Oletko nähnyt kuolevaa?

pienestä lapsestaan arkussa. Lapsena aina katselin kuvaa ja ihastelin nukkuvaa lasta kunnes isompana mulle selkis ettei nuku vaan on vainaa. Sen jälkeen en koskaan enää kyennyt katsomaan kuvaa jostain syystä.Ehkä siksi kun kukaan ei koskaan mulle ollut kertonut että heitlä oli ainoa lapsi kuollut.

Jos isoäitisi ainoa lapsi on kuollut lapsena, niin kenenkäs lapsi sinä olet??

pienestä lapsestaan arkussa. Lapsena aina katselin kuvaa ja ihastelin nukkuvaa lasta kunnes isompana mulle selkis ettei nuku vaan on vainaa. Sen jälkeen en koskaan enää kyennyt katsomaan kuvaa jostain syystä.Ehkä siksi kun kukaan ei koskaan mulle ollut kertonut että heitlä oli ainoa lapsi kuollut.

Jos isoäitisi ainoa lapsi on kuollut lapsena, niin kenenkäs lapsi sinä olet??

Ei isoäiti...

Ennen se oli arkipäiväisempää.



Itse olen työni vuoksi nähnyt kuolemaa ja kuolleita. Samoin olen nähnyt äitini arkussa kolmisen vuotta sitten. Siitä ei jäänyt minkäänlaisia traumoja. Vaikka muistan, miltä hän kuolleena näytti, ei se ole jäänyt minua vaivaamaan. Muistellessani häntä, minulla on ihan toisenlainen "kuva" mielessä.



Opiskeluaikana koin aluksi ahdistusta kuolleista, mutta iän myötä se helpotti. Jokaisen olisi hyvä itselleen tehdä selväksi, mikä meitä kaikkia odottaa.

isoTÄTI ..tuli vähän kiireessä luettua =)

Anteeksi!!

Eikö elävien kuvista jäisi mukavampia muistoja? Kuolleiden kuvat toki olivat tapa 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa, mutta mulle on uutta, että ruumiista otetaan nykyäänkin kuvia kotialbumiin.

Meillä kuolleista sukulaisista on aina otettu kuvia kun ovat arkussa ja siellä käydään katsomassa. (Vanhemmat sukulaiset ottaneet, se on ollut tärkeätä.) Mä en tajua mutta enpä nyt ole sitä ihan kauheasti lähtenyt kiistämäänkään heiltä.

Olen kyllä tehnyt selväksi ikäisilleni läheisilleni, että minusta ei saa ottaa kuvia kuolleena / arkkukuvia enkä halua niitä kenenkään kotitietokoneelle töllisteltäväksi.

Kammottava ajatus, että kun tulisivat viimeisiä hyvästejä jättämään ruumiilleni, niin salamat räiskyisivät ja ihmiset keskittyisivät kuvaamaan minua. Ja sit tosiaan ne olisivat digitiedostoina ties missä. Huh!

Mentiin katsomaan isääni kun hän oli kuollut vuodeosastolla. Jäin yksin ja puhuin isälle vaikka hän oli mennyt.

Oli hyvä nähdä kuolleena, kuolema konkretisoitui todeksi.

Toisen kerran vielä arkkuun laitettaessa.

kun hän kuoli. Teho-osastolla, olin yksin hänen kanssaan. Totta ihmeessä se oli hirveää ja surullista, mutta itsehän koko ajan isälle puhuin, että nuku vaan, ei hätää..eli odotin, että hän antaisi periksi:-/. Pitelin kädestä ja silittelin poskia. Kun hoitaja totesi, että nyt häntä ei enää ole, aloin vollottaa, ei mennyt kuin 10 sekuntia, kun toinen hoitaja oli tuomassa mulle pilleriä veden kera! Kai se olisi _rauhoittanut minua. En ottanut sitä, enkä tajua, miksi ei saisi itkeä, kun isä kuolee:-/.



Äitini ehti kuolla terveyskeskuksessa yksikseen. Olin 16. Kuoleman jälkeen menimme taksilla häntä katsomaan, meillä ei ollut autoa. Meille esiteltiin siistitty ja valkoisiin puettu ruumis, pään ja leuan ympäri oli sidottu side, ettei leuka jää auki. Paljon pahempi ja traumaattisempi kokemus tuo oli. Yhtäkkiä äiti makaa kylmässä ruumishuoneessa kankeana ja kalpeana! Isän kanssa olin koko ajan, ja kun hänet oli kuoleman jälkeen pesty ja laitettu "kuntoon", kävin vielä häntä katsomassa ja koskettamassa. Siinä sen tajusi: kylmä ruumis, ei elämää, ei isää. Ruumisauton kanssa kävin isän sairaalasta vielä hakemassa (100 km matka) ja kävimme kotitilalla haistelemassa kesätuulia.



