Mykkäkoulu on henkisesti sairaiden ihmisten tapa riidellä?

ja tunteet liian pinnassa. Kun olen rauhoittunut (siihen menee tunti tai pari), niin pystyn yleensä keskustelemaan rauhallisesti, tai ainakin rauhallisemmin. Voi kai sitä mykkäkouluksikin kutsua.

toisen olemassaolon ignooraaminen on kyllä rankkaa henkistä väkivaltaa. Kaikilla ei tietenkään ole merkki henkisestä sairaudesta tai persoonallisuushäiriöstä, joillakin kyllä. Julma riitelykeino kuitenkin.



t. Skitsofreenikon puoliso

Minua on syytetty mykkäkoulusta. Mutta kun asia on niin, että tarvitsen aikani rauhoittuakseni ja voidakseni sitten puhua asiat halki.



Tyypillisesti tilanne meni näin: kerroin että jokin asia mättää. Tarkoitus oli selittää, miksen ole hyvällä tuulella. Eksäni alkoi ronkkia asiaa, esittää kantoja ja vaatia selityksiä. Vastasin, että en nyt vain ole valmis puhumaan. Hän jatkoi utelemistaan ja vaikean asian kaivelua. Minä suutuin. Räjähdin ja saatoin aika rumastikin pahimmillaan sanoa, että nyt ei kaivella kipeää asiaa. Eksäni tietenkin möksähti ja antoi ymmärtää että olen lapsellinen kun suutun pikkuasiasta. Minä puolestaan en mielestäni suuttunut pikkuasiasta vaan siitä, etten saa rauhassa järjestää asioita mielessäni.



Seurauksena oli usein tosiaan mykkäkoulu. Mitä enemmän ex ajoi asiaansa, sen varmemmin olin hiljaa. Eikä sitten mennyt vuosien varressa jakeluun ihan yksinkertainen tapa: kun minä näytän olevani pahalla päällä, voi yhdellä lauseella sanoa, että kurja juttu. Yleensä vatvon asioitani vartin, joskus jopa tunnin kerrallaan. Mutta perkele kun ei sen vertaista rauhaa saanut lapsettomassa parisuhteessa.



Ymmärrän, että naisille on tärkeää puhua tunteistaan asioita, jotka eivät välttämättä ratkaise mitään. Teen minäkin joskus niin. Mutta en minä vatvo asioita. Voin purkaa sydäntä joskus, koska niin tekevät myös miespuoliset ystäväni. Pikemminkin asia on niin, että kun ratkaisu on löytynyt, puhun siitä mikä mätti. Joskus tietenkin kestää se ratkeaminen pitkään ja silloin pitää käyttäytyä ihmisiksi vaikka asiat ovatkin kesken. Mutta minulle mykkäkoulu on siis ollut keino suojautua tungettelulta. Ja aika usein se tungettelu on pänninyt enemmän kuin alkuperäinen mieliharmi.



Mutta ei vaan mennyt oppi perille. Varmasti minunkin olisi pitänyt muuttua, mutta kun pyyntöni ei mielestäni ollut kohtuuton: anna minun märehtiä murhettani vartti. Kyllä se siitä sitten...

Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa on parempi olla hiljaa

Se ruma sanottavakin on parempi kuin vaikeneminen. Juuri marttyyri vallankäyttäjä sanoo, että parempi vaieta jos ei ole kuin huonoa sanottavaa...

en vaan kestänyt ristiriitoja ja olin kuitenkin täysin kykenemätön sanomaan, mikä mieltä painaa. Olet oikeassa siinä, että ei se ole hyvä tapa selvittää asioita, ei sillä selviä yhtään mikään asia, ja se on myös ahdistavaa ja joskus (ja aika useinkin) jopa henkistä väkivaltaa sitä toista ihmistä kohtaan. Olen itse päässyt siitä eroon, kun tiedostin ongelman ja aloin tietoisesti pyrkiä siitä eroon, mutta se vaati kyllä melkein avioeron - harvoinhan sitä ihminen pystyy muuttumaan ilman, että tapahtu, u jotain joka pakottaa avamaan silmät.



Ehkä olin todella henkisesti sairas, omalla tavallani, kun en kyennyt kommunikoimaan vaan olin mykkäkoulussa, mutta en nyt sillä tavalla ollut sairas, että se muulla tavalla olisi näkynyt ja etten olisi pystynyt parantumaan siitä, kun vaan itse tahdoin.



