Onko muita joilla ei ole oikeastaan yhtään ystävää tai kaveria eikä niitä kaipaakaan?

No mullakaan ei ole kavereita. Palasin asumaan kotiseuduilleni, eikä täällä enää ole ketään vanhoja tuttuja. Pieni tapulikylä kun on.

En kaipaa ketään kavereita.

Minulla ei ole kavereita. Tosin en kaipaakaan niitä, en vaan kestä kun niillä olisi asiat kumminkin paremmin kuin mulla.

Mutta onneksi te kanssa av-mammat olette olemassa.

mutta muita kavereita en oikeastaan kaipaa. On raskasta pitää yllä ystävyyssuhteita varsinkin kun on lapsia, jotka harrastavat paljon.

On helpompi väittää ettei tarvitse ystäviä kuin myöntää ettei niitä vain ole olemassa elämässäsi

Yksi hyvä ystävä on, mutta häneen voin pitää yhteyttä vain puhelimitse. Lisäksi on mies ja lapset, sisarukset, vanhemmat, tuttavia, työkavereita (joiden kanssa hengailen töissä mutten vapaa-ajalla). En koe itseäni yksinäiseksi, mutta tiedän että joku erilainen luonne ahdistuisi kovastikin tällaisesta elämästä.

Ainoa paine tulee ulkoapäin. Esim. en ole voinut pitää häitä, kun ei oikein ole ketä sinne kutsuisin (paitsi sukulaiset). Tällaisissa tilanteissa kaipaisi niitä kavereita, mutta muutoin elämässä ei ole mitään "tyhjää paikkaa", johon tarvitsisi täytettä. Olen ihan onnellinen näin.

toisessa äärilaidassa on supersosiaaliset verkostoitujat, jotka eivät pärjää yksin, vaan elävät elämäänsä toisen kautta. Toisessa äärilaidassa on ne, jotka eivät erityisesti kaipaa toisten seuraa, mutta eivät silti tunne olevansa yksinäisiä. Tällaisetkin ihmiset voivat omata hyvä sosiaaliset taidot ts. tulevat kyllä toimeen ihmisten kanssa, mutta eivät erityisesti kaipaa seuraa.



Eli ihan luonnollisia eroja ihmisten välillä ja synnynnäisiä erojahan nämä useiden tutkijoiden mielestä on, eli kukaan ei voi muuttaa itseään sosiaaliseksi, vaikka haluaisi.

Mutta kaipaan kyllä kovasti.



Asun myös ulkomailla (ja täällä jo 15 vuotta). Vanhat kaverit jääneet. Uusia on näistä tämänmaalaisista vaikea saada. Mies täkäläinen, kaksi lasta ja työpaikka, jossa paljon erimaalaisia. Jotenkin ei vain onnaa kavereiden tai ystävien löytäminen :-(

ei ole kavereita eikä ystäviä. ei ole koskaan ollut.on minulla kaksi siskoa. mutta ei kai niitä lasketa?



en edes kaipaa kaveria, ahdistaa melkein ajatuskin että olisi joku sydänystävä. joskus tunnen valtavaa ulkopuolista painetta siitä että pitäisi olla joku kaveri. mutta en minä halua.



me mentiin miehen kanssa kaksistaan maistraatissa naimisiin :)

No, minulla on kaksi hyvää ystävää, onhan sekin jo paljon kai. Sitten on muutamia etäisempiä ystäviä sekä äitikavereita, joiden kanssa joskus tapailen. Työkavereita ja muita tuttuja. Oma mies on tietty paras kaveri. Olen kyllä ihan tyytyväinen, mutta joskus kaipaan aikaa nuorena sinkkuna, jolloin oli paljon kavereita ja aina juttuseuraa, kun kaipasi. Minneköhän kaikki katosivat vuosien varrella?

täytyy myöntää, että kavereita olen kaivannut ainoastaan silloin, kun on lasten synttärit ym. Olisi kiva kutsua enemmän vieraita kuin viettää synttärit vain perheen kesken (siis alle kouluikäisten synttärit).

Mutta muuten en, vaikka paineita tulee juuri ulkopuolelta. Meilläkin mentiin kahdestaan maistraatissa naimisiin.

ap

täytyy myöntää, että kavereita olen kaivannut ainoastaan silloin, kun on lasten synttärit ym. Olisi kiva kutsua enemmän vieraita kuin viettää synttärit vain perheen kesken (siis alle kouluikäisten synttärit).

Mutta muuten en, vaikka paineita tulee juuri ulkopuolelta. Meilläkin mentiin kahdestaan maistraatissa naimisiin.

ap

yksi alakouluaikainen kaveri jonka kanssa nähdään ehkä 2x vuodessa, ja noloa myöntää mutta minusta tuokin yhteydenpito on enemmän rasite kuin mukavaa ystävyyttä. Tässä ystävässä ei ole mitään vikaa, mutta aikani kuluu niin tiiviisti tyuön ja perheen yhteensovittamisessa että kaikki muu tuntuu olevan turhanpäiväistä ja rasittavaa. En todellakaan kaipaa ystäviä, työssäni olen 8h päivässä monien ihmisten kanssa tekemisissä, ja se riittää. Vapaa-aikani haluan omistaa vain ja ainoastaan perheelleni.

Mä viihdyn parhaiten yksin tai perheeni kanssa ja ahdistun vieraitten seurassa. Kyllä mulla opiskeluaikana oli kavereita, jopa ystäviä, mutta en koskaan ole päästänyt ketään liian lähelle itseäni. Opiskelujen jälkeen en halunnut pitää kehenkään yhteyttä. Nykyäänkin, jos joku haluaa tehdä lähempää tuttavutta, siirryn takavasemmalle. En halua ystäviä enkä yhteydenpitoa kenenkään kanssa. Olen ammatiltani pph, mikä sopii mulle oikein hyvin: ei tarvi olla edes työkavereitten kanssa tekemisissä.

