Kun nuori sukulainen kuolee niin miksi sitä suree???

Kun ei kehtaa olla suremattakaan ja näyttää neutraalia naamaa niille, jotka olivat vainajaa läheisempiä.

Tämän perhe ym.

itkevässä seurassa on kiva itkeä elämäntuskaa pois, kun muutkin itkevät.



ja pelkääomaa kuolemaa. ja on toisaalta iloinen että ei itse kuollut, sekin voi itkettää että tajuaa että on onnellinen kun saa elää vielä.



itkeekö kukaan oikeasti tai rakastaako kukaan oikeasti ketään? paitsi jotkut vanhemmat lapsiaan ja jotkut myös lapsenlapsiaan. mutta ehkä vähemmistö.

kuulin juuri suru uutiset ja oon siitä asti täällä yksin parkunut, vaikken läheinen aikuisena serkun kanssa ollutkaan, lapsena kyllä yhdessä leikittiin ja olin heillä paljon lomilla ja mummulassa oltiin yhdessä mutta ei sillä tavalla läheisiä olla oltu koskaan.



Ihmettelen vaan että miks tää surettaa mua niin paljon, siksikä että oltiin saman ikäisiä?

Hänellä ei onneksi ollut lapsia eikä puolisoa, mutta vanhemmat ja sisaruksia kyllä.

kuulin juuri suru uutiset ja oon siitä asti täällä yksin parkunut, vaikken läheinen aikuisena serkun kanssa ollutkaan, lapsena kyllä yhdessä leikittiin ja olin heillä paljon lomilla ja mummulassa oltiin yhdessä mutta ei sillä tavalla läheisiä olla oltu koskaan.



Ihmettelen vaan että miks tää surettaa mua niin paljon, siksikä että oltiin saman ikäisiä?

Hänellä ei onneksi ollut lapsia eikä puolisoa, mutta vanhemmat ja sisaruksia kyllä.

kuulin juuri suru uutiset ja oon siitä asti täällä yksin parkunut, vaikken läheinen aikuisena serkun kanssa ollutkaan, lapsena kyllä yhdessä leikittiin ja olin heillä paljon lomilla ja mummulassa oltiin yhdessä mutta ei sillä tavalla läheisiä olla oltu koskaan.



Ihmettelen vaan että miks tää surettaa mua niin paljon, siksikä että oltiin saman ikäisiä?

Hänellä ei onneksi ollut lapsia eikä puolisoa, mutta vanhemmat ja sisaruksia kyllä.

ja kyllä siinä suree myös muita suruja.

noista. sillonkin kun vainaja on ollut läheinen. sekä varmasti myös pelko läheisen menettämisestä.

se nyt tietty oli helpompi ymmärtää kun oli jo vanha ja huonossa kunnossa, mutt nyt vaan vollotan ja vollotan, kai sitä tulee nyt kaikki itkut vihdoinkin ulos kun on jokin "syy" itkeä...



ap

enää mahdollisuutta olla yhdessä.

Eilen kuulin entisen työkaverin kuolemisesta. Hän jaksoi taistella monta vuotta, varmaan pitkälti pienen tyttönsä vuoksi. Olen hyvin surullinen siitä, että tyttö joutuu elämään ilman rakasta äitiään ja perheen suru on syvä. Tämä oli odotettavissa ja omaisille helpotus, koska työkaverillani oli monet vuodet kovia kipuja, mutta jatkoi sitkeästi elämäänsä.

itse en juuri itkenyt mummoni kuollessa, koska olimme osanneet odottaa sitä pitkään. Toki minulle jäi hyviä muistoja lapsuudesta, mutta viimeisimpien vuosien muistikuva oli hänestä sairaana. Ehkä surullisinta silloin oli nähdä ukin suru.



Ukin luona vierailin paljon vielä aikuisenakin ja pystyimme puhumaan melkein mistä vaan ja hänen kuolemaansa itkin todella paljon, oikeastaan ihan yllätyin omasta reaktiostani. Olen joskus ajatellut, että en ole kauhen herkkä ihminen. Vieläkin itkettää kun ukkia ajattelen. Ehkä juuri se lopullisuus, en enää koskaan saa häntä nähdä. Järjellä ajateltuna oli hyvä että hän lähti 'kertalaakista', sairastamatta, ja yli 90-vuotiaana. En minä hänen puolestaan voi surra, vaan tätä omaa ikävääni.