Meillä äiti piti mykkäkoulua ja oikein kehui sillä, kuinka monta päivää saattoi olla puhumatta isälle joskus suuttuessaan, joten ilmeisesti olin oppinut tavan kotoa. Isäni oli tosin sen tyyppinen ihminen, ettei häntä mykkäkoulu juurikaan haitannut, oli niin tottunut siihen ja oli myös kai niin kärsivällinen luonne, että jaksoi hyvin odotella kunnes äiti oli mielessään antanut anteeksi ja alkoi taas puhua.

suuttuessani ja samoin tekee mieheni. Mä olen max. pari päivää hiljaa, mies vähän vähemmän aikaa. Mulle se on samalla sekä merkki siitä että mut on suututettu ja mulla ei ole mitään sanottavaa, että myös vallankäytön väline.

Tiedän sen itsekin. Sillä tavalla mä hallitsen riitatilannetta ja jos kumpikin mököttää niin mies antaa ensin periksi.



Lapsuudessa koetut alkoholistivanhempien riidat on aiheuttaneet mulle sen, etten siedä yhtään huutamista vaan menen heti lukkoon. Eli meillä ei voida huutaa, missään tilanteessa.



Kuhan lepyn, niin sitten keskustellaan. Olen pikkuhiljaa pyrkinyt pääsemään mykkäkoulusta nopeammin irti, mutta se on kovin vaikeaa.



Meillä on vasta pieni vauva, joten hänelle en ole pitänyt mykkäkoulua, enkä tule pitämäänkään. Mun mielestä aikuisen pitää olla sen verta "ylempänä" lasta, ettei suutu hänelle. Tai tarkoitan ettei suutu lapselle niin että loukkaantuu itse. Vaan asiasta saa suuttua, muttei loukkaantua.



Tuohon mun mykkäkouluun on vielä lisättävä, että riitatilanteessa se on apukeino päästä pois siitä tilanteesta. Mä en siedä riitelyä hyvin ja hiljaa olemalla tukahdutan konfliktitilanteen.

Kun pidän mykkäkoulua, vältän myös katsekontaktia ja kohtelen miestä kuin ilmaa. Se on tavallaan julmaa, mutta se kuuluu mun tapaan hallita tilanne jotenkin.

mutta tyhmää se ainakin on.



Toki on hyvä ottaa tauko ja jäähdytellä tunteita, mutta siitähän tässä ei nyt ollut kyse.

mua ottaa se niin paljon päähän etten jaksa sanoa hälle yhtään mitään.

on aika hiljaista molemmin puolin jos on ollut riitaa. Siis ensin riidellään ja sitten möksötetään vähän aikaa, hommaillaan molemmat omiamme esim iltaan asti. Pikkuhiljaa se kommunikointi siitä sitten taas normalisoituu, vaikkei riitaan olisikaan saatu mitään absoluuttista sinä-olit-väärässä-minä oikeassa -vastausta.



Onko tämä sitten molemminpuoleista mykkäkoulua vai mitä tässä nyt haetaan? Kyllä hiljaa saa olla jos ei toiselle kerta kaikkiaan huvita just nyt puhua yhtään mitään.

suuttuessani ja samoin tekee mieheni. Mä olen max. pari päivää hiljaa, mies vähän vähemmän aikaa. Mulle se on samalla sekä merkki siitä että mut on suututettu ja mulla ei ole mitään sanottavaa, että myös vallankäytön väline.

Tiedän sen itsekin. Sillä tavalla mä hallitsen riitatilannetta ja jos kumpikin mököttää niin mies antaa ensin periksi.

Lapsuudessa koetut alkoholistivanhempien riidat on aiheuttaneet mulle sen, etten siedä yhtään huutamista vaan menen heti lukkoon. Eli meillä ei voida huutaa, missään tilanteessa.

Kuhan lepyn, niin sitten keskustellaan. Olen pikkuhiljaa pyrkinyt pääsemään mykkäkoulusta nopeammin irti, mutta se on kovin vaikeaa.