Sori, nyt vollotan valtoimenaan...ja isän kuolemasta on yli 10 vuotta, äidin kuolemasta tasan 23 vuotta!



Isän hautajaisissa halukkaat saivat käydä häntä vilkaisemassa ennen kuin arkku kannettiin kirkkoon. Kävin lasteni kanssa katsomassa: jotkut arvelivat, että se on lapsille liikaa. Ei ollut. Olivat silloin 1- ja 3-vuotiaat.

nyt kun valvon vauvelin kanssa, niin voin samalla kertoa.

Pappani (isoisä) kuoli, kun olimme isäni (hänen isänsä) kanssa vuoteen äärellä Terhokodissa. Lähdön hetki oli kaunis ja lämmin, toisaalta hiukan "friikki", kun tunsi elämän hiipuvan pois. Itse olen sitä mieltä, että olemme liiaksi etääntyneet kuolemasta vaikka (melkein aina) se on ihan yhtä luonnollista kuin syntymäkin. Ja papasta on paljonkin valokuvia :) Kaunis hetki!

Ei se nyt niin ihmeellistä ole. Ihan hyvin pääsee yli.

yllättäen vaikkei täysin odottamatta. se oli aika pelottava kokemus, varsinkin kun veljeni oli ainakin yhden yön ennen hautajaisia vierahuoneessa avoimessa arkussa hyvästejä varten. Aikuisena olin paikalla kun isäni luoli, ja näin hänet sitten vielä kappelissa ja arkuttaessa. Myös äitini näin arkkuun laitettaessa. Sairaalassa opiskelijan työskennellessänä näin jokusen kuolleen vanhuksen. ulkomailla kerran osuimme kolaripaikalle, jossa oli kuollut useita ihmisiä, oli aika kamala näky.

yllättäen vaikkei täysin odottamatta. se oli aika pelottava kokemus, varsinkin kun veljeni oli ainakin yhden yön ennen hautajaisia vierahuoneessa avoimessa arkussa hyvästejä varten. Aikuisena olin paikalla kun isäni luoli, ja näin hänet sitten vielä kappelissa ja arkuttaessa. Myös äitini näin arkkuun laitettaessa. Sairaalassa opiskelijan työskennellessänä näin jokusen kuolleen vanhuksen. ulkomailla kerran osuimme kolaripaikalle, jossa oli kuollut useita ihmisiä, oli aika kamala näky.

Kuolleita työkseen ja oman isäni kuolemaa seurasin läheltä 2,5kk, kun sai haimasyövän diagnoosin. Oli raskasta aikaa, ja toki kuvia on. Itseasiasta kaikista kuolleista läheisistä, jotka on arkussa. Ei niitä tarvitse katsella jatkuvasti eikä ne ole esillä, mutta muistona.



Kyllä siitä kuolemasta yli pääsee tai sen läheltä seuraamisesta. Yritin ajatella asiaa isän kuoleman jälkeen, ettei ainakaan kärsimyksiä ole enää. Lisäksi miehen äiti on kuollut samaan diagnoosiin aiemmin, jotenka jos haluaa puhua niin sen kun avaa suunsa.



Lasten suru on sen sijaan vielä suurempi. Mutta kyllä lapsetkin ymmärtävät, että papalla on nyt parempi olla, ilman kipuja...

nyt kun valvon vauvelin kanssa, niin voin samalla kertoa. Pappani (isoisä) kuoli, kun olimme isäni (hänen isänsä) kanssa vuoteen äärellä Terhokodissa. Lähdön hetki oli kaunis ja lämmin, toisaalta hiukan "friikki", kun tunsi elämän hiipuvan pois. Itse olen sitä mieltä, että olemme liiaksi etääntyneet kuolemasta vaikka (melkein aina) se on ihan yhtä luonnollista kuin syntymäkin. Ja papasta on paljonkin valokuvia :) Kaunis hetki!

Sairaalasta poistuin klo 21, kun isä kuoli klo 22.30 Olin jo 12 tuntia ollut isän vierellä, ja tiesin, että lapsen takia oli kotiin mentävä. Moni kaveri ihmetteli, miten ihmeessä voin katsoa kuolevaa ihmistä. Moni vasta sitten havahtui kun sanoin kuoleman olevan yhtä luonnollista kuin syntymän.

Mutta äiti sanoi aina, että isän kuolinhetki oli todella lämmmin. TUntui kuin lämmin henkäys olisi vaan pyyhkinyt huoneen yli. Hetkeä ennen kun lähdin isän viereltä tiesin, ettei enää huomenna tarviisi tulla, sen vaan aisti siinä..

-36