Lue keskustelun säännöt.
Voiko hiipunut rakkaus syttyä uudelleen?
10.11.2010 |
Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 9 vuotta, joista ensimmäiset neljä olimme todella rakastuneita, ja viimeiset viisi ovat pikkulapsiarjen siivittämänä kääntyneet kasvavassa määrin riitaisiksi. Huonoja päiviä on ollut enemmän kuin hyviä.
Nyt viime viikolla mies sanoi, ettei voi enää valehdella itselleen tai minulle, ei enää rakasta minua enempää kuin ystävänä. Muita naisia ei kuulemma ole. Ehdotti itse pariterapiaa, johon saimme ajan ensi viikolle, mutta ei usko siitä olevan mitään apua. Tunteet ovat kuulemma kuolleet. Sanoi lähtevänsä kuitenkin terapiaan avoimin mielin, järjen tasolla haluaisi saada tunteensa takaisin.
Mutta onko enää mahdollisuutta? Voiko "kuollutta" rakkautta herättää henkiin? Itse haluaisin kaikesta riidasta huolimatta olla koko loppuelämämme yhdessä :( En pysty käsittämään miten oma mies ei lähes kymmenen vuoden jälkeen enää halua elää minun kanssani. Välillä tuntuu, etten pysty edes hengittämään, sattuu liikaa.
Kommentit (26)
Vieläköhän ap lukee tätä? Noh, mulla on sama tilanne, tai alkuasetelmat oli samat, sitten paljastui että mies oli rakastunut toiseen itseään 10 vuotta nuorempaan. Ilmoitti minulle aluksi että ei rakasta minua kuin ennen mutta haluaisi saada tunteensa takaisin... siinä en sitten osannut suhtautua asiaan ollenkaan ja kun sitten kaivettiin syvemmälle paljastui tuo uusi rakkauskin. Ihmetyttää kuinka mies oli ensin valmis yrittämään, mutta kun uusi suhde paljastui alkoi hällä väliä asenne. Nyt asuu uuden suhteensa luona, ollaan oltu asumuserossa 4 kk. MInä olen nyt varannut meille pariterapiaan ajan. Mies ei ole hakenut eroa mutta puhuu kuitenkin että on varma haluavansa eron. Minä haluan antaa anteeksi ja haluan vain mieheni takasin. Ollaan oltu yhdessä 9 vuotta joista 2 naimisissa ja meillä on 1,5 v tytär.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä taas yksi, joka kertoo samaa tarinaa. Mies sanoi, että rakkaus on hiipunut. Olimme olleet yhdessä 20 vuotta. Sitten kun aloimme puhumaan, paljastui takaa toinen nainen. Mies ei tosin halunnut pariterpiaan ja päädyimme eroon.
"salasuhde".. yritti silti saada minua muuttumaan mieleisekseen ja taisipa ehdottaa pariterapiaakin. Sitten selvisi syy, miksi tunteet olivat kuolleet.. toinen nainen oli ollut kuvioissa jo pari kuukautta. Tuntui, että vajoan maan alle.. Meillä ei silloin ollut edes riitoja, tasaista perhe-elämää vain. En pystynyt nukkumaan, sydän hakkasi ja olin varmaan psykoosin partaalla.. Anteeksipyyntöjen sijaan kuulin vain loukkausia ja esim. "vittu kun häipyisit heti tuosta ovesta eikä tarttisi nähdä sua ikinä" Tuon hän sanoi, kun itkin että miksi teki näin.. ei riidan päätteeksi ym. Mies sitten jätti kuitenkin tuon naisen ja minä tulin takaisin. Tehtiin lapsi ja kaikki oli vähän aikaa tosi hyvin.. rakastuneempia kuin koskaan. Mutta en voi ikinä unohtaa, että hänen puoleltaan rakkaus vain yhtäkkiä loppui ja paikalle tuli välinpitämättömyyn. Olen siitä katkera ja luulen, että lopulta suhteemme ajautuu kuitenkin eroon.
Ja ero tuli.