Meillä on vasta pieni vauva, joten hänelle en ole pitänyt mykkäkoulua, enkä tule pitämäänkään. Mun mielestä aikuisen pitää olla sen verta "ylempänä" lasta, ettei suutu hänelle. Tai tarkoitan ettei suutu lapselle niin että loukkaantuu itse. Vaan asiasta saa suuttua, muttei loukkaantua.

Tuohon mun mykkäkouluun on vielä lisättävä, että riitatilanteessa se on apukeino päästä pois siitä tilanteesta. Mä en siedä riitelyä hyvin ja hiljaa olemalla tukahdutan konfliktitilanteen.

Kun pidän mykkäkoulua, vältän myös katsekontaktia ja kohtelen miestä kuin ilmaa. Se on tavallaan julmaa, mutta se kuuluu mun tapaan hallita tilanne jotenkin.

mulla kans alkoholistivanhemmat, mutta en tiedä jothtuuko huutamisesta ahdistuminen mulla juuri tuosta syystä vai jostain muusta.. Mä vielä lisäksi pillahdan aina itkuun, jos joku huuta mulle, vaikka ei huutais ees mistään vakavasta asiasta tai loukkaavasti (kunhan siis korottaa ääntään..)

Tää on turhauttavaa itsellekin, että menee aina ihan lukkoon eikä saa sanottua omaa osaansa..

lopetan riitelyn hiljaisuuteen, en sano enää yhtään mitään kun mies vaan jankkaa samaa asiaa jossa on aidosti väärässä.



Pari esimerkkiä:



Lähdettiin lomalle auton peräluukku täynnä tavaraa, mies oli pakannut auton ja matkalla tarvittiin jotain auton takaa, mies oli auton pakannut mutta minä hain tavaraa, kysyin missä tavara on ja mies vastasi aivan oikeassa reunassa. Kun sitten en löytänyt tavaraa mies tulee huutamaan miksi etsin tavaraa vasemmalta laidalta, hain apumiehen puolelta.





Aamulla lähdimme töihin ja kouluun, mies ensin minä sitten ja koululainen jäi vielä kotiin, oli kuitenkin jo hereillä lähtiessä sanoin että laita kumisaappaat jalkaan sataa vettä, poika meni lenkkareissa, jotka olivat iltapäivällä tietysti märät, mies syyttää minua että en vahtinut että lapsi laittaa saappaat, hyvin tietäen että lähden puoli tuntia ennen töihin, minulla ei todella ole liukuva työaika.



Molemmissa tapauksisaa ilmoitin kyllä mielipiteeni mutta mies vain jankkasi että olen väärässä, minusta tosiasiat kieltävän kanssa on turha kinata eli olin hiljaa enkä enää vastanut mitään, jolloin olin typerä mykkäkoulun pitäjä.





Ilmeisesti siis mielisairaskin teidän mielestänne.

...niin kait äidilläsikin oli/on, oletko koskaan äidiltäsi kysynyt miten hänen vanhempansa käyttäytyivät riitatilanteissa?

Voi toisaalta olla myös ikäpolviasia, sillä ennen vanhaan ei välttämättä huudettu kurkku suorana vaan pidettiin mölyt mahassa vaikka oli millainen asia tahansa kyseessä.Mulla oli vanhat vanhemmat ja äitini ei ikinä huutanut tai raivonnut, isä kylläkin sitä huusi mutta hänhän olikin perheen pää ja auktoriteetti, kuten ennen vanhaan näin oli.

Lapselle mykkäkoulua ei kannata opettaa (käytöksen kautta)vaan päinvastoin ns. rakentavaa riitelyä. Ihan kuten sinäkin, lapset kärsivät eniten mykkäkoulusta.

Ole sinä tässä asiassa viisaampi, omien lastesi kanssa!

mun mies on nyt ollut mykkäkoulussa 55 päivää ja loppua ei näy, kurjaa että mykkäkoulusta saa osansa myös 5 kk vanha vauva, syntymän jälkeen on ollut jo enemmän kun puolet lapsen elinajasta mykkänä. Nyt kiukutellaan siis siitä että siskoni kävi jouluna syömässä meillä ja ei tuonut ruokaa vaan rahaa...terve mies =P

lukematta muita kuin aloitusta, voin kertoa, että olen mykkäkoululainen. Mulla on vaikeuksia ilmaista itseäni riidan sattuessa, joten vetäydyn itseeni ja mietin ja oleskelen mieluumin hiljaa. Puhun, kun saan ajatukset kasaan. Mun mykkäköulu ei kyllä kestä koskaan enempää kuin 2 tuntia, joten tuskin kukaan on siitä tässä perheessä kärsinyt. Myönnän kuitenkin sen, etten osaa käsitellä tunteitani niin kuin kuuluisi tässä ja nyt. Tarvin sen 1-2 tuntia rauhoittuakseni ja sitten voin puhua.