Mulla on vain muutama kaveri ja sitten on sisko ja veli. Siskoa en juuri tapaa ja veli on tällä hetkellä sairaana, niin en häntäkään juuri tapaa. Kouluaikaina oli enemmän kavereita, mutta sitten, kun yhteydenpito jää ja kaverit alkaa seukkaan, ja jos näkee vain kerran vuodessa, niin tuskinpa kavereiksi/ystäviksi voi kutsua. Tällä hetkellä tosiaan vain pari kaveria. Enkä ees oo naamakirjassa, kun en kehtaa/viitsi sinne ilmoittautua, kun ei niitä frendejä tulisi kuin muutma, hyvän päivän tuttujahan voi olla peruskoulusta etc. mut onks järkee laittaa semmoisia kavereiksi, kun ei niitä livenä kuitenkaan tapaa. Aika yksin sitä saa hengailla, ei voi mittään, ehkä ne tosifrendit on vasta tuloillaan....mene ja tiedä

Mukavaa huomata että en ole ainut erakko. Itsellänikin on vain yksi ystävä, pikkulapsista oltu bestiksiä, nyt tosin elämäntilanteet niin eri, että ei oikein löydetä enää mitään yhteistä toisistamme. Muita ihmisiä en halua tuntea yhtään paremmin. On paljon ihmisiä joille voi moikata ja ehkä jopa vaihtaa pari sanaa, mutta en koe tarvetta hankkia mitään vahvempia siteitä ihmisiin. Etenkään naisiin. Miehillä on minusta enemmän yhteisiä piirteitä minun kanssa, mutta he aina vain olettavat että olisin kiinnostunut heistä jollain muullakin tavalla, ja tuntuu että on helpompaa vain pysyä kaukana heistäkin.



Nuorena asuin opiskeluasuntolassa 4 muun tytön kanssa, ja heihin hankin todella vahvan siteen, ja lupasimme että ollaan parhaita kavereita koko loppuelämän. Noh, eikö siinä sitten käynyt niin että yksi heistä (se joka oli minulle läheisin) petti meidät muut todella pahasti, alkoi puhua p*skaa meistä muista, ja meistä muista 3/4 lopetti sen koulun kesken koulukiusaamisen takia. Saan välillä vieläkin (6 vuotta myöhemmin) paniikki- ja itkukohtauksia ajatellessani miten pahasti tuo ihminen satutti meitä.



Välillä nykyään jos kuulee joltain henkilöltä että joku tuttu puhuu p*skaa minusta selän takana, niin on vain niin helppoa nauraa ja kohauttaa olkiaan, koska en hanki mitään siteitä niihin k*sipäihin jotka tuota harrastavat. Helpompaa olla onnellisesti yksin, kuin onnettomana "ystävien" ympäröiminä...

ihan ystäviäkin. Nyt ovat etäisiä ja kaukana muutenkin. Ystäviä mulla ei ole yhtään, sellaisia kaukaisia ns. kavereita kyllä..eli FB:ssa kommentteja, muutamilta joulukorttia, yhden kanssa puhelu ehkä vuoden - puolen vuoden välein. Ketään en tapaa. En kestäisi jatkuvaa yhteydenpitämistä ja tapailua, mutta kaipaan kyllä joskus kaveria. Juttelupuolen ja ongelmien vatvomiset hoidan parilla suljetulla nettipalstalla. Ilman niitä olisin tosi yksin. Kaikesta ei miehellekään voi puhua.



Toimin kyllä aktiivisesti esim. vanhempainyhdistyksessä, mutta ei siellä mitään kaveruussuhteita muodosteta. Työkavereitaakaan ei ole, olen tavallaan aina yksin.

Joitain tuttuja on tullut esim harrastusten kautta, mutta ei sellaista bestistä, jonka kanssa voisi jutella mistä vain.



Oikeastaan olen kuin ap, en haluaisikaan mitään ystävyyssuhteita, ja haluaisin pysytellä lähinnä omissa oloissani, mutta lasten takia juuri on pakko yrittää esittää, että on kiinnostunut muista ihmisistä ja heidän seurastaan.



Sukulaisia on tosi vähän, joten lapsille täytyy luoda kontakteja ja yrittää ystävystyä eri perheiden kanssa.

en tiedä onko hänkään enää mun ystävä kohta, kun on jostain suuttunut enkä tiedä mistä. Olen sellainen kuuntelijatyyppi enemmän ja mulle omista asiosita avautuminen on aika vaikeaa ja ehkä sen takia en ole kovin jännittävää seuraa. eikö ystävyksien pitäisi avautua lähes kaikesat toisilleen. ON mulla vuosien varrella ollut ystäviä, mutta olen itse ottanu etäisyyttä , kun tosiaan meni aina siihen, että minä terapoin heitä, kuuntelija kun olin. Oli sitten sellaista, että kun joskus harvoin olsiin halunuut puhua mieltä painavasta jutusta, niin ei kettään kiinnostanut. No, en kaipaakaan muita, onhan mulla mies, ihana sellainen ja ihanat lapset. Aikuinen tytärkin on jo kiva juttelukumppani. Ja sitten....te kaikki täällä saatte kuulla niistä kaikista salaisimmista jutuista, oikeastaan parempi juttu kuin mikän ystävyys ikinä kun täällä on anonyymi ja silti saa hyviä neuovaja. Kiitos teille siitä =)!!