Kun työkaverini, jonka olin ehtinyt nähdä pari kertaa, kuoli, liikutuin varmaan eniten muiden työkavereiden reaktioista. Kuinka tästä menehtyneestä ihmisestä välitettiin kovasti! Se oli kauhean koskettavaa.



Jos kuulee uutisen nuoren ihmisen kuolemasta, siis esimerkiksi tuntemattoman, siinä varmaan tulee ajatuksia juuri oman kuoleman pelosta, helpotusta oman elämän jatkumisesta, pelkoa ylipäätään siitä että mitä tahansa voi tapahtua ja kaikki on niin epävarmaa.



Monenlaisia asioita siis.

kun kerran sun nuori sukulainenkin kuoli niin ihan yhtä hyvin säkin voit kuolla jo nuorena.

Ja kyllä sitä varmasti suree sitäkin, että mitä kaikkea se ihminen ei voi enää elää. Elämä jäi liian lyhyeksi.



Minusta on ihan luonnollista, että suret häntä, vaikka et olekaan viime aikoina kovin läheisiä.



Mun kaverin ystävä kuoli kesällä. Olen tavannut hänet muutaman kerran. Minä ainakin surin ihan sitä, että häneltä jäi pieni lapsi, joka elää puoliorpona. Hänestä ei koskaan tule mummia, hän ei saa nähdä lapsensa kasvavan. Ja totta kai surettaa kaverinikin, joka menetti lapsuudenystävänsä.

Siksikö että säälittää hänen perheensä? Kyllä tunnen empatiaa lapsensa menettäneitä kohtaan, varmasti kova tuska.

siksikö ettei näe häntä enää koskaan vaikkei kyseistä ihmistä olisi tavannut muutenkaan moneen vuoteen? Tottakai, sukulaisia kun ollaan

siksikö että hänellä olisi ollut vielä elämää edessä? Ehdottomasti, nuoren ihmisen menetys on aina surullista

Siksi että pelkää omaa kuolemaa? Elämän sattumanvaraisuus varmasti vilahtaa mielessä ja kuinka pienestä se joskus on kiinni

Siksi että tulee ikävä? yep

Vai siksikö vain että kun joku kuolee se on surullista ja niin lopullista? Aivan

mutta sairastui vakavasti, ja kyllä minä itkin onnesta, kun kuulin hänen voittaneen sairauden.



En ole heillä kyläillyt, mutta laittanut postissa aina suklaalevyn, pienen lahjan ja jutellut vanhempiensa kanssa, kun kylillä nähty ja ihaillut niitä muksuja ja lasten joulukortteja, pikkuserkut on leikkineet keskenään. Kun kuulin lapsen sairastuneen, hän pyöri mielessä ja iltarukouksessa joka päivä. Ajattelin nuoren ihmisen edessä olevaa elämää ja vanhempien tuskaa. Kun hän sitten parani, tunsin valtavaa helpotusta ja itkin ilonkyyneliä.

niin kyllä minua ahdisti hautajaisissa se, että osa sukulaisista tuli paikalle vaikka ei oikeastaan tuntenut veljeäni. Sitten nämä sukulaiset vain pitivät hautajaisia paikkana, jossa voivat tavata toisiaan ja juoruta omista asioistaan ja vitsailla. Itse siinä surussaan ei pahemmin moista menoa olisi halunnut katsella, niinpä päätinkin, että jatkossa meillä pidetään kaikki hautajaiset aina vain lähipiirin kesken, sukujuhlat ja -tapaamiset olkoon erikseen. Suurin osa suvusta ei mitenkään noteerannut meitä, jotka olimme vainajan lähimpiä omaisia vaan tosiaan pitivät omaa tilaisuuttaan, jolla ei tuntunut olevan suremisen ja vainajan muistamisen ja kunnioittamisen kanssa mitään tekemistä.

Siksikö että säälittää hänen perheensä?



siksikö ettei näe häntä enää koskaan vaikkei kyseistä ihmistä olisi tavannut muutenkaan moneen vuoteen?



siksikö että hänellä olisi ollut vielä elämää edessä?



Siksi että tulee ikävä?



Vai siksikö vain että kun joku kuolee se on surullista ja niin lopullista?



+ se että tulee mieleen "mitäs jos tuo olisi OMA lapsi..."