Olen myöskin semmoisen ilmiön (mykkäkoulu) kanssa tekemisessä, että se vaatii niitä radikaaleja tekoja.



Olen vuosien taistelun jälkeen tullut seuraavan tien päähän (tämä ei ole mistään kirjasta, vaan oma päätelmäni):



Tämä ilmiö on verrattavissa alkoholismiin, syömishäiriöön, huumeiden/lääkkeiden, fyysisen/henkisen väkivallan tai mihin tahansa riippuvuuteen, jota pahentaa läheisten oma läheisriippuvuus. Hyysääminen, kieltäminen, huolehtiminen, liiallinen ymmärtäminen jne. TUKEE väärinkäyttäjää ja antaa tälle ilmiölle vapaat oikeudet, ja suuren MAHDOLLISUUDEN toteuttaa tätä vääränlaista käytöstään.



Läheisten hyysääminen on väärin tätä henkilöä kohtaan (siis mykkäkoulun pitäjää). Läheinen ei anna mykkäkoulun pitäjälle mahdollisuutta ja tilaa ITSE päästä kosketuksiin oman ongelmansa kanssa. Tälläinen vääränlainen huolehtiminen on molemmille osapuolille tuhoavaa. Tällaisessa huolenpidossa ja toisen loputtomassa ymmärtämisessä ei ole kyse välittämisestä eikä rakkaudesta. Siinä on pitkälti kyse läheisen omasta hädästä ja hylätyksi tulemisen pelosta.



Sen vuoksi on erityisen tärkeää, että henkilö, joka on tällaisen ilmiön (mykkäkoulun) kanssa tekemisissä, huomaa itsessään läheisriippuvuuden oireet, jotta pystyy todella olemaan avuksi väärinkäyttäjälle, itselleen, lapsilleen sekä omalle ja muidenkin tulevaisuudelle.

Aika monet näyttävät sekoittavan hiljaisuuden ja mykkäkoulun! Mykkäkoulussa on jotain jäätäävää ja hyytävää ignooraamisen sävyä, se on ihan eri asia kuin inttämisen lopettaminen!



Mykkäkoulu on todella ahdistavaa. Ja siitä on ollut todella vaikeeta oppia pois.



ap

Jo vanhempi pariskunta ja ovat pitäneet mykkäkoulua niin kauan, ettei kumpikaan varmuudella muista kuinka kaikki sai alkunsa ja kuka aloitti.

He pitävät yhteyttä lastensa välityksellä. Sen ikäisiä, ettei heillä ole eroaminen käynyt koskaan miewlessä.

Kaikenlaisia suhteita löytyy.

Sitten on avoimesti kaksi naista-suhteita. haaremityyliin ym.ym.

Vielä nytkin, erosta jo vuosia, tämä aloitus saa sydämeni hakkaamaan kahtasataa ja pala nousee kurkkuun.

Eksäni saattoi murjottaa kuukausia putkeen. Se ahdistus, paha olo, synkkyys ja epätoivo minkä tämä minussa aiheutti, ei koskaan unohdu. En pysty kirjoittamaan enempää.

Tosin äitiäni kohtaan, ei lapsia.



Oli todella ankea tunnelma himassa. Mykkäkoulu on vallan väline, se että kieltäytyy kommunikoinnista ei estää myös asian selvittelyn.



En ikinä ikinä IKINÄ olis ryhtynyt seurustelemaan vakavammin miehen kanssa joka reagoi ristiriitoihin mykkäkoululla!

käytin pitkään, mutta se oli osittain itsesuojelumekanismi-> kun oli vihainen, saatoin syytää suustani ihan mitä hyvänsä, joten lopetin puhumisen ihan sillä etten loukkaisi liikaa.



Kun sitten oltiin pariterapiassa, tästäkin asiasta puhuttiin..



Nykyään teen niin, että sanon että nyt en pysty enää puhumaan, anna minun rauhoittua...