Mykkäkoulu on henkisesti sairaiden ihmisten tapa riidellä?

Ovatko muut täällä samaa mieltä, ettei aikuisten väliseen tai aikuisen ja lapsen väliseen kiistelyyn/riitelyyn saisi missään tapauksess käyttää mykkäkoulua?

Omasta lapsuudesta muistan äitini käyttämät mykkäkoulut ehkä lapsuuteni syyllistävimpinä ja raskaimpina hetkinä, suoranaista henkistä väkivaltaa mielestäni. Muistan, kuinka koin lapsena huomattavasti kevyemmin huutamisen ja jopa fyysiset rangaistukset, mutta mykkäkoulu sai minut todella ahdistuneeksi.

Olen sitä mieltä, ettei mykkäkoulua painostuskeinona tai riitelyssä käytä kuin henkisesti epätasapainoiset ihmiset, joilla on veriin asti imetty marttyyriasenne. Vahingoittaa lapsia ja tekee kodin ilmapiiristä helvettiä. Suomessa todella yleistä, itsekin tiedän alle nelikymppisiä naisia, jotka sumeilematta saattavat pitää jopa päiviä mykkäkoulua miehilleen ja jopa lapsilleen..

Onko täällä ketään, joka käyttää mykkäkoulua kommunikaatiovälineenä? MIksi ja mitä ajattelette sillä saavuttavanne?

eivät edes riitele. Terveet ihmiset keskustelevat ja jos ovat eri mieltä niin jatkavat elämäänsä eri teita.

meillä riidellään "mykkäkoululla" (vastataan kyllä jos toinen kysyy mutta ei puhuta muuten). ollaan molemmat hiljaa yleensä loppupäivä, rauhoitutaan ja sitten seuraavana päivänä voidaan keskustella ilman huutoa. toimii meillä emmekä tietääkseni olla psyykkisesti sairaita.

suuttuessani ja samoin tekee mieheni. Mä olen max. pari päivää hiljaa, mies vähän vähemmän aikaa. Mulle se on samalla sekä merkki siitä että mut on suututettu ja mulla ei ole mitään sanottavaa, että myös vallankäytön väline.

Tiedän sen itsekin. Sillä tavalla mä hallitsen riitatilannetta ja jos kumpikin mököttää niin mies antaa ensin periksi.

Lapsuudessa koetut alkoholistivanhempien riidat on aiheuttaneet mulle sen, etten siedä yhtään huutamista vaan menen heti lukkoon. Eli meillä ei voida huutaa, missään tilanteessa.

Kuhan lepyn, niin sitten keskustellaan. Olen pikkuhiljaa pyrkinyt pääsemään mykkäkoulusta nopeammin irti, mutta se on kovin vaikeaa.

Meillä on vasta pieni vauva, joten hänelle en ole pitänyt mykkäkoulua, enkä tule pitämäänkään. Mun mielestä aikuisen pitää olla sen verta "ylempänä" lasta, ettei suutu hänelle. Tai tarkoitan ettei suutu lapselle niin että loukkaantuu itse. Vaan asiasta saa suuttua, muttei loukkaantua.

Tuohon mun mykkäkouluun on vielä lisättävä, että riitatilanteessa se on apukeino päästä pois siitä tilanteesta. Mä en siedä riitelyä hyvin ja hiljaa olemalla tukahdutan konfliktitilanteen.

Kun pidän mykkäkoulua, vältän myös katsekontaktia ja kohtelen miestä kuin ilmaa. Se on tavallaan julmaa, mutta se kuuluu mun tapaan hallita tilanne jotenkin.

mulla kans alkoholistivanhemmat, mutta en tiedä jothtuuko huutamisesta ahdistuminen mulla juuri tuosta syystä vai jostain muusta.. Mä vielä lisäksi pillahdan aina itkuun, jos joku huuta mulle, vaikka ei huutais ees mistään vakavasta asiasta tai loukkaavasti (kunhan siis korottaa ääntään..)

Tää on turhauttavaa itsellekin, että menee aina ihan lukkoon eikä saa sanottua omaa osaansa..

suuttuessani ja samoin tekee mieheni. Mä olen max. pari päivää hiljaa, mies vähän vähemmän aikaa. Mulle se on samalla sekä merkki siitä että mut on suututettu ja mulla ei ole mitään sanottavaa, että myös vallankäytön väline.

Tiedän sen itsekin. Sillä tavalla mä hallitsen riitatilannetta ja jos kumpikin mököttää niin mies antaa ensin periksi.

