kädessä, mutta jalkaa silti systemaattisesti hoidetaan), mutta tukahduttaa sen, sillä kaikki muu ympärillä (päähän taputteleva yhteiskunta) hyväksyy huonoa käytöstä ja katsoo sitä sormiensa läpi.

Huokaus. Koetan keksiä karrikoidun esimerkin:

Avioliitossa on konsensus siitä, että seksielämä on huono, ja sen on vaimon syytä.

Lähdetään parantamaan seksielämää menemällä seksileluterapiaan opettelemaan seksuaalisia kikkoja.

Oikeasti seksielämää kalvaa miehen ja vaimon huono suhde ja vaimon kokema epäoikeudenmukaisuus.

Vaimo on tottunut aina miellyttämään muita, joten tämä asia ei pääse edes hänen tietoisuuteensa.

Terapiassa vaimo ei yritä, vaimo on vastahakoinen, vaimo "tietää" sisimmässään että seksikikat eivät auta, vaan ongelmat on syvemmällä ja ihan muualla kuin temppujen puutteessa.

Mies syyttää vaimoa motivaation ja yrityksen puutteesta, miksei vaimo halua seksielämän paranevan?

tutun kätilön kanssa ja pohdimme miksi niin moni synnyttäjä hänelläkin synnyttäneiden vuodeosastolla on mt-ongelmainen tai päihdeongelmainen äiti. Siis todella moni!



Tuttavallani on 30v työkokemus alalta ja hän sanoi, että nykypäivän nuoriso, jotka tulevat ehkä itsekin rikkonaisista perheistä ovat tottuneet jo teini-iästä kaikenmaailman terapioihin ja tukitoimiin, jotta selviävät ja tämä päähän taputus on jotenkin jäänyt päälle. Eli jäädään siihen mt- ja päihdeongelma putkeen ja säälitään itseä ja ns. hyväksytään nämä ongelmat normaalina ilman, että niistä aktiivisesti pyrittäisiin pääsemään eroon ja takaisin yhteiskuntakelpoiseksi. Vastuu omasta itsestä sysätään terveyskeskuksille, sosiaalitoimelle ja työvoimatoimistolle. Eli hyysäämmekö me liikaa? Pitäisikö olla paljon tylympi jo moniongelmaisille nuorille, jotta kierre saataisiin katkeamaan.

Olin nuorena täysin ulkoapäin ohjautuva enkä yhtään tiennyt mitä oikeasti asioista ajattelin.

Ekassa parisuhteessa miehellä oli tapana keskustella käsityksistään suhteesta, ja yksi teesi oli että on ihan ok harrastaa seksuaalisia kokeiluja muiden kanssa, kunhan se ei tule tavaksi.

Niin pihalla olin silloin, että vaan nyökkäilin ja olin samaa mieltä ja sitä mieltä että olenpa avomielinen ja suvaitsevainen moderni nainen.

Sitten seuraavaksi ihmeteltiin, että miksen pysty luottamaan mieheen, miksen seksissä ikinä päästä irti ja miksen pidän silmät tiukasti kiinni.



Niin miksi? Miten korjata tilanne, kun ei itse edes tiedä miten syvästi miehen puheet on loukanneet? Kun se tulee tietoisuuteen vasta terapiassa 10 vuoden päästä? Kun on jo liian myöhäistä molemmille.

(hyvä tuo aiemmin esitetty vertaus sairaudentunteesta kädessä, mutta jalkaa silti systemaattisesti hoidetaan), mutta tukahduttaa sen, sillä kaikki muu ympärillä (päähän taputteleva yhteiskunta) hyväksyy huonoa käytöstä ja katsoo sitä sormiensa läpi.

Huokaus. Koetan keksiä karrikoidun esimerkin: Avioliitossa on konsensus siitä, että seksielämä on huono, ja sen on vaimon syytä. Lähdetään parantamaan seksielämää menemällä seksileluterapiaan opettelemaan seksuaalisia kikkoja. Oikeasti seksielämää kalvaa miehen ja vaimon huono suhde ja vaimon kokema epäoikeudenmukaisuus. Vaimo on tottunut aina miellyttämään muita, joten tämä asia ei pääse edes hänen tietoisuuteensa. Terapiassa vaimo ei yritä, vaimo on vastahakoinen, vaimo "tietää" sisimmässään että seksikikat eivät auta, vaan ongelmat on syvemmällä ja ihan muualla kuin temppujen puutteessa. Mies syyttää vaimoa motivaation ja yrityksen puutteesta, miksei vaimo halua seksielämän paranevan?

Miksi ei vaimo itsekin halua pureutua hoitamaan niitä perimmäisiä ongelmia pois, jotta se seksielämä voisi siitä hiljalleen elpyä?

Sanoit, ettei asia (perimmäinen syy) koskaan tule tietoisuuden asteelle, miten sen sieltä saisi nostettua tietoisuuden asteelle, jos ja kun ei ole lupa suoraan puhua ongelmista?