Me olemme olleet mieheni kanssa 15 vuotta yhdessä, joista 5 vuotta naimisissa. Meillä on kolme lasta. Kolme vuotta sitten mieheni tunteet alkoivat hiipua, hän oli alakuloinen asian suhteen. Hän sanoi, ettei taida enää rakastaa minua. Muita naisia ei ollut. Mies oli kanssani silti, oli apuna lasten kanssa ja muutenkin. Miehellä ei ollut mitään minua vastaan, hänestä vain tuntui meidän olevan ystäviä. Emme käyneet pariterapiassa vaan yritimme itse käydä asioita läpi. Mies kertoi, että hänen elämänsä on erilaista mitä oli suunnitellut. Olemme 30-vuotiaita. Mies sanoi, että teimme lapsia liian aikaisin ja menimme liian aikaisin naimisiin. Olemme toisillemme ensimmäiset ja rakkautemme alkoi jo teini-iässä. Miehestä tuntui, että häneltä on jäänyt elämä elämättä. Ehkä hän olisi halunnut 'testata' muitakin naisia, ennenkuin menee naimisiin ja tekee lapsia.
Asuimme kuukauden ajan erossa, jotta mies saisi miettiä elämäänsä ja tulevaisuuttaan. Pakkasin miehelle mukaan kuvia nuoruudestamme, lapsistamme sekä hääkuviamme. Kirjoitin miehelleni vielä 12-sivuisen kirjeen, jossa kerroin omista tunteistani häntä kohtaan.
Kuukauden eron jälkeen mies tuli kotiin. Hän oli koko kuukauden ollut omissa oloissaan, katsellut valokuvia ja itkenyt. Hän kertoi, ettei voisi kuvitellakaan elämää ilman minua. Minä olen tuonut onnen hänen elämäänsä, hyväksynyt hänet sellaisena kuin hän on ja antanut hänelle vielä kolme ihanaa lasta. Mies sanoi, ettei voisi saada samaa keneltäkään muulta naiselta. Ja niin me itkimme, puhuimme ja itkimme lisää. Kaikki oli hyvin ja on edelleen. Me löysimme toisemme uudelleen.
Ap, juttele miehesi kanssa ja yritä löytää syy miehen käytökseen. Jos hänkin haluaisi olla hetken yksin? Minä uskon, että tekin voitte löytää rakkauden jälleen. Voimia!
Eikös niitä hyviä ja huonoja kausia ole kaikilla. Kyllä voi uudelleen rakastua tai ainakin tuntea olevansa todella onnellinen suhteessa parin vaikeammankin vuoden jälkeen.
Itse voisi tehdä aloitteita, ehdotella, kehua, pukeutua kotonakin paremmin yms.
Mun kokemukseni mukaan miehen saa yrittämään kaikin tavoin enemmän jos ensin osoittaa vähän huomiota vällyjen välissä.
Parisuhdeterapia on hyvä juttu. Siinä molemmat saa rauhassa puhua ja tulla kuulluksi, kertoa mitä parisuhteelta oikeasti haluaa tai mikä suhteessa ärsyttää. Kolmas osapuoli estää päällepuhumisen ja riitelyn.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ikävä jos miehesi asenne on, ettei usko terapiasta olevan hyötyä, mutta tosi hienoa, että lähtee silti.
Me ollaan oltu yhdessä 10,5 vuotta. Ensimmäiset vuodet meni rakastaen ja riidellen. Ristiriitatilanteita oli enemmän, mutta myös sovittiin tulisesti. Kerran oltiin eroamassa erään hankalan tilanteen jälkeen, kun oltiin seurusteltu n. 5 v.
Viimeiset kolme neljä vuotta meillä on ollut tasaista perhe-elämää, jossa tunteet ovat laimentuneet. Esikoisen raskausaikana ja syntymän jälkeen seksi väheni, mutta olimme yhdessä onnellisia vauvasta, esikoisen ollessa n. 6-12 kk olimme molemmat väsyneitä ja lähinnä yritimme selvitä päivästä toiseen. Sitten alkoikin iso remontti, selviytymistä taas. Välillä enemmän, välillä vähemmän toisiamme tukien, mutta mistään intohimosta ei voinut puhua. Seksiä kerran pari kuussa viikossa tavan vuoksi. Nyt viimeisen puolen vuoden - vuoden aikana elämämme on tasaantunut, remontti valmis, esikoinen 'helppohoitoisempi'. Kerran lenkillä totesimme, että elämmepä tällä hetkellä hyvää elämää, ei enää pelkkää selviämistä päivästä toiseen. Ilmaa puhdsti myös kovasti se, kun saimme puhuttua ja kuunneltua toisiamme siinä, kuinka rankaksi molemmat olivat viime vuodet kokeneet.
Kuitenkin se, mikä auttoi eniten, oli kun aloimme taas panostaa seksielämäämme. Ensin se oli sellaista, että molemmat yrittivät olla aktiivisia, koska tiesivät, että se olisi hyväksi. Vähitellen se alkoi ruokkia itseään ja aloimme haluta entistä enemmän ja kokeilla uusia juttuja ja yhtenä päivänä ihan tajusin, että oikeasti ajattelen nykyisin miestäni seksikkäänä olentona, en vain isänä. Myönnän, että viime vuosina seksin aikaan olin ajatellut jotain tuntematonta komeaa miestä, en siis ketään tiettyä. Nyt ihan oikeasti kiihotun omasta miehestäni.
Me olemme olleet mieheni kanssa 15 vuotta yhdessä, joista 5 vuotta naimisissa. Meillä on kolme lasta. Kolme vuotta sitten mieheni tunteet alkoivat hiipua, hän oli alakuloinen asian suhteen. Hän sanoi, ettei taida enää rakastaa minua. Muita naisia ei ollut. Mies oli kanssani silti, oli apuna lasten kanssa ja muutenkin. Miehellä ei ollut mitään minua vastaan, hänestä vain tuntui meidän olevan ystäviä. Emme käyneet pariterapiassa vaan yritimme itse käydä asioita läpi. Mies kertoi, että hänen elämänsä on erilaista mitä oli suunnitellut. Olemme 30-vuotiaita. Mies sanoi, että teimme lapsia liian aikaisin ja menimme liian aikaisin naimisiin. Olemme toisillemme ensimmäiset ja rakkautemme alkoi jo teini-iässä. Miehestä tuntui, että häneltä on jäänyt elämä elämättä. Ehkä hän olisi halunnut 'testata' muitakin naisia, ennenkuin menee naimisiin ja tekee lapsia. Asuimme kuukauden ajan erossa, jotta mies saisi miettiä elämäänsä ja tulevaisuuttaan. Pakkasin miehelle mukaan kuvia nuoruudestamme, lapsistamme sekä hääkuviamme. Kirjoitin miehelleni vielä 12-sivuisen kirjeen, jossa kerroin omista tunteistani häntä kohtaan. Kuukauden eron jälkeen mies tuli kotiin. Hän oli koko kuukauden ollut omissa oloissaan, katsellut valokuvia ja itkenyt. Hän kertoi, ettei voisi kuvitellakaan elämää ilman minua. Minä olen tuonut onnen hänen elämäänsä, hyväksynyt hänet sellaisena kuin hän on ja antanut hänelle vielä kolme ihanaa lasta. Mies sanoi, ettei voisi saada samaa keneltäkään muulta naiselta. Ja niin me itkimme, puhuimme ja itkimme lisää. Kaikki oli hyvin ja on edelleen. Me löysimme toisemme uudelleen. Ap, juttele miehesi kanssa ja yritä löytää syy miehen käytökseen. Jos hänkin haluaisi olla hetken yksin? Minä uskon, että tekin voitte löytää rakkauden jälleen. Voimia!
Palasi luokseni ja tajusi, että rakastaa minua tosi paljon. Tosin eron aikana ei ollut yksin,kuten väitti, vaan myöhemmin tuli ilmi, että lapsillamme on sisarus, joka sai alkunsa tuon kuukauden aikana.
Muutama vuosi meni hyvin, mutta sitten miehen äiti, isä ja veli kuolivat ja mies alkoi juoda, mutta ei osannut edelleenkään puhua mistään. Itse kävin koulua ja tein töitä niin paljon, etten tiedä, mitä lopulta tapahtui. Mies vähätteli minua, oli mustasukkainen työstäni,kavereistani yms.
Itse olisin halunnut puhua kaikesta, mutta mies oli kykenemätön.
Tänä päivänä juo vaan, sanoaa aina rakastavansa minua,ei ole parisuhteessa, mutta ei tuollaisen kanssa voi elää, kun on lapsia:(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi kun minun vaimoni tajuaisi alla olevan:
Lähtötilanne on toki synkän kuuloinen, mutta toisaalta, mies itse HALUAA pariterapiaan ja haluaa saada tunteensa takaisin. Alkuajoista hiipunutta rakkautta ei kaiketi saa takaisin samanlaisiin liekkeihin, mutta eihän rakkaudessa olekaan siitä kyse. Ehkä miehen silmät terapiassa aukeavat sen suhteen, että liitossa kyse on ennen kaikkea halusta olla yhdessä ja tehdä liiton eteen töitä. Rakkaus muuttaa muotoaan, se on luonnollista, eikä sitä alkuaikojen huumaa ole mitenkään mahdollista ylläpitää vuodesta toiseen. Teillä se on säilynyt 4 vuotta, miten mahtavan pitkä aika! Nyt elätte pikkulapsiarkea, joka on valtavan kuluttavaa aikaa. Kaikki tunteet, väsymys, kiire jne. sekoittuu yhdeksi toivottoman tuntuiseksi massaksi, josta on vaikea erottaa tai löytää sitä rakkauden tunnetta toista kohtaan.
Mä veikkaisin, että kunhan saatte työkaluja saada arkea toimivammaksi ja mies ymmärtää rakkautenne muuttaneen vain muotoaan, teillä olisi kaikki mahdollisuudet onnistua, ja että voisit sitten vuosien päästä muistella tätä aikaa rakkautenne kriisiaikana, jolloin jyvät ja akanat eroittuvat. Ja te (toivottavasti) olitte niitä hyviä (onko ne nyt sit jyviä vai akanoita, apua! :D ), jotka pääsivät pahan kriisin yli, kasvoitte ja hitsauduitte entistä enemmän yhteen parina ja opitte uuden, paremman tavan olla yhdessä. Te selvisitte.
Voimaa jaksaa, rankka ajanjakso edessä epävarmana jatkosta, puiden yhteistä menneisyyttä ja sen tärkeyttä ja merkitystä teille. Kaikkee hyvää!! :)
Lähtötilanne on toki synkän kuuloinen, mutta toisaalta, mies itse HALUAA pariterapiaan ja haluaa saada tunteensa takaisin. Alkuajoista hiipunutta rakkautta ei kaiketi saa takaisin samanlaisiin liekkeihin, mutta eihän rakkaudessa olekaan siitä kyse. Ehkä miehen silmät terapiassa aukeavat sen suhteen, että liitossa kyse on ennen kaikkea halusta olla yhdessä ja tehdä liiton eteen töitä. Rakkaus muuttaa muotoaan, se on luonnollista, eikä sitä alkuaikojen huumaa ole mitenkään mahdollista ylläpitää vuodesta toiseen. Teillä se on säilynyt 4 vuotta, miten mahtavan pitkä aika! Nyt elätte pikkulapsiarkea, joka on valtavan kuluttavaa aikaa. Kaikki tunteet, väsymys, kiire jne. sekoittuu yhdeksi toivottoman tuntuiseksi massaksi, josta on vaikea erottaa tai löytää sitä rakkauden tunnetta toista kohtaan.
Mä veikkaisin, että kunhan saatte työkaluja saada arkea toimivammaksi ja mies ymmärtää rakkautenne muuttaneen vain muotoaan, teillä olisi kaikki mahdollisuudet onnistua, ja että voisit sitten vuosien päästä muistella tätä aikaa rakkautenne kriisiaikana, jolloin jyvät ja akanat eroittuvat. Ja te (toivottavasti) olitte niitä hyviä (onko ne nyt sit jyviä vai akanoita, apua! :D ), jotka pääsivät pahan kriisin yli, kasvoitte ja hitsauduitte entistä enemmän yhteen parina ja opitte uuden, paremman tavan olla yhdessä. Te selvisitte.
Voimaa jaksaa, rankka ajanjakso edessä epävarmana jatkosta, puiden yhteistä menneisyyttä ja sen tärkeyttä ja merkitystä teille. Kaikkee hyvää!! :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"salasuhde".. yritti silti saada minua muuttumaan mieleisekseen ja taisipa ehdottaa pariterapiaakin. Sitten selvisi syy, miksi tunteet olivat kuolleet.. toinen nainen oli ollut kuvioissa jo pari kuukautta.
Tuntui, että vajoan maan alle.. Meillä ei silloin ollut edes riitoja, tasaista perhe-elämää vain. En pystynyt nukkumaan, sydän hakkasi ja olin varmaan psykoosin partaalla.. Anteeksipyyntöjen sijaan kuulin vain loukkausia ja esim. "vittu kun häipyisit heti tuosta ovesta eikä tarttisi nähdä sua ikinä" Tuon hän sanoi, kun itkin että miksi teki näin.. ei riidan päätteeksi ym.
Mies sitten jätti kuitenkin tuon naisen ja minä tulin takaisin. Tehtiin lapsi ja kaikki oli vähän aikaa tosi hyvin.. rakastuneempia kuin koskaan. Mutta en voi ikinä unohtaa, että hänen puoleltaan rakkaus vain yhtäkkiä loppui ja paikalle tuli välinpitämättömyyn. Olen siitä katkera ja luulen, että lopulta suhteemme ajautuu kuitenkin eroon.
Uskon että rakkaus voi vielä palata. Tsemppiä ap! :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tunteet ole ikuisia. Minäkin jätin mieheni 15 vuoden jälkeen kun ei ollut enään tunteita, muuta kuin ystävänä. Aikaa on kulunut tuosta jo 10 vuotta, ja enään en tunne edes ystävyyttä. Ihan pelkää kuvotusta ja ihmetystä, että miten joskus muka rakastin. Ahdistaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Me olemme olleet mieheni kanssa 15 vuotta yhdessä, joista 5 vuotta naimisissa. Meillä on kolme lasta. Kolme vuotta sitten mieheni tunteet alkoivat hiipua, hän oli alakuloinen asian suhteen. Hän sanoi, ettei taida enää rakastaa minua. Muita naisia ei ollut. Mies oli kanssani silti, oli apuna lasten kanssa ja muutenkin. Miehellä ei ollut mitään minua vastaan, hänestä vain tuntui meidän olevan ystäviä. Emme käyneet pariterapiassa vaan yritimme itse käydä asioita läpi. Mies kertoi, että hänen elämänsä on erilaista mitä oli suunnitellut. Olemme 30-vuotiaita. Mies sanoi, että teimme lapsia liian aikaisin ja menimme liian aikaisin naimisiin. Olemme toisillemme ensimmäiset ja rakkautemme alkoi jo teini-iässä. Miehestä tuntui, että häneltä on jäänyt elämä elämättä. Ehkä hän olisi halunnut 'testata' muitakin naisia, ennenkuin menee naimisiin ja tekee lapsia.
Asuimme kuukauden ajan erossa, jotta mies saisi miettiä elämäänsä ja tulevaisuuttaan. Pakkasin miehelle mukaan kuvia nuoruudestamme, lapsistamme sekä hääkuviamme. Kirjoitin miehelleni vielä 12-sivuisen kirjeen, jossa kerroin omista tunteistani häntä kohtaan.
Kuukauden eron jälkeen mies tuli kotiin. Hän oli koko kuukauden ollut omissa oloissaan, katsellut valokuvia ja itkenyt. Hän kertoi, ettei voisi kuvitellakaan elämää ilman minua. Minä olen tuonut onnen hänen elämäänsä, hyväksynyt hänet sellaisena kuin hän on ja antanut hänelle vielä kolme ihanaa lasta. Mies sanoi, ettei voisi saada samaa keneltäkään muulta naiselta. Ja niin me itkimme, puhuimme ja itkimme lisää. Kaikki oli hyvin ja on edelleen. Me löysimme toisemme uudelleen.
Ap, juttele miehesi kanssa ja yritä löytää syy miehen käytökseen. Jos hänkin haluaisi olla hetken yksin? Minä uskon, että tekin voitte löytää rakkauden jälleen. Voimia!
Tämä kirjoitus nosti kyyneleet silmiini! Näin sen pitää olla! Mietitään ja jatketaan yhdessä, tiiviimmin yhdessä! Sillä nuoruuden tuhlaamisella moneen seksikumppaniin ja vaihtuviin seurustelukumppaneihin on vain tuhoisia seurauksia. Kun on nuoruudessaan parinsa löytänyt ja tämän kanssa yhteiselämän perustanut, sitä ei kannata vaihtaa mihinkään pelkästään siksi, että "elämä jäi elämättä". Tuo on valhe, joka pyrkii repimään liiton riekaleiksi! Sitä valhetta ei pidä kuunnella, saati uskoa!
Onnea teille, joka tuon lainaamani kirjoitit! Olen vilpittömän iloinen puolestasi! On äärettömän hieno asia, että teillä on nyt syvällisen läheiset välit. Säilyttäkää ne kuin kallis aarre! Teillä on parhaimmat kasvuolosuhteet myös lapsille, sillä sanotaan, että lasten koti on vanhempien suhde! Kun vanhemmat ovat onnellisia yhdessä, lastenkin silmät säihkyvät onnea!
Vierailija kirjoitti:
Voi kun minun vaimoni tajuaisi alla olevan:
Lähtötilanne on toki synkän kuuloinen, mutta toisaalta, mies itse HALUAA pariterapiaan ja haluaa saada tunteensa takaisin. Alkuajoista hiipunutta rakkautta ei kaiketi saa takaisin samanlaisiin liekkeihin, mutta eihän rakkaudessa olekaan siitä kyse. Ehkä miehen silmät terapiassa aukeavat sen suhteen, että liitossa kyse on ennen kaikkea halusta olla yhdessä ja tehdä liiton eteen töitä. Rakkaus muuttaa muotoaan, se on luonnollista, eikä sitä alkuaikojen huumaa ole mitenkään mahdollista ylläpitää vuodesta toiseen. Teillä se on säilynyt 4 vuotta, miten mahtavan pitkä aika! Nyt elätte pikkulapsiarkea, joka on valtavan kuluttavaa aikaa. Kaikki tunteet, väsymys, kiire jne. sekoittuu yhdeksi toivottoman tuntuiseksi massaksi, josta on vaikea erottaa tai löytää sitä rakkauden tunnetta toista kohtaan.
Mä veikkaisin, että kunhan saatte työkaluja saada arkea toimivammaksi ja mies ymmärtää rakkautenne muuttaneen vain muotoaan, teillä olisi kaikki mahdollisuudet onnistua, ja että voisit sitten vuosien päästä muistella tätä aikaa rakkautenne kriisiaikana, jolloin jyvät ja akanat eroittuvat. Ja te (toivottavasti) olitte niitä hyviä (onko ne nyt sit jyviä vai akanoita, apua! :D ), jotka pääsivät pahan kriisin yli, kasvoitte ja hitsauduitte entistä enemmän yhteen parina ja opitte uuden, paremman tavan olla yhdessä. Te selvisitte.
Voimaa jaksaa, rankka ajanjakso edessä epävarmana jatkosta, puiden yhteistä menneisyyttä ja sen tärkeyttä ja merkitystä teille. Kaikkee hyvää!! :)
Vierailija kirjoitti:
Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 9 vuotta, joista ensimmäiset neljä olimme todella rakastuneita, ja viimeiset viisi ovat pikkulapsiarjen siivittämänä kääntyneet kasvavassa määrin riitaisiksi. Huonoja päiviä on ollut enemmän kuin hyviä.
Nyt viime viikolla mies sanoi, ettei voi enää valehdella itselleen tai minulle, ei enää rakasta minua enempää kuin ystävänä. Muita naisia ei kuulemma ole. Ehdotti itse pariterapiaa, johon saimme ajan ensi viikolle, mutta ei usko siitä olevan mitään apua. Tunteet ovat kuulemma kuolleet. Sanoi lähtevänsä kuitenkin terapiaan avoimin mielin, järjen tasolla haluaisi saada tunteensa takaisin.
Mutta onko enää mahdollisuutta? Voiko "kuollutta" rakkautta herättää henkiin? Itse haluaisin kaikesta riidasta huolimatta olla koko loppuelämämme yhdessä :( En pysty käsittämään miten oma mies ei lähes kymmenen vuoden jälkeen enää halua elää minun kanssani. Välillä tuntuu, etten pysty edes hengittämään, sattuu liikaa.
Vierailija kirjoitti:
Me olemme olleet mieheni kanssa 15 vuotta yhdessä, joista 5 vuotta naimisissa. Meillä on kolme lasta. Kolme vuotta sitten mieheni tunteet alkoivat hiipua, hän oli alakuloinen asian suhteen. Hän sanoi, ettei taida enää rakastaa minua. Muita naisia ei ollut. Mies oli kanssani silti, oli apuna lasten kanssa ja muutenkin. Miehellä ei ollut mitään minua vastaan, hänestä vain tuntui meidän olevan ystäviä. Emme käyneet pariterapiassa vaan yritimme itse käydä asioita läpi. Mies kertoi, että hänen elämänsä on erilaista mitä oli suunnitellut. Olemme 30-vuotiaita. Mies sanoi, että teimme lapsia liian aikaisin ja menimme liian aikaisin naimisiin. Olemme toisillemme ensimmäiset ja rakkautemme alkoi jo teini-iässä. Miehestä tuntui, että häneltä on jäänyt elämä elämättä. Ehkä hän olisi halunnut 'testata' muitakin naisia, ennenkuin menee naimisiin ja tekee lapsia.
Asuimme kuukauden ajan erossa, jotta mies saisi miettiä elämäänsä ja tulevaisuuttaan. Pakkasin miehelle mukaan kuvia nuoruudestamme, lapsistamme sekä hääkuviamme. Kirjoitin miehelleni vielä 12-sivuisen kirjeen, jossa kerroin omista tunteistani häntä kohtaan.
Kuukauden eron jälkeen mies tuli kotiin. Hän oli koko kuukauden ollut omissa oloissaan, katsellut valokuvia ja itkenyt. Hän kertoi, ettei voisi kuvitellakaan elämää ilman minua. Minä olen tuonut onnen hänen elämäänsä, hyväksynyt hänet sellaisena kuin hän on ja antanut hänelle vielä kolme ihanaa lasta. Mies sanoi, ettei voisi saada samaa keneltäkään muulta naiselta. Ja niin me itkimme, puhuimme ja itkimme lisää. Kaikki oli hyvin ja on edelleen. Me löysimme toisemme uudelleen.
Ap, juttele miehesi kanssa ja yritä löytää syy miehen käytökseen. Jos hänkin haluaisi olla hetken yksin? Minä uskon, että tekin voitte löytää rakkauden jälleen. Voimia!
Vierailija kirjoitti:
Voi kun minun vaimoni tajuaisi alla olevan:
Lähtötilanne on toki synkän kuuloinen, mutta toisaalta, mies itse HALUAA pariterapiaan ja haluaa saada tunteensa takaisin. Alkuajoista hiipunutta rakkautta ei kaiketi saa takaisin samanlaisiin liekkeihin, mutta eihän rakkaudessa olekaan siitä kyse. Ehkä miehen silmät terapiassa aukeavat sen suhteen, että liitossa kyse on ennen kaikkea halusta olla yhdessä ja tehdä liiton eteen töitä. Rakkaus muuttaa muotoaan, se on luonnollista, eikä sitä alkuaikojen huumaa ole mitenkään mahdollista ylläpitää vuodesta toiseen. Teillä se on säilynyt 4 vuotta, miten mahtavan pitkä aika! Nyt elätte pikkulapsiarkea, joka on valtavan kuluttavaa aikaa. Kaikki tunteet, väsymys, kiire jne. sekoittuu yhdeksi toivottoman tuntuiseksi massaksi, josta on vaikea erottaa tai löytää sitä rakkauden tunnetta toista kohtaan.
Mä veikkaisin, että kunhan saatte työkaluja saada arkea toimivammaksi ja mies ymmärtää rakkautenne muuttaneen vain muotoaan, teillä olisi kaikki mahdollisuudet onnistua, ja että voisit sitten vuosien päästä muistella tätä aikaa rakkautenne kriisiaikana, jolloin jyvät ja akanat eroittuvat. Ja te (toivottavasti) olitte niitä hyviä (onko ne nyt sit jyviä vai akanoita, apua! :D ), jotka pääsivät pahan kriisin yli, kasvoitte ja hitsauduitte entistä enemmän yhteen parina ja opitte uuden, paremman tavan olla yhdessä. Te selvisitte.
Voimaa jaksaa, rankka ajanjakso edessä epävarmana jatkosta, puiden yhteistä menneisyyttä ja sen tärkeyttä ja merkitystä teille. Kaikkee hyvää!! :)
Vierailija kirjoitti:
Voi kun minun vaimoni tajuaisi alla olevan:
Lähtötilanne on toki synkän kuuloinen, mutta toisaalta, mies itse HALUAA pariterapiaan ja haluaa saada tunteensa takaisin. Alkuajoista hiipunutta rakkautta ei kaiketi saa takaisin samanlaisiin liekkeihin, mutta eihän rakkaudessa olekaan siitä kyse. Ehkä miehen silmät terapiassa aukeavat sen suhteen, että liitossa kyse on ennen kaikkea halusta olla yhdessä ja tehdä liiton eteen töitä. Rakkaus muuttaa muotoaan, se on luonnollista, eikä sitä alkuaikojen huumaa ole mitenkään mahdollista ylläpitää vuodesta toiseen. Teillä se on säilynyt 4 vuotta, miten mahtavan pitkä aika! Nyt elätte pikkulapsiarkea, joka on valtavan kuluttavaa aikaa. Kaikki tunteet, väsymys, kiire jne. sekoittuu yhdeksi toivottoman tuntuiseksi massaksi, josta on vaikea erottaa tai löytää sitä rakkauden tunnetta toista kohtaan.
Mä veikkaisin, että kunhan saatte työkaluja saada arkea toimivammaksi ja mies ymmärtää rakkautenne muuttaneen vain muotoaan, teillä olisi kaikki mahdollisuudet onnistua, ja että voisit sitten vuosien päästä muistella tätä aikaa rakkautenne kriisiaikana, jolloin jyvät ja akanat eroittuvat. Ja te (toivottavasti) olitte niitä hyviä (onko ne nyt sit jyviä vai akanoita, apua! :D ), jotka pääsivät pahan kriisin yli, kasvoitte ja hitsauduitte entistä enemmän yhteen parina ja opitte uuden, paremman tavan olla yhdessä. Te selvisitte.
Voimaa jaksaa, rankka ajanjakso edessä epävarmana jatkosta, puiden yhteistä menneisyyttä ja sen tärkeyttä ja merkitystä teille. Kaikkee hyvää!! :)
ex-poikaystävääni kohtaan ollessani 2-kymppinen. Olimme olleet yhdessä 4 vuotta. Tietysti tilanteemme oli erilainen, me "vain" seurustelimme, emme asuneet yhdessä, eikä lapsia ollut. Mutta olimme kuitenkin rakastuneet ja rakastaneet jossakin vaiheessa.
No joka tapauksessa, kun tunteeni loppuivat kokonaan, en tuntenut exääni kohtaan edes sitä ystävyyttä. En vihaa, enkä inhoa, mutten välittämistäkään. Hän oli täysin yhdentekevä ihminen minulle. Toivoin hänelle hyvää, mutta kun mies eromme jälkeen soitteli ja uhkaili itsemurhalla, en huolissani miettinyt asiaa koko ajan. Tietysti olin tietyllä tavalla suruissani ja toivoin että hän itsensä ja läheistensä vuoksi hakisi apua itselleen. Sanoin etten voi alkaa olemaan säälistä hänen kanssaan. Eikä kiinnostanut olla missään tekemisissä hänen kanssaan.
Joku voisi tämän perusteella ajatella on että onpa kylmä ja välinpitämätön ihminen. Mutta miksi olisin tekemisissä ihmisen kanssa, jonka kanssa minulla ei ollut mitään yhteistä (sen vuoksi rakkautenikin päättyi), eikä mitään kiinnostusta hänen elämäänsä?