Lapsuudessa koetut alkoholistivanhempien riidat on aiheuttaneet mulle sen, etten siedä yhtään huutamista vaan menen heti lukkoon. Eli meillä ei voida huutaa, missään tilanteessa.

Kuhan lepyn, niin sitten keskustellaan. Olen pikkuhiljaa pyrkinyt pääsemään mykkäkoulusta nopeammin irti, mutta se on kovin vaikeaa.

Meillä on vasta pieni vauva, joten hänelle en ole pitänyt mykkäkoulua, enkä tule pitämäänkään. Mun mielestä aikuisen pitää olla sen verta "ylempänä" lasta, ettei suutu hänelle. Tai tarkoitan ettei suutu lapselle niin että loukkaantuu itse. Vaan asiasta saa suuttua, muttei loukkaantua.

Tuohon mun mykkäkouluun on vielä lisättävä, että riitatilanteessa se on apukeino päästä pois siitä tilanteesta. Mä en siedä riitelyä hyvin ja hiljaa olemalla tukahdutan konfliktitilanteen.

Kun pidän mykkäkoulua, vältän myös katsekontaktia ja kohtelen miestä kuin ilmaa. Se on tavallaan julmaa, mutta se kuuluu mun tapaan hallita tilanne jotenkin.

mulla kans alkoholistivanhemmat, mutta en tiedä jothtuuko huutamisesta ahdistuminen mulla juuri tuosta syystä vai jostain muusta.. Mä vielä lisäksi pillahdan aina itkuun, jos joku huuta mulle, vaikka ei huutais ees mistään vakavasta asiasta tai loukkaavasti (kunhan siis korottaa ääntään..)

Tää on turhauttavaa itsellekin, että menee aina ihan lukkoon eikä saa sanottua omaa osaansa..

Mykkäkouluja on erilaisia. Joskus on parempi olla provosoimatta toista enempää.

Mutta silloin kun mykkäkouluun liittyy toisen alistamista elein yms. Se on sadistista.

Ymmärrän apta. Äitini piti mykkäkoulua. Nykyään hän kehuu miten hienosti jaksoi raivarini kun olin lapsi, alle kouluikäinen. Niin, hän kesti mutta ei auttanut minua ymmärtämään, että vihan tunteet on sallitua ja niistä selviää. Hän vain poistui paikalta ja katsoi halveksivasti joskus laisui vittumaisena että siinäpä se "sukunimi" suvun jälkeläinen raivoaa ja on niin isäänsä tullut.

Se oli raastavaa. Mä en tienyt milloin laukaisen marttyyrimaisen mykkäkoulun.

Joskus alkuseurustelussa olin itsekin mykkäkoulua harrastava. Hävettää. Onneksi mies auttoi minua kasvamaan siitä yli ja antoi hyväksyntää pahalle mielelle ja olen oppinut hyväksymään oman pahanmielen . Tärkeintä on etten pidä lapsilleni mitään mykkäkouluja.

pitävän mielessä oikein liikkuu. Ex-anoppi piti mykkäkoulua milloin mistäkin naurettavasta syystä ja ihan kenelle vain kun koki itsensä loukatuksi. Nämä mykkäkoulut kestivät usein kuukausia, jopa vuosia. Tuntui jotenkin sairaalta, vaikka anoppi muuten ok, paitsi että oli joka asiassa aina oikeassa (:

olen lopettanut kerran parisuhteen, kun miesystävä riiteli pitämällä mykkäkouluja, jotka vain piteni ja piteni. Viimeinen kesti kolme viikkoa ja kun mies oli sen valmis lopettamaan, olin ehtinyt miettiä asioita ja olin valmis lopettamaan koko "suhteen".

Vanhempien välisellä puhumattomuudella tai mykkäkoululla varsinkin jatkuvana tai toistuvana on todella pitkäkantoiset seuraukset lapselle. Sellaisessa tilanteessa lapsen asema vääristyy, vaikkeivat vanhemmat suuntaisikaan mykkäkoulua lapseen.



Omassa lapsuudenkodissani puhuttiin tunteista erittäin niukasti. Äiti yritti välillä puhua, isä ei osannut vastata tähän tarpeeseen vaan oli hiljaa tai murahteli jotain vastauksesi ja lopulta äiti luovutti, usein marttyyrimaisesti. Tätä jatkui vuosikausia. Muistan kyllä myös hetkiä, jolloin vanhempien välit tuntuivat olevan kohdallaan. Iloitsin niistä hetkistä, jolloin isä ja äiti suunnittelivat vaikkapa kauppareissua sulassa sovussa. Näin jälkeenpäin kuitenkin tuntuu, että jonkinlainen kireys oli kotonamme vallitseva olotila.



Minä tietysti olin tämän kaiken välissä ja yritin luovia vanhempien välillä ja pehmentää ristiriitoja. Koska molemmat vanhemmat olivat minulle läheisiä, tuntui todella pahalta, kun toinen sanoi toisesta jotain negatiivista. Koska lapsi yleensä samastuu molempiin vanhempiinsa, olen varmasti kiinnittänyt näitä negatiivia huomioita itseeni. Tuntuu, että olisi ollut helpompaa, jos vanhemmat olisivat riidelleet avoimesti JA sitten sopineet. Näin olisin oppinut, että kaikki tunteet ovat sallittuja eikä niistä seuraa mitään lopullista pahaa.



Nyt aikuisena olen aina se luovija ja kartan konflikteja viimeiseen asti. Olen empaattinen ja kannan toisten ja koko maailman murheita harteillani niin paljon, että uuvun, mutta en tahdo kestää itseeni kohdistuvaa empatiaa. Myös kritiikkiä minun on vaikea ottaa vastaan. Esimerkiksi työhön liittyvän kritiikin miellän helposti kritiikiksi itseäni kohtaan. Vihan tunteita on erityisen vaikea ilmaista tai edes löytää itsestäni.



Ymmärrän, että vanhempieni omat kokemukset vaikuttivat ja vaikuttavat heidän kommunikaationsa laatuun. Se ei silti muuta sitä, että tilanne oli väärin minua kohtaan lapsena. Terapiassa on selvinnyt, että tämä ainainen pyrkimys ymmärtää kaikkia vie tilaa terveiltä vihan tunteilta. Vihan tunteet pitäisi kaivaa jostain esiin, jotta voisin käsitellä ne. Sen jälkeen ymmärtäminen ja empaattisuuskin voisivat ehkä asettua terveempään mittasuhteeseen.



Mutta miten tuntea tai ilmaista vihaa vanhempiani kohtaan, jotka kuitenkin ovat aina halunneet minun parastani? Varsinkaan nyt monien vuosien jälkeen? Tuntuu, että sellainen vihan ilmaisu olisi kuin kiitämättömyyden osoitus kaikesta siitä hyvästä, mitä olen vanhemmiltani saanut. Jotenkin pitäisi oppia sallimaan nämä negatiiviset tunteet ja käsittää, että ne eivät mitätöi positiivisia. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta aion yrittää.

Meillä mies piti mykkäkoulua jopa puoli vuotta..siinä meni tietty hermot ja tuli sanottua mitä ajatteli, ja mkttely senkuin jatkui..no onneksi ymmärsin lähteä sairaasta liitosta.

Olen jättänyt ihmisiä sen takia, että ovat vaikkapa pitäneet viikon täysin mykkäkoulua, olleet siis eri paikassa, eivät ole suostuneet edes viestin viestiä laittamaan, ei soittamaan eikä mihinkään ole vastattu. 

Minä taidan pitää mykkäkoulua appivanhemmilleni.

En ole ajatellut sitä vallankäyttönä.

Ei vaan tee mieli puhua mitään heidän läsnä ollessaan, sillä heillä on erikoinen tapa tyrmätä kaikki sanomiseni, väännellä sanomisiani ja vittuilla kaikelle minkä kuulevat minun sanovan.

Esim. jos sanon vaikka, että "onpa kaunis ilma", niin siitäkin keksivät vittuilun aihetta. "Miten sinä voit olla noin tyhmä, ei tämmöinen ilma ole kaunis maaniviljelijän/kalastajan/jäätelönmyyjän/you_name_it näkökulmasta". Ja sitten seuraa pitkät puheet kuinka tämmöisenkin hevosenpuolikkaan pitäisi ymmärtää ettei oma mielipide ole mikään totuus ja ties mitä saastaa.

Paras kaikista oli kun ilmaisin jossakin asiassa olevani samaa mieltä anopin kanssa. Anoppi ilmaisi jyrkän mielipiteensä, johon tokaisin "olen aivan samaa mieltä". Ja kas kummaa, anopin mielipide vaihtui välittömästi, ja taas sain kuulla olevani typerä huonon ja väärän mielipiteeni kanssa.

Siispä olen hiljaa. Pidän mykkäkoulua.

Minä pidän nykyään mykkäkoulua, mutta korkeintaan kymmenen minuuttia. Tarvitsen aikaa käsitellä erimielisyyksiä ja miettiä mitä sanon, koska sanavalmiuteni vuoksi saatan riidan aikana sanoa todella pahasti. Muutenkin koen, että riita ratkeaa helpommin kunhan itse mietin ensin rauhassa, missä riidan asioissa voisin nöyrtyä ja missä en.

Anoppini on käyttänyt koko ikänsä mykkäkoulua riitelyssä, tai jotta saa tahtonsa läpi tai ihan muuten vaan kiusatakseen jotakin perheenjäsentä/sukulaista. Meihin hän pitänyt jo vuosia mykkäkoulua, miehen siskoon aina välillä muutama kuukausi-vuosi kerrallaan jne. Tämä tapa ollut siis ihan mieheni lapsuudesta asti ja lapset kokivat sen jo silloin todella ahdistavana. 

Jep, arvasitte oikein, hän ei ole mieleltään ihan terveimmästä päästä, jos näin kauniisti sanotaan.

Mies saattaa pitää mykkäkoulua jopa kuukauden.

Tässä kolmenkymmenen vuoden yhteiselon aikana mies on muutaman kerran onnistunut loukkaamaan minua todella pahasti. Kun näin käy, minä en todellakaan saa mitään sanottua. Jos aukaisen suuni, sieltä tulisi vain hirveää huutoa ja loukkauksia. Jos minä suutun kunnolla, tarvitsen leppyäkseni pari päivää ennen kuin pystyn puhumaan asiasta.



Nämä oli onneksi niitä alkuvuosien juttuja, nyt tiedämme jo, miten välttää nämä tilanteet.



Jostain syystä nämä mykkäkoulujen arvostelijat ovat niitä ihmisiä, jotka kiihtyvät nollasta sataan hetkessä, raivoavat ihan sumeilematta, tyyntyvät melkein heti ja ihmettelevät, miksi toinen ei olekaan yhtä hyvällä tuulella kuin he.

Ja ymmärrän kyllä aloittajaa, oma äitini oli/on samanlainen.

Mulla on taustalla läheisriippuvuutta, kyvyttömyyttä ilmaista omia tunteita ja tarpeita sekä muutenkin "hidas" luonne eli tarvitsen aikaa siirtyäkseni tunnetilasta toiseen. Olen myös perinyt tämän "mykkäkoulun" äidiltäni, hän aina ristiriidan tullessa pakeni makuuhuoneeseen murjottamaan ja palasi sieltä parin tunnin päästä jatkamaan normaalielämää.

Terapeuttini on auttanut minua kuitenkin ymmärtämään kuinka tuhoisaa tämä käytös on lapsen psyykelle ollut, siinä toteutuu lapselle kaksi hyvin raskasta tunnetilaa äidin taholta: hylkäys ja syyllistäminen. Ja nyt kun näen kuinka ne ovat minuun vaikuttaneet niin pyrin itse välttämään tätä käytöstä, vaikka se tosi vaikeaa onkin.

lukematta muita kuin aloitusta, voin kertoa, että olen mykkäkoululainen. Mulla on vaikeuksia ilmaista itseäni riidan sattuessa, joten vetäydyn itseeni ja mietin ja oleskelen mieluumin hiljaa. Puhun, kun saan ajatukset kasaan. Mun mykkäköulu ei kyllä kestä koskaan enempää kuin 2 tuntia, joten tuskin kukaan on siitä tässä perheessä kärsinyt. Myönnän kuitenkin sen, etten osaa käsitellä tunteitani niin kuin kuuluisi tässä ja nyt. Tarvin sen 1-2 tuntia rauhoittuakseni ja sitten voin puhua.

molemmat vanhempani ovat harrastaneet mykkäkoulua ja mökötystä kesti piiiitkään. muistan jo n.8-vuotiaana äitini pitämän mykkiksen ja muistan myös sen painostavan tunteen, jonka siitä itselleni sain.



itse haluan puhua riidat auki heti ja parisuhteissa olen usein hätääntynyt, jos kumppani on aloittanut hiljaisen mökötyksen.



en sitten tiedä, onko kaikki 'mykät' henkisesti sairaita, mutta ainakin käyttävät valtaa julmalla tavalla.

Olen kasvanut kodissa, jossa mykkäkoulu oli osa arkea.



Kun esim vuoden mykkäkoulu oli ohi, oli todella outoa kun vanhemmat puhuivat toisilleen.

Meihin lapsiin mykkäkoulua ei koskaan käytetty vaan se oli aina vanhempien välinen asia.



Esim joskus äitini saattoi sanoa kesken mykkäkoulun minulle: "Maija, sano isälle, että mummi pitää hakea autolla syntymäpäiville sunnuntaina." Ja jos en sanonut, niin mummia ei sitten haettu, koska isä ei siitä tiennyt. Mykkäkoulun aikana vanhemmat kommunikoivat siis meidän lasten kautta, tosin hyvin vähäisesti.



Joskus me lapset jätimme sanomatta näitä vanhempien välisiä viestejä, lähinnä silloin jos seurauksena oli jotain tylsää meille. Eli esim äiti pyytäisi sanomaan isälle, että ensi lauantaina mennään serkun luokse kahville ja tiesimme, että siellä on kuolettavan tylsää. Emme sanoneet mitään isälle, joten sitten ei menty serkulle koska isä saattoi olla vaikka lenkillä juuri silloin. Äiti sitten keksi jotain selitystä serkulle puhelimessa, miksi ei tultu.



Omassa parisuhteessani en käytä koskaan mykkäkoulua, eikä käytä miehenikään. Olemme sopineet jo suhteen alussa, että me ratkaisemme riitamme jotenkin muuten.

Minusta mykkäkoulu on äärimmäisen kuluttavaa, jopa sivusta seuraaville lapsille.

Ja kun elämästä ei koskaan tiedä: mitä jos jäisi auton alle ja kuolisi kesken mykkäkoulun? Kiva muistella haudalla, että perhana kun meni kuolemaan kesken hyvän mykkäkoulun!

sellaisen mallin lapsuudesta, äitini sitä käytti, ei tosin ikinä meitä lapsia kohtaan vaan isääni. Itse käytin sitä miestäni vastaan, en ketään muuta.



Olen samaa mieltä siitä, että se on kamalaa, samoin siitä, että sitä käyttävät eivät ihan "terveitä" ole. En tosin itseäni varsinaisesti sairaaksi ole kokenut, mutta vääriä käytösmalleja olin oppinut enkä moneen vuoteen kyennyt sitä näkemään/pääsemään siitä eroon.



"Onneksi" meillä kävin niin, että mies ei enää jaksanut ja halusi erota. Se oli minulle shokki, joka pakotti katsomaan asioita uusin silmin ja todellakin yht'äkkiä havahduin siihen, miten vääriä keinoja olin (huomaamattani) käyttänyt. Mykkäkoulua ja toinen paha tapa oli miehen syyllistäminen kaikesta.



Minulle riitti se, että huomasin nämä pahat tapani ja halusin muuttua, ei se ollut edes vaikeaa, mutta vaati tosiaan sen shokin, että mies jätti.



Olemme palanneet miehen kanssa yhteen, ja yli 10 vuotta on jo mennyt ilman mykkäkoulua (tai syyllistämistä)

Kun äitiä oltiin loukattu, niin olimme ilmaa hänelle. Hän oli vaan todella pettyneen näköinen ja kärsi marttyyrin tuskia. Se oli todella pelottavaa, koska olin pienestä pitäen ainoa lapsi (sisarukset muuttivat pois) ja olin todella yksin. En uskaltanut häiritä vanhempia mykkäkoulun aikana.



On ollut todella vaikeaa oppia pois moisesta riitelykulttuurista ja koin mököttämisen niin ahdistavaksi, että minun mielestäni tuntuu terveemmältä huutaa ja vaikka haukkua toinen kusipäähomoksi, kunhan ei kyräillä päivätolkulla!!

Mitä koet sillä saavuttavasi? Onko mielestäsi vaikeaa puhua asioista suoraan? Oletko ottanut tavan käyttöön lapsuudenkotoasi vai mistä olet mallin saanut? Onko se mielestäsi hyvää kommunikointia?

vaikea puhua asioista suoraan. Se juontuu kasvatuksestani. Minulla ei lapsuuskodissa saanut olla omia mielipiteitä, ajatuksia tai tunteita. Äiti saneli mitkä ovat oikeita tapoja toimia ja mitkä ovat oikeita tunteita ja oikeita ajatuksia. Kaikki muut olivat vääriä ja paheksuttavia.

Ristiriitatilanteissa minulla nousee vieläkin hirveän voimakkaana pelko 'vääristä' tunteista ja ajatuksista enkä sitten uskalla sanoa yhtään mitään.

Onneksi en ole pitkävihaista sorttia vaan rauhoitun kohtuullisen nopeasti, enkä harrastakaan mitään tuntikausien mökötyksiä.

Tarvitsen vain sen verran hiljaista aikaa että ehdin saada ajatukset ja tunteet järjestykseen.

Eihän se hyvää kommunikaatiota ole, mutta ei se helppoa ole minullekaan :(