Ymmärsin kyllä, mitä tarkoitat oikein hyvin - mutta minua turhauttaa se, ettei alkusyyhyn koskaan päästä käsiksi vain pelkästään ymmärtämällä. Myös itsetutkiskelua tarvitaan; ja siihen (mielestäni) tulisi myös kannustaa.

Mielestäni hyviä pointteja tässä on jo tullut kaksisuuntaista persoonallisuushäiriötä sairastavilta siinäkin suhteessa, että myös se kritiikki on osattu ottaa vastaan rakentavassa mielessä. Ei kenelläkään tulisi olla oikeutta ulkoistaa omaa huonoa käytöstään (virheitä yms.) jonkun sairauden piikkiin pelkästään; pelkkä päähän silittely ei auta. Se ei auta sitä sairastunutta, eikä se auta sitä, joka elää sairastuneen rinnalla.

Ap.

nuoret ovat kyllä ihan tutkitusti vieläkin "ongelmallisempia" kuin tuetut. Itse olen työssäni nähnyt, miten vaikeistakin lähtökohdista lähteneet lapset saattavat selvitä ns. jaloilleen, jos saavat hyvät ihmiset auttajikseen.

Sosiaaliturvan "kannustinloukut" ym. ovat sitten asia erikseen, siellä varmasti olisi jotain korjattavaakin noin yleisesti ottaen.

tutun kätilön kanssa ja pohdimme miksi niin moni synnyttäjä hänelläkin synnyttäneiden vuodeosastolla on mt-ongelmainen tai päihdeongelmainen äiti. Siis todella moni!

Tuttavallani on 30v työkokemus alalta ja hän sanoi, että nykypäivän nuoriso, jotka tulevat ehkä itsekin rikkonaisista perheistä ovat tottuneet jo teini-iästä kaikenmaailman terapioihin ja tukitoimiin, jotta selviävät ja tämä päähän taputus on jotenkin jäänyt päälle. Eli jäädään siihen mt- ja päihdeongelma putkeen ja säälitään itseä ja ns. hyväksytään nämä ongelmat normaalina ilman, että niistä aktiivisesti pyrittäisiin pääsemään eroon ja takaisin yhteiskuntakelpoiseksi. Vastuu omasta itsestä sysätään terveyskeskuksille, sosiaalitoimelle ja työvoimatoimistolle. Eli hyysäämmekö me liikaa? Pitäisikö olla paljon tylympi jo moniongelmaisille nuorille, jotta kierre saataisiin katkeamaan.

Miksi ei vaimo itsekin halua pureutua hoitamaan niitä perimmäisiä ongelmia pois, jotta se seksielämä voisi siitä hiljalleen elpyä?



- No kun vaimo ei tiedä niitten perimmäisten ongelmien olemassaolosta. Sepä se onkin... Se sisäinen tieto niistä näkyy ainoastaa käytöksessä, jota sekä vaimo että ympäristö eivät voi ymmärtää. Miksi minä taas käyttäydyin näin?!! Miksen voi toimia toisin! Miksen voi olla niinkuin muutkin?! Miksi olen näin huono ihminen. Ja sitten vaimo ja kaikki muutkin toteaa että sun on vaan yritettävä kovemmin opetella noita seksikikkoja, et vaan yritä tarpeeksi, mikset voi yhtään yrittää?! Tämmöstä se on. Tiedän sen omasta elämästä. Eikä niitä perimmäisiä syitä todellakaan ole helppo vain sormia napsauttamalla oppia, siksi ne juuri on piilossa kun ne on perustellisesti piilotettu liian kipeinä asioina. Perimmäisiin syihin kiinni pääseminen on taito joka on opittava työllä ja tuskalla eikä se hyvin monelta onnistu koskaan. Ja ylipäänsä, koska mt-ongelmiin ja terapiaan perinteisesti suhtaudutaan negatiivisesti, siis siinä mielestä että vain hullut tarvii terapiaa, niin ihmisten kynnys mennä terapiaan on korkea.

Ja ne perimmäiset syyt on siis piilotettu mielen perukoille, ja niitten ympärille on kasattu jättimäiset turvatoimet, jotka estää käsiksipääsyn niihin. Ja terapiassa on tarkoitus opetella ohittamaan vuosikymmenien saatossa muodostuneet puolustusmekanismit, ja se on hirveän työlästä ja tuskallista. Kyse ei siis ole halusta, vaan OSAAMISESTA. Sellainen ihminen, joka kiertää jatkuvasti sitä turvalinnoitustaan ja tuskastuttaa kaikki kun hommasta ei näytä tulevan yhtään mitään ja samat jutut vaan toistuu ja toistuu ja toistuu, on ihan oikeassa... Se ei vaan osaa, ja se haluaisi osata, mutta ei osaa. Yrittämällä se kuitenkin tekee oikeaa asiaa, ja tarvis apua, mutta aina itse ymmärrä sitäkään. Tämä on sekä ympäristölle että yksilölle itselleen tosi tuskastuttavaa. Ja kaikilla ihmisillä ei koskaan tule kapasiteetti riittämään omien solmujensa purkamiseen, tämä on valitettava tosiasia. Pidetään lapsistamme niin hyvää huolta, että heistä tulee mahdollisimman tervepäisiä jo alunperin. Vaurioitten korjaaminen on paljon vaikeampaa.

"vittu kun sinä vaan makaamisesta", ja AP hakee oikeutusta erolle.

Ap.

voisivat katsoa peiliin ja harjoittaa itsereflektiota. Joillakin kun on vakaa käsitys siitä, että he ovat yksin hyviä ja tukevat ja auttavat läheistään, vaikka oikeasti juuri he heikentävät läheisensä terveyttä sairailla vuorovaikutuskuvioillaan. Ollaan siis kykenemättömiä näkemään omaa osuutta vuorovaikutuksessa. Kukaan ei sairastu hetkessä masennukseen, vaan sillä on usein pitkä historia, mikä palautuu ihmisenvarhaisiin ja merkityksellisiin ihmissuhteisiin ja niiden ongelmiin.





Ap:n viittaamaan tapaukseen on mahdoton sanoa tietenkään mitään sitä tarkemmin tuntematta.

Koehenkilö X menee tilanteeseen y. Tilanne aiheuttaa tunteen z. Koehenkilö kokee tunteen ja tiedostaa sen. Koehenkilö tekee sen perusteella päätelmän tilanteesta suhteessa itseensä ja ylläpitää näin samalla persoonansa terveitä rajoja. Koehenkilö X päättää toimiiko tunteen pohjalta vai ei ja miten toimii.



Tunnevammainen koehenkilö Ä menee tilanteeseen. Tilanne aiheuttaa tunteen y, mutta se ei ole sallittujen tunteiden listalla. Koehenkilö Ä torjuu tunteen. Koska tunne-energia ei katoa, mutta tunnetta ei saa tiedostaakaan, se muuntuu ahdistuksen tai masennuksen tunteeksi. Koska koehenkilöllä ei ole tunteen välittämää sisäistä kompassia tilanteen merkityksestä ITSELLEEN, hän ottaa merkityksen joltain muulta ihmiseltä, jonkun muun odotuksista. Koehenkilö päättää miten toimii. Toiminta saattaa olla ristiriidassa todellisen tunteen kanssa, mutta ristiriita ei ole tietoisuudessa. Koska tiedostamattomaan ristiriitaan saattaa sisältyä pakoon, vetäytymiseen, puolustukseen tai vaaraan liittyviä elementtejä, ne saattavat jyrätä täysin koehenkiö Ä:n hyvät aikomukset. Tämä taas on puhdasta biologiaa. Puolustautumisen tarve ylittää muut tarpeet. Jos joku uhkaa puukolla,ei voi tehdä muuta kuin puolustautua tai paeta. Toisin sanoen koehenkilö Ä yrittää toimia ulkopuoleltaan otetun tavoitteen mukaisesti, ja sisäinen ristiriita soittaa hälytyskelloja yrittää estää. Ja TÄMÄ vie ihmiseltä täysin voimat. Ei se mitä hän oikeasti fyysisesti tekee. Se voi olla vaikka keinutuolissa istumista.

nykypäivän nuoriso, jotka tulevat ehkä itsekin rikkonaisista perheistä ovat tottuneet jo teini-iästä kaikenmaailman terapioihin ja tukitoimiin, jotta selviävät ja tämä päähän taputus on jotenkin jäänyt päälle. Eli jäädään siihen mt- ja päihdeongelma putkeen ja säälitään itseä ja ns. hyväksytään nämä ongelmat normaalina ilman, että niistä aktiivisesti pyrittäisiin pääsemään eroon ja takaisin yhteiskuntakelpoiseksi. Vastuu omasta itsestä sysätään terveyskeskuksille, sosiaalitoimelle ja työvoimatoimistolle. Eli hyysäämmekö me liikaa? Pitäisikö olla paljon tylympi jo moniongelmaisille nuorille, jotta kierre saataisiin katkeamaan.

"Uhriuttaako" tämä yhteiskunta ihmisen? Uhrin asemasta ihminen saa huomiota, saa luvan olla rauhassa pieni ja heikko, häntä tulee joka käänteessä ymmärtää -> kaikenlainen kiukuttelu on siis hänelle oikeutettua - vastapuolella ei ole oikeutta puuttua hänen tekemisiinsä.

Houkutteleva asetelma siis kenelle tahansa; ihmisiähän me vain kaikki ollaan. Kyllä täällä on monta, jolle esimerkiksi työelämä nykyisine lainalaisuuksineen ja kirjoittamattomine sääntöineen on liikaa, mutta siitä huolimatta he jaksavat taistella päivästä toiseen työssä. Tai nostaa itsensä ylös alakulon suosta.

Masennus on sairaus; varmasti näin on. Mutta ymmärrämmekö me sen syntymekanismeja ja / tai hoitomalleja tarpeeksi? Mistä voi muuten johtua, että jatkuvasti yhteiskuntaamme saadaan lisää mielenterveyskuntoutujia, ja nuoria aikuisia, jotka elävät sairaseläkkeen varassa?

Ap